Kertokaas mitä mieltä seuraavista kirjailioista Leena Lehtolaine sekä Jarkko Sipilä?
mielipiteitä kehiin
igu_-
10938
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Lehtolaisen kieli on virheetöntä ja kuvailevaa.
Kumpikaan ei onnistu kuvaamaan poliisin työtä mitenkään järin realistisesti. Vaan eipä se tunnu muita lukijoita haittaavan - minua kyllä
...faktan ja fiktion ero. Harva maalikko loppujen lopuksi edes tykkää lukea semmoisia dekkareita joissa kuvataan poliisin työtä täysin realistisesti yhtään romantisoimatta.
Sipilä on itsekin myöntänyt, että juuri tästä syystä romaanipoliisit joutuvat oikeita kollegoitaan useammin esimerkiksi tulitaisteluihin.
Realismin ystävänä oletkin varmaan lukenut Matti-Yrjänä Joensuun romaanit... Mutta suosittelen sinulle myös hänen amerikkalaiskollegoidensa (kirjailijoita, jotka kumpikin entisiä poliiseja) Joseph Wambaughin LAPD-kuvauksia ja Laurie Lynn Drummondin romaania Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan.
Ei mitään pikku paukuttelua vastaan, päinvastoin!! Suomalaista poliisityötä kuvataan vain liikaa joko jenkki- tai reinikaislasien läpi. Siinä mielessä luen mielummin Joensuuta, Karpelaa tai muuta asiantuntijaa. Nythän näitä on jo enemmänkin, tänäkin vuonna pari esikoista.
Omasta mielestä hyviä molemmat. Itse olen lukennut molempien kaikki kirjat. Mukaansa tempaavia...asiansa osaavia kirjailijoita.
Jarkko Sipilä on tosi hyvä. Tykkään hänen kirjoistaan. Leena Lehtolaistakin luen, mutta jotenkin tyyli ei enää minua niin paljon viehätä
Asia on nyt niin, että Lehtolainen ei uudistu vaan toistaa itseään, ainakin kielellisesti, vaikka se onkin puhdasta ja virheetöntä.
Sipilä on virkistävän hyvä. Sellainen, että sitä lukee nainenkin mielellään. Mäkeä ei aina jaksa. Ritva Sarkolan Kuolonkukka on tututstumisen arvoinen ja Anna Holt´in Presidentin salaisuus. Kannattaa lukea ja tutustua.
Kumpikin on osaavia kirjoittajia, mutta henkilökohtaisesti olen mieltynyt enemmän Sipilän tekstiin.
Lehtolaisen kirjat edustavat perinteisempää dekkaria. Sipilä edustaa toiminnallisempaa, suoraviivaisempaa dekkaria.
Lehtolainen käyttää dekkaria myös välineenä suvaitsevaisuuden ja rasisminvastaisuuden puolestapuhemiseen kun taas Sipilä pureutuu ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin saarnaamatta, toeavasti.
Sipilä jatkaa Röngän kanssa (Sariolan) Markkulan, Nummisen ja Nykäsen viitoittamalla toimmitajadekkaristien tiellä.
Koska en ole lukenut Jarkko Sipilän teoksia, vertaan Leena Lehtolaista Viisikko-sarjan kirjoittajaan, Enid Blytoniin. Näiden kahden dekkarikirjailijan teoksista löytyy nimittäin lukuisia yhteisiä piirteitä.
Uskallan lisäksi väittää, että Leena Lehtolainen on Kallio-sarjansa tarinankuljetuksessa lähes yhtä jännittävä kuin Enid Blyton Viisikko-sarjassaan.
Lehtolainenkin nimittäin kuvailee mielellään, mitä hänen sankarinsa, Maria Kallio, kulloinkin syö - muutama ruokareseptikin löytyy kirjoista. Makea maistuu! Blytonin tavoin myös Lehtolainen on sijoittanut kirjoihinsa aurinkoisia pyöräretkiä, joskaan niitä ei yleensä tehdä yhtä syvälle maaseudulle kuin Viisikoissa. Samoin Kallioissa käydään vaihteeksi merellä, jolloin tietenkin sattuu ja tapahtuu.
Peter-sedän sijalla on yhtä tylsä Antti-puoliso - tiedemies hänkin, mutta Viisikkojen viisaan ja pirteän Tim-koiran sijalle Lehtolainen on yllätten sijoittanut laiskan Einstein-kissan.
Seksistä Lehtolainen kirjoittaa tietenkin Blytonia huomattavasti suorasukaisemmin, kun hänen kirjansa ovat sentään aikuisille suunnattuja. Vähemmistöt kiinnostavat molempia kirjailijoita ja ovat yhtä suvaitsevia tässä asiassa molemmat.
Enid Blytonista Leena Lehtolainen eroaa yhteiskuntanäkemykseltään, joskin vain näennäisesti. Lehtolaisen Maria Kallio esimerkiksi vihaa autoja, katuja, uusia taloja ja materialismia, mikäli ne rajoittavat hänen henkilökohtaista asuinreviiriään. En tosin muista varmasti, onko Viisikoissakin samanlaisia pahoja ympäristömiehiä, mutta ei Blytonin tarvinnut sellaisille ainakaan jatkuvasti ja juonta häiriten nalkuttaa.
Mutta onhan Maria Kalliolla toisaalta enemmän stressiäkin, kun pitää olla yhtä aikaa sekä Leo, Dick, Pauli että Anne!
Mielipiteitä kehiin, mutta muusta... Jään pohtimaan joskus jotain ehkä merkityksetöntä...
Vaihteeksi kolme uutta dekkaria putkeen: Pawlow, Marklund ja nyt Karppi menossa. Mikshän niissä kaikissa on aina luvun alussa tämä ylenpalttinen tapahtumapäivämäärän merkkausvillitys? Taisipa olla vielä tätä edellisessä Larssonissakin. Jokin uusi taiteellinen trendi, huolimatta siitä, että kirjan tapahtumat etenevät kronologisesti eikä aikaperspektiiviä tekstin ymmärtämisen suhteen niin välttämättömästi tarvitse? Oletteko panneet merkille saman asian? Ehkä se sitten antaa tekstille jotain asiakirjamaista painavuutta ja arvoa, kun luku alkaa aina esteettisesti tällä tavoin. Tiedä häntä sitten...
Voisiko esimerkiksi tv-sarja 24:n jatkuvasti ruudussa juokseva kellonaika vaikuttaa myös kirjallisuuteen? Elikä ajasta tulee jonkinlainen tehokeino.
Ehkä päivämäärän sanomisella halutaan hakea tarinalle uskottavuutta, pyritään sitomaan tarina aikaan ja hetkeen.
Päivämäärää ei välttämättä tarvita. Esimerkiksi Juha Nummisen romaanit on kirjoitettu preesensissä, mutta päiväykset ja varsinkin vuosiluvut on jätetty pois. Itse olen lukenut hänen dekkarinsa tapahtuviksi pikemminkin lähitulevaisuudessa, 2-3 vuoden kuluttua, kuin nykyhetkessä.