Oli vuosi 1992. Elettiin lama-aikaa ja ihmisillä oli vähän pätäkkää. Minäkin kituutin työttömyyspäivärahalla jo neljättä kuukautta.
Tosin olin käynyt juttelemassa yhdestä suunnittelija paikasta ja se näytti hyvältä. Parin viikon kuluttua minuun otettiinkin yhteyttä ja paikka oli minun. Siinä suhteessa elämä sai paremman suunnan.
Prätkillä olin ajanut vuodesta 1978, jolloin sain kevarikortin. Nuoruuden huumassa tuli ajettua melkoisilla ohjuksilla. Esim. Hondan Bold'or tuli tutuksi. Sitä pidettiin siihen aikaan erittäin nopeana ja hyvänä ajettavana. Kyllä sillä aikamoisiin suorituksiin pystyikin. Ja koska halu nauttia vauhdin ja vaaran tuomasta jännityksestä oli tärkeintä silloin, oli tuo pyöräkin mieluisa. Myös möhkö-kawasakilla tuli ajeltua melkoisia määriä varsinkin matka-ajoa.
Kokeilin minä silloin 80 -luvun puolivälissä Harley Davidsoniakin, se oli muistaakseni joku shovelheadi vuodelta 1975. Ajettiin kaverin kanssa koeajolenkkiä ja kaverilla oli silloin Suzuki GS1000. Harrikasta jäi silloin mieleen uskomattoman sitkeä moottori, joka veti melkein tyhjäkäyntikierroksilta, mutta kokonaisuutena en osannut sillä ajamisesta nauttia, lähinnä sen vuoksi että sillä ei kerta kaikkiaan päässyt mutkiin niin kovaa kuin bold'orilla. Kevyeltä se tuntui kyllä käsitellä, varmaan matalan painopisteen vuoksi ja meni maantiellä vakaasti kuin juna. Ja äänistä tykkäsin kyllä, ne toivat yksinäisellä, öisellä tiellä ajamiseen mukavaa tunnelmaa, missään pyörässä ei minun mielestäni ollut niin hienoja soundeja..putumputuputumputputuumm.
Nooh. Sitten ikää karttui ja tuli perhettäkin vähän perusteltua. Prätkäilyssä oli vuosia taukoa. Sitten kun tultiin tuohon 90 -luvun alkuun, alkoi taas veri vetää bahnalle. Kävin koeajelemassa uusia pyöriä. Kyllä niissä oli ajo-ominaisuudet kehittyneet valtavasti. Ja mukaan kuvioihin oli tullut muoviset katteet, joiden suojassa oli mukavasti ajoviimalta ja sateeltakin osin. Koeajelin joitakin ja huomasin, että niillä pääsee mutkat sekä suorat vielä paljon vakaammin kuin bold'orilla.
Kuitenkin niitä tyypittäessä huomasin iän ja kokemuksen myötä muuttuneeni. En enää kaivannutkaan maksimaalisia nopeuksia, hurjia g -voimia ja hirmuisia kiihdytyksiä. Olin havahtunut tarkkailemaan ympärilläni olevaa luontoa, nauttimaan lempeästä kesätuulesta ja maisemasta. Lisäksi alkoi tuntumaan siltä, että kovaa ajaessa menee kortti tai henki. Huomasin, että noilla nopeilla "muoviluodeilla" nauttii kyllä ajamisesta, jos haluaa mennä kovaa, kiihdytellä ja kurvailla kylki maata viistäen. Sitähän ne ajo-ominaisuudet olivat niihin tuoneet. Mutta huomasin myös, että jos halusi nauttia ympäristöstä, tuntea tuulen kasvoillaan ja cruisata hiljaa ajatuksineen, eivät nuo sportit siihen oikein passanneet. Katteet ja umpikypärä eristivät tehokkaasti ympäristöstä nauttimisen, pyörä meni kaarteet pienessä vauhdissa lähes kallistamatta ja meno oli muutenkin melkein automaattista, kiitos "hyvien" ajo-ominaisuuksien.
No, olipahan samaan aikaan tullut uusi villitys; custom -pyörät. Niitä valmisti jokainen japsi ja korealainen tehdas ja jo guzzikin. Olihan Harley toki valmistanut niitä jo pidempään. Ei kun koeajamaan. Ja niin alkoi oma mieltymys löytyä. Huomasin, että noilla huonoiksi ajettaviksi moitituilla customeillahan oli tosi hauska ajaa! Kurviin kaartamisen makuun pääsi hitaammallakin vauhdilla, avokypärän kanssa, pystyssä istuen tuuli tuiversi ja maisemat vaihtuivat niin hiljaa, että niitä ehti ihailla. Customeja vertailtuani huomasin, että vain harvassa pelissä oli pitkäiskuinen, harvatahtinen, todella vääntävä moottori, jolla ei tarvinnut vaihteita rassta maantiellä. Muutama japsi ja harrikat lähinnä.
Mielestäni uudehkot harrikat olivat hyvin samantyylisiä kuin Suzukin Intruder mallit. Oikeastaan muita ei ollutkaan, kun en välittänyt mistään syyläri-vesipyssypyöristä. Isot viragotkin olivat sellaisia kierroskoneita. Jotenkin en innostunut niistäkään. Niissä ei ollut oikein sellaista raakaa henkeä.
Sitten eräs kaveri houkutteli minut katsomaan oikein todellista vanhusta. Se oli Harley Davidson Panhead vuodelta 1952. Oli kyllä aika tyylikkään näköinen näihin uusiin kilkuttimiin verrattuna, sellainen käsityön makua omaava peli. Ja sillä ajaminen oli todella kokemus. Se ei todelakaan kulkenut itsestään, mutta oli toisaalta mukava käsiteltävä juuri sellaisessa ajossa josta olin oppinut pitämään. Kone oli äänekkäämpi kuin uusissa harrikoissa tai japseissa, mutta se kuulema kuului asiaan. Koeajoin sitä pariinkin otteeseen ennen kuin aloin hieromaan kauppoja. Onneksi kesä oli lopuillaan, koska ajattelin, että noin vanha peli kaipaa ehostusta ja tarkistuksia. Ja kaupat syntyivät aika pian ja pistinkin pyörän heti syysteloille. Tekniikka on ollut mulle tuttua pienestä pitäen, joten käsikirja kädessä ja tosi mukavat harrastajat apuna, joista olin saanut liudan uusia ystäviä, rupesin katsomaan mitä vanhus on syönyt.
Pyörä pantiin talven aikana uuteen kuosiin. Se sai uuden maalin ja tekniikka käytiin läpi. Pätevänä mekaanikkona tein jotain parannuksiakin, vanhaa kunnioittaen. Sähköt pistin kaikki uusiksi, olihan pyörällä ikää kunnioitettavat 40 vuotta.
Nyt on kulunut yli kymmenen vuotta ja minulla on edelleen tämä sama upea Panhead. Yhdessä on taivallettu ympäri eurooppaa ja koluttu suomea. Lukemattomat miitingit ja paljon kilometrejä. Ongelmia on ollut tosi vähän. Olen huoltanut hyvin, vaihtanut öljyjä ja muutenkin huolehtinut pelistä. Talvella on aina tsekattu isommat huolet. Koneella, tai koko pyörällä, on vuonna 1992 tehdyn täydellisen katselmuksen jälkeen ajettu hilkun vaille 90tkm. Jonain vuonna ajoin jopa 15 tuhatta vuodessa, kun päästelin työmatkojakin menemään. Peli toimii edelleen hyvin ja tuntuu siltä, että uusi koneremontti on edessä vasta sadan tonnin paremmalla puolella, ties kuinka pitkällä.
Monet uutuudet olen käynyt kymmenen vuoden aikana koeajamassa, mutta mikään ei ole vakuuttanut minua, vaikka hyviä vaihtotarjouksia on tullut. Saa nähdä tuleeko elämäni aikana sellaista pyörää mihin viitsisi vaihtaa, tuntuu että uudet mallit muuttuvat yhä vähemmän kiinnostaviksi, kuten esim. Harleyn V-Rod, joka ei mielestäni enää eroa japsien vastaavista mitenkään. No, pitäähän erilaisia pyöriä olla tarjolla erilaisille ihmisille, sehän on ihan ok!
Tämä vuoden 1952 panhead on kuitenkin osoittautunut sellaiseksi unelmaksi, että tuskin mikään pyörä tulee olemaan vastaava. Monesti olen miettinyt, että on se ollut silloin 50 -luvulla todellinen unelma omistajalleen, kun muut pyörät olivat melkein kaikki pieniä kaksitahtisia. Kaikki kunnia niillekin. Tätä vanhaa pannua on todella ilo ajaa. Siinä on ajamisen ja elämän meininki vielä 50 vuoden jälkeenkin!
Tosin olin käynyt juttelemassa yhdestä suunnittelija paikasta ja se näytti hyvältä. Parin viikon kuluttua minuun otettiinkin yhteyttä ja paikka oli minun. Siinä suhteessa elämä sai paremman suunnan.
