Tämä asia on vaivannut minua jo pitkään enkä ole aijemmin kirjoittanut asiasta minnekkään keskustelu sivuille.
Vanhempien kanssa tuntuu olevan aina vaikeaa jo pienestä pitäen. Isäni on monta kertaa uhannut tappaa itsensä, äitini ja minut. Pienenä jouduin elämään alituisessa pelossa että aamulla en enää herää tai että vanhemmat eroaisivat. Riitoja tuntui olevan jatkuvasti varsinkin illalla ja minut saatettiin repiä ylös sängystä keskellä yötä ja heitellä pitkin seiniä. Pahempaa oli kyllä henkinen kidutus. Masennuin lopulta ja pienetkin asiat saattoivat viedä minut synkkien ajatuksien maailmaan. Jos vanhemmat näkivät että olin allapäin niin ensimmäinen reaktio oli että he suuttuivat ja valittivat. Äiti yritti joskus lohduttaa mutta isä tuli ja huusi että "mene helvettiin siitä!" Lopulta koko päivä oli aina pilalla jos kerroin että olen masentunut koska minua vaivaa vanhat asiat. Isä aina rupesi kiroilemaan ja lähti ulos huoneesta, vaikka minulle oli aina sanottu että voin vapaasti puhua ongelmistani. Jos en suostunut kertomaan miksi olen allapäin niin se aiheutti yhtä huonon kohtelun.
Isompana (suunnilleen 14 vuotiaana) varsinaisesti sairastuin masennukseen. Yritin puhua ongelmistani vanhemmille mutta he syyllistivät näissä tilanteissa minua vetoamalla esim: "Muistatko? Jätit taas sängyn petaamatta keskiviikkona ja menit torstaina puoli tuntia liian myöhään nukkumaan! Sinussa se vika on." En pystynyt väittämään missään vastaan vaan jouduin tyytymään kohtalooni. Minulla ei ollut (eikä ole) minkäänlaista turvapaikkaa minne voisin mennä. Omassa huoneessakaan en saa pitää ovea kiinni koska se on vanhempien mukaan epäsosiaalista. Vanhemmat voivat tunkea huoneeseeni aina kun heitä huvittaa vaikka haluaisin olla rauhassa edes puoli tuntia.
Tänä aamuna herätessäni nämä asiat rupesivat vituttamaan minua todenteolla joten päätin purkaa vähän tunteita kirjoittamalla tänne. Vanhemmat tietysti suuttuivat siitä kun en ollut iloinen ja pirteä aamulla >:(
Joskus kun mietin näitä asioita niin naurattaa että ei asiat nyt niin huonosti ole, ja että pitää muistella kehitysmaiden lapsia, mutta miksi muut sitten saavat elää normaalia elämää ja minä en?
Tässä oli vain hyvin pintapuolinen raapaisu mutta tämä auttaa enemmän kuin tuhat psykiatrilla käyntiä ;)
Jos on jotain ihmeellisempää asiaa nii postia voi lähettää [email protected]
Vanhempien kanssa tuntuu olevan aina vaikeaa jo pienestä pitäen. Isäni on monta kertaa uhannut tappaa itsensä, äitini ja minut. Pienenä jouduin elämään alituisessa pelossa että aamulla en enää herää tai että vanhemmat eroaisivat. Riitoja tuntui olevan jatkuvasti varsinkin illalla ja minut saatettiin repiä ylös sängystä keskellä yötä ja heitellä pitkin seiniä. Pahempaa oli kyllä henkinen kidutus. Masennuin lopulta ja pienetkin asiat saattoivat viedä minut synkkien ajatuksien maailmaan. Jos vanhemmat näkivät että olin allapäin niin ensimmäinen reaktio oli että he suuttuivat ja valittivat. Äiti yritti joskus lohduttaa mutta isä tuli ja huusi että "mene helvettiin siitä!" Lopulta koko päivä oli aina pilalla jos kerroin että olen masentunut koska minua vaivaa vanhat asiat. Isä aina rupesi kiroilemaan ja lähti ulos huoneesta, vaikka minulle oli aina sanottu että voin vapaasti puhua ongelmistani. Jos en suostunut kertomaan miksi olen allapäin niin se aiheutti yhtä huonon kohtelun.
Isompana (suunnilleen 14 vuotiaana) varsinaisesti sairastuin masennukseen. Yritin puhua ongelmistani vanhemmille mutta he syyllistivät näissä tilanteissa minua vetoamalla esim: "Muistatko? Jätit taas sängyn petaamatta keskiviikkona ja menit torstaina puoli tuntia liian myöhään nukkumaan! Sinussa se vika on." En pystynyt väittämään missään vastaan vaan jouduin tyytymään kohtalooni. Minulla ei ollut (eikä ole) minkäänlaista turvapaikkaa minne voisin mennä. Omassa huoneessakaan en saa pitää ovea kiinni koska se on vanhempien mukaan epäsosiaalista. Vanhemmat voivat tunkea huoneeseeni aina kun heitä huvittaa vaikka haluaisin olla rauhassa edes puoli tuntia.
Tänä aamuna herätessäni nämä asiat rupesivat vituttamaan minua todenteolla joten päätin purkaa vähän tunteita kirjoittamalla tänne. Vanhemmat tietysti suuttuivat siitä kun en ollut iloinen ja pirteä aamulla >:(
Joskus kun mietin näitä asioita niin naurattaa että ei asiat nyt niin huonosti ole, ja että pitää muistella kehitysmaiden lapsia, mutta miksi muut sitten saavat elää normaalia elämää ja minä en?
