Mä katsoin mun pikkusiskoa. Olisinpa mäkin vielä lapsi, niin viaton ja puhdas. Mutta kun en ole, niin en ole. Mä alan taas itkeä, väkisinkin itku tulee silmään. Äkkiä portaat ylös, nopeasti. Ettei kukaan ehdi nähdä kyyneliä. Ei ehdi, mä huokaisen ja istun sängylleni. Mä vedän peiton päälleni ja menen makuulle. Huomenna kouluun, ei, ei ,ei, en mä halua. Siellä mua kiusataa, moititaan, pilkataan, ivataan, haukutaa, kaikkea pahaa. Mutta kaikki paha kohdistuu vin muhun, ei kenenkään muuhun. Siksi kaikki onkin toisella puolella, ketään ei suojele mua,mä mietin kun nukahdan.
Apua, kouluun täytyis mennä. Ei! En mä mene. Mut mun on pakko, äiti motkottaa vieressä. Mä nousen, vedän vaatteet päälleni ja juoksen ulos. Mä hyppään pyöräni selkään. Reppu painaa selkää. Sattuu. En mä välitä, ei se haittaa. Mä en mene kouluun, mä poljen lujaa vauhtia koulun ohi ja pysään vasta kentän laidalla. Hyvä, kellään ei ole liikuntatunteja vielä. Ja kun niillä on, millään ei ole enää mitään väliä. Ei enää silloin. Ei enää kauan. Mun pää räjähtää kohta. Mun mielessä pyörii ne monet kerrat, kun Salla ja muut haukkuivat mua. " Senkin läski lehmä, häivy siitä. Me ollaan allergisia sulle!" Ne huusi ivallisesti. Ei. En mä jaksa enää, mä olen päätökseni tehnyt. Enää ei peruta mitään.
Mulla on linkkuveitsi kädessä. Puhdas, vielä. Terävä,aina. Viaton, ei kauan. Mun päässä pyörii Apulannan Hiekka-laulun sanat..
"Savuna ilmaan, ei voi estää, verenä hiekkaan, ei voi kestää. Kivusta nautintoon on matkaa, pelottavan vähän, jos edes sitäkään!"
Joo. Pelottavan vähän, tosiaan. Mä alan viillellä mun kämmenpohjia, sitten käsivarsia, rintakehää. Veitsi liukuu kauniisti mun keholla ja jättää jälkeensä verisen vanan. Ja pahaa mieltä. Hyvää tunnetta. Kipua. Pahaa. Mä sivelen veitsellä ruuminosiani, kunnes olen varma, haluan kuolla. Isken veitsen kovaa mahaani, saattuu, pyörryttää.
"Ei! En mä haluakaan kuolla!" Mä kiljun ja alan itkeä, kivusta ja pelosta. Ei, en mä haluakaan. Mä haluan elää, mä oon vielä nuori. En mä halua sittenkään kuolla. Ei!
Mä en sittenkään iskenyt veitseä mahaani tarpeeksi kovaa, mietein kun heräsin sairaalasta.
Ei se veitsi olekaan enää puhdas, viaton ja kaunis. Ei- se on paha, likainen. Ei mitään muuta. Ei.
tää oli tälläne varmaa ihan seko tarina, kommentoikaa.. kirjoitan ekaa kertaa (melkein) tällä kirjoitustyylillä, huomasitte varmaan.... mun mielestäni tään on... kohtalainen. tten mielstä tää on varmaan ihan prkl:een huono ja surkee, mut kommentoikaa...
Apua, kouluun täytyis mennä. Ei! En mä mene. Mut mun on pakko, äiti motkottaa vieressä. Mä nousen, vedän vaatteet päälleni ja juoksen ulos. Mä hyppään pyöräni selkään. Reppu painaa selkää. Sattuu. En mä välitä, ei se haittaa. Mä en mene kouluun, mä poljen lujaa vauhtia koulun ohi ja pysään vasta kentän laidalla. Hyvä, kellään ei ole liikuntatunteja vielä. Ja kun niillä on, millään ei ole enää mitään väliä. Ei enää silloin. Ei enää kauan. Mun pää räjähtää kohta. Mun mielessä pyörii ne monet kerrat, kun Salla ja muut haukkuivat mua. " Senkin läski lehmä, häivy siitä. Me ollaan allergisia sulle!" Ne huusi ivallisesti. Ei. En mä jaksa enää, mä olen päätökseni tehnyt. Enää ei peruta mitään.
Mulla on linkkuveitsi kädessä. Puhdas, vielä. Terävä,aina. Viaton, ei kauan. Mun päässä pyörii Apulannan Hiekka-laulun sanat..
"Savuna ilmaan, ei voi estää, verenä hiekkaan, ei voi kestää. Kivusta nautintoon on matkaa, pelottavan vähän, jos edes sitäkään!"
Joo. Pelottavan vähän, tosiaan. Mä alan viillellä mun kämmenpohjia, sitten käsivarsia, rintakehää. Veitsi liukuu kauniisti mun keholla ja jättää jälkeensä verisen vanan. Ja pahaa mieltä. Hyvää tunnetta. Kipua. Pahaa. Mä sivelen veitsellä ruuminosiani, kunnes olen varma, haluan kuolla. Isken veitsen kovaa mahaani, saattuu, pyörryttää.
"Ei! En mä haluakaan kuolla!" Mä kiljun ja alan itkeä, kivusta ja pelosta. Ei, en mä haluakaan. Mä haluan elää, mä oon vielä nuori. En mä halua sittenkään kuolla. Ei!
Mä en sittenkään iskenyt veitseä mahaani tarpeeksi kovaa, mietein kun heräsin sairaalasta.
Ei se veitsi olekaan enää puhdas, viaton ja kaunis. Ei- se on paha, likainen. Ei mitään muuta. Ei.
tää oli tälläne varmaa ihan seko tarina, kommentoikaa.. kirjoitan ekaa kertaa (melkein) tällä kirjoitustyylillä, huomasitte varmaan.... mun mielestäni tään on... kohtalainen. tten mielstä tää on varmaan ihan prkl:een huono ja surkee, mut kommentoikaa...
Vastaukset 1
Vanhimmat
joo, olihan toi ihan hyvä.. ei se mikään kohtalaine ja surkee ollu, se oli itseasiassa tod. hyvä, kun iteki oikee alkaa miettii, ku nykynuoretki viiltelee nii paljo ja yrittää itsareita jne yms....... se on kauheen surullista. nythän vois päivitellä niiku mummu aikoinaa, et mihin tää maailma on oikeen menossa;) niih....... kirjoittelethan PIAN tota kundi tummatukkainen ja muita sun juttujas, nii kirjoitathan pian niitä tänne???? munkin ilox.. hihihihihi...