Olemme yrittäneet lasta jo usemman vuoden ajan. Viimeinen vuosi on kulunut koeputkihoidoissa, tuloksetta. Olemme päättäneet että yhden hoitokierrosen vielä koitamme, mutta sitten saa riittää. Kaikkiaan tämä on ollut todella rankkaa ja lapsettomuuden hyväksyminen ottaa erittäin koville.
Olemme puhuneet jonkin verran myös adoptiosta ja se on tuntunut meistä molemmista varteenotettavalta vaihtoehdolta jos biologista lasta ei kuulu. Kuitenkin, mitä todennäköisemmäksi alkaa käydä se, että jäämme ilman biologista lasta, sen epävarmempi mies on adoptiota kohtaan. Ongelma on se, että se lapsi ei ole omaa geeniperimää. En voi käsittää! En voi ymmärtää miksi ei sitä lasta voisi rakastaa kuten biologistakin lasta.
Onko se geeniperimä ja suvun jatkaminen miehille todella niin tärkeä asia? Entä jos biologisen lapsen saaminen ei ole mahdollista? En tiedä mitä pitäisi tehdä. Elämä ilman lasta tuntuu sekin tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Muita kohtalotovereita?
Olemme puhuneet jonkin verran myös adoptiosta ja se on tuntunut meistä molemmista varteenotettavalta vaihtoehdolta jos biologista lasta ei kuulu. Kuitenkin, mitä todennäköisemmäksi alkaa käydä se, että jäämme ilman biologista lasta, sen epävarmempi mies on adoptiota kohtaan. Ongelma on se, että se lapsi ei ole omaa geeniperimää. En voi käsittää! En voi ymmärtää miksi ei sitä lasta voisi rakastaa kuten biologistakin lasta.
Onko se geeniperimä ja suvun jatkaminen miehille todella niin tärkeä asia? Entä jos biologisen lapsen saaminen ei ole mahdollista? En tiedä mitä pitäisi tehdä. Elämä ilman lasta tuntuu sekin tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Muita kohtalotovereita?
Vastaukset 13
Vanhimmat
...on joillekin iso asia. Jostain syystä. Itse en sitä ole haikaillut, enkä ymmärrä miksi toisen geenit omaava lapsi olisi vähemmän rakas kuin omista tehty. En osaa valitettavasti antaa neuvoja miten saisit miehesi ymmärtämään asian. Luulen, että hänen täytyy vain ajan kanssa oppia siihen.
Suvunjatkaminen on elämän tarkoitus. Se on sillälailla sun mies tehty. Itsekään en adoptiolasta haluaisi. Toki rakastaisin kuin omaani, mutta en innostu ajatukselle.
Miehille tuo asia on usein hyvin tärkeä, koska suvun katsotaan jatkuvan miehen puolelta.
Lisäksi adoptiot usein epäonnistuvat. Vanhemmat voivat aivan hyvin saada luonteeltaan ja temperamentiltaan täysin itsestään poikkeavan lapsen. Adoptiovanhemmat ovat kuin kanoja, jotka ovat hautoneet ankan munia. Kun poikaset kuoriutuvat, ne lähtevät kohta uimaan, ja kanaemo jää yksin rannalle kaakattamaan.
tahattomasti lapsettomat halua adoptoida. Ihmiset ovat erilaisia, toiset toivovat adoptiolasta biologisten lisäksi, toiset toivovat adoptiolasta toiset taas biolasta.
kestää tottua ajatukseen kauemmin kuin naisilla,myös biuolapsen kohdalla. minunkin tuttavapiirissäni on miehiä jotka eivät edelleenkään vietä pahemmin aikaa lastensa kanssa,koska eivät osaa tai pelkäävät,nitä on vaan mukava olla monta.
alussa joskus vuosia sitten kun puhuttiin lapsista,mies sanoi ettei voisi adoptoida kun se
ei olisi oma.nyt lattialla pyörii maailman suloisin adoptoitu pikkumies ja kyllä se om hänellekin oma.
biolapsettomuuttaan ja tarvitsee aikaa... Myös adoptioneuvonnassa voi pohtia viellä näitä asioita, jos sinne asti saat hänet suostuteltua. Ei varmasti ole olenkaan harvinaista, että adoptioprosessissa oleva pariskunta "kypsyy" asioihin eri tahtia. Onnea teille yrityksiinne, kumpaankin.
kenenkään muun lasta jos en omaa olisi saanut. Nyt kun omia on kolme, sillä ei enää ole tappion tuntua, josta se muistuttaisi joka päivä elämän loppuun asti.
siis tossa edellisessä. Hyvin sanottu, minusta.
että jonkun mielestä lapsi voisi olla vain merkki tappiosta. Eihän vaimokaan ole (toivottavasti) mitään sukua miehelle. Miten paljon rakkautta silti löytyy vaimoa kohtaan. Tuntuu pelkästään itsekkyydeltä ettei tue puolisoaan lapsen adoptoinnissa. Prosessi on hidas ja hankala muutenkin. Enää puuttuisi ettei saa puolison tukea lapsen hankinnassa. Tuo tappion merkki on vain joidenkin ulkokultaisten ajattelua. Eivät kaikki rakasta edes biologisia lapsiaan vaan kertovat heille suoraan että olit vahinko. Mielestäni kaikki lapset ansaitsevat rakastavan perheen. Ei sillä ole mitään väliä ollaanko keskenään sukua. Maailma on jo ihmisiä täynnä
Kaikille ai vain adoptio sovi, ei siinä kai sen kummempaa ole. Syitä varmaan on monia.
Yksi syy voi olla se että ei haluta 'leimautua' ulkopuolisten silmissä lapsettomiksi: jotkut miehet saattavat omituisesti ajatella että se, onko biologisia lapsia, on joku miehuuden mitta.
Toiset taas eivät kykene rakastamaan kuin biologisia lapsiaan ja ihan ok sekin, ei siihen kaikkien tarvitsekaan kyetä.
Toiset eivät taas ehkä halua adoptoituja lapsia, varsinkaan ei-suomalaisen näköisiä, koska eivät halua joutua mitenkään silmätikuiksi yhteisössään.
Toisille vaan lapset eivät ole loppujen lopuksi niin tärkeä osa elämää että haluisivat adoptoida jos biologisia lapsia ei tule.
Näköjään miehelläsi on heikko itsetunto ja hän pelkää miehisyytensä kärsivän siitä, että lapsella on toisen miehen geenit. Itselle em. on täysin vieras ajatus, koska oma miehuuteni ei ole siitä kiinni onko lapsellani jonkun toisen geenit.
Oma lapsi on aina oma lapsi vaikka se olisi adoptoitu.
Olivat vain kuultuja esimerkkejä, eivät oman miehen mielipiteitä tai aatoksia - eihän meillä muuten olisi kahta adoptoitua lasta.
sijoitettu perheeseemme 2-vuotiaana ja adoptio saatu, kun hän oli viisi. Äiti kuoli tällöin huumeiden yliannostukseen. Meillä on myös kolme biologista lasta.
Suhde on hieman erilainen kyllä häneen. Kannan vastuuta tästä adoptoidusta enemmän. Toisten joulujuhlat tai viulukonsertit saattavat jäädä väliin, mutta tämän Adon jokaikisessä vanhempainillassakin olen ollut.
En osaa sanoa rakkauden määrää, mutta joskus Biolapset ovat valittaneet, että Ado on lellikki.. Huolehdin enemmän hänestä (vaikka ei ole nuorin), mutta mielestäni rakastan kaikkia, mutta sehän nyt on kauhean subjektiivinen väittämä.