Prätkillä olin ajanut vuodesta 1978, jolloin sain kevarikortin. Nuoruuden huumassa tuli ajettua melkoisilla ohjuksilla. Esim. Hondan Bold'or tuli tutuksi. Sitä pidettiin siihen aikaan erittäin nopeana ja hyvänä ajettavana. Kyllä sillä aikamoisiin suorituksiin pystyikin. Ja koska halu nauttia vauhdin ja vaaran tuomasta jännityksestä oli tärkeintä silloin, oli tuo pyöräkin mieluisa. Myös möhkö-kawasakilla tuli ajeltua melkoisia määriä varsinkin matka-ajoa.
Kokeilin minä silloin 80 -luvun puolivälissä Harley Davidsoniakin, se oli muistaakseni joku shovelheadi vuodelta 1975. Ajettiin kaverin kanssa koeajolenkkiä ja kaverilla oli silloin Suzuki GS1000. Harrikasta jäi silloin mieleen uskomattoman sitkeä moottori, joka veti melkein tyhjäkäyntikierroksilta, mutta kokonaisuutena en osannut sillä ajamisesta nauttia, lähinnä sen vuoksi että sillä ei kerta kaikkiaan päässyt mutkiin niin kovaa kuin bold'orilla. Kevyeltä se tuntui kyllä käsitellä, varmaan matalan painopisteen vuoksi ja meni maantiellä vakaasti kuin juna. Ja äänistä tykkäsin kyllä, ne toivat yksinäisellä, öisellä tiellä ajamiseen mukavaa tunnelmaa, missään pyörässä ei minun mielestäni ollut niin hienoja soundeja..putumputuputumputputuumm.
Nooh. Sitten ikää karttui ja tuli perhettäkin vähän perusteltua. Prätkäilyssä oli vuosia taukoa. Sitten kun tultiin tuohon 90 -luvun alkuun, alkoi taas veri vetää bahnalle. Kävin koeajelemassa uusia pyöriä. Kyllä niissä oli ajo-ominaisuudet kehittyneet valtavasti. Ja mukaan kuvioihin oli tullut muoviset katteet, joiden suojassa oli mukavasti ajoviimalta ja sateeltakin osin. Koeajelin joitakin ja huomasin, että niillä pääsee mutkat sekä suorat vielä paljon vakaammin kuin bold'orilla.
Kuitenkin niitä tyypittäessä huomasin iän ja kokemuksen myötä muuttuneeni. En enää kaivannutkaan maksimaalisia nopeuksia, hurjia g -voimia ja hirmuisia kiihdytyksiä. Olin havahtunut tarkkailemaan ympärilläni olevaa luontoa, nauttimaan lempeästä kesätuulesta ja maisemasta. Lisäksi alkoi tuntumaan siltä, että kovaa ajaessa menee kortti tai henki. Huomasin, että noilla nopeilla "muoviluodeilla" nauttii kyllä ajamisesta, jos haluaa mennä kovaa, kiihdytellä ja kurvailla kylki maata viistäen. Sitähän ne ajo-ominaisuudet olivat niihin tuoneet. Mutta huomasin myös, että jos halusi nauttia ympäristöstä, tuntea tuulen kasvoillaan ja cruisata hiljaa ajatuksineen, eivät nuo sportit siihen oikein passanneet. Katteet ja umpikypärä eristivät tehokkaasti ympäristöstä nauttimisen, pyörä meni kaarteet pienessä vauhdissa lähes kallistamatta ja meno oli muutenkin melkein automaattista, kiitos "hyvien" ajo-ominaisuuksien.
No, olipahan samaan aikaan tullut uusi villitys; custom -pyörät. Niitä valmisti jokainen japsi ja korealainen tehdas ja jo guzzikin. Olihan Harley toki valmistanut niitä jo pidempään. Ei kun koeajamaan. Ja niin alkoi oma mieltymys löytyä. Huomasin, että noilla huonoiksi ajettaviksi moitituilla customeillahan oli tosi hauska ajaa! Kurviin kaartamisen makuun pääsi hitaammallakin vauhdilla, avokypärän kanssa, pystyssä istuen tuuli tuiversi ja maisemat vaihtuivat niin hiljaa, että niitä ehti ihailla. Customeja vertailtuani huomasin, että vain harvassa pelissä oli pitkäiskuinen, harvatahtinen, todella vääntävä moottori, jolla ei tarvinnut vaihteita rassta maantiellä. Muutama japsi ja harrikat lähinnä.
Mielestäni uudehkot harrikat olivat hyvin samantyylisiä kuin Suzukin Intruder mallit. Oikeastaan muita ei ollutkaan, kun en välittänyt mistään syyläri-vesipyssypyöristä. Isot viragotkin olivat sellaisia kierroskoneita. Jotenkin en innostunut niistäkään. Niissä ei ollut oikein sellaista raakaa henkeä.
Sitten eräs kaveri houkutteli minut katsomaan oikein todellista vanhusta. Se oli Harley Davidson Panhead