Tässä oli vain hyvin pintapuolinen raapaisu mutta tämä auttaa enemmän kuin tuhat psykiatrilla käyntiä ;)
Jos on jotain ihmeellisempää asiaa nii postia voi lähettää [email protected]
Vastaukset 4
Vanhimmat
On hyvä että pysyt sentään purkamaan tunteitasi.Itsellä samanlaista lapsena mutta juuri tällainen kirjoittelu ja ns. itsensä tyhjentäminen kirjoittamisella on parasta terapiaa......Kotiolot vievät mielen synkäksi sillä kodinhan pitäisi olla turvapaikka maailmalta?Mutta jos se ei ole,niin silloin olo tuntuu turvattomalta, eikö näin?
Tiedän että tuonikäisenä on vaikeaa, mutta onneksi ikä tuo siihen helpotusta:))
Tilanteesi kuulostaa kamalalta. Ei kenelläkään ole oikeutta heitellä sinua pitkin seiniä. Kodin pitäisi olla turvapaikka. Kuulostaa myös tosi epäoikeuden mukaiselta ja ristiriitaiselta tuo vanhempiesi käytös. Ensin he kehottavat juttelemaan asioista mutteivat sitten kuuntelekaan? Eikö sinun pitäisi hakea jostain apua? Voisit ehkä muuttaa jonnekin muualle asumaan, jos itse siis haluaisit? Juttele kenelle tahansa, terkkarille, koulukuraattorille, psykologille, kyl sä tiedät. Ei kenenkään kuuluisi joutua elämään ainaisessa pelossa! Ei sellainen vaan käy. Sun täytyy nyt yrittää hakea apua tai sitten puhut vanhemmillesi (jos pystyt) että miten epäreiluja he ovat. He toimivat mielestäni todella väärin, kun kaatavat syyt sinun niskoillesi vaikka ovat itse aiheuttaneet sinulle pahan olon ja masennuksen!
Joo samana päivänä kun postasin tuon viestin niin yritin jutella vanhempien kanssa juuri tästä, mutta siinä sitten meni koko päivä pilalle niinkuin arvelinkin :( Vanhemmat rupesivat huutamaan ja riitelemään enkä päässyt edes omaan huoneeseen turvaan. Vanhemmat ovat normaalisti ihan mukavia, mutta minun on vaikea suhtautua/puhua heille myönteisesti koska tiedän että ulkokuori pettää.
Psykologille olen käynyt juttelemassa, mutta eipä ollut mukavaa kun kouraan ensimmäiseksi tyrkättiin lomake jossa oli kysymyksiä kuten: Miltä olosi tuntuu nyt? Oletko ajatellut itsemurhaa? Tunnetko itsesi masentuneeksi? Nuo kysymykset vain saivat minut ajattelemaan pahoja asioita joita ei pitäisi ajatella. Suhtauduin psykologiin hyvin negatiivisesti eikä minusta saatu paljoa puristettua, (nykyään tilanne voisi olla toisin)ja tiesin että mieliala paranisi heti jos vain saisin lääkkeitä. Lääkäri vakuutteli etteivät ne ole mitään ihme-pillereitä että kestäisi viikkoja ennenkuin mitään vaikutusta tapahtuisi, mutta tiesin että ne auttaisivat melkein heti niinkuin siinä kävikin. (myöhemmin sen lääkkeen valmistus lopetettiin, jouduin syömään toisellaista lääkettä jonka teho oli paljon heikompi)
Nyt en ole syönyt pillereitä puoleen vuoteen, mutta pitäisi varmaan tänään aloittaa... Muutenkin on kurjaa olla yksin. Mistä niitä kavereita löytää kun kaikki pyörii vaan omissa ryhmissään? En jaksa uskoa että netistä löytyisi ketään mukavaa samanikäistä ihmistä. (jostain syystä vaikka täällä on ainakin miljoona ihmistä jotka myös valittelevat yksinäisyyttä/masentuneisuutta)
Taisi tulla kirjoitettua aivan liikaa, nimittäin nyt tätä ei kukaan jaksa enää lukea ;) On tylsää kävellä yksin ulkona kun sataa ja oranssit lehdet tippuvat hiljaa maahan, vaikka se onkin tavallaan kaunista. Olen sitä mieltä että jos kaikki yksinäiset olisivat yhdessä niin yksinäisyyttä ei enää olisi. Toivon että vastaisitte tähän viestiin , ja kehotan teitä kaikkia muistamaan että ELÄT VAIN KERRAN!
"On tylsää kävellä yksin ulkona kun sataa ja oranssit lehdet tippuvat hiljaa maahan, vaikka se onkin tavallaan kaunista. Olen sitä mieltä että jos kaikki yksinäiset olisivat yhdessä niin yksinäisyyttä ei enää olisi."
Kauniisti sanottu. Olen itse ajatellut samaa, että jos kaikki yksinäiset löytäisivät toisensa, ei enää olisi yksinäisyyttä...
Ikävää, että olet joutunut tuollaiseen tilanteeseen. Olen itsekin hieman samankaltaisessa tilanteessa..."Perhe-elämä" on joskus todella ahdistavaa ja henkisesti rankkaa :/
Mutta muista, että et varmastikaan tule aina asumaan vanhempiesi kanssa ja yritä aina löytää asioista positiivisia puolia, sillä et todellakaan ole ainut, etkä yksin ongelmiesi kanssa.. Jaksamista; always look at the bright side of life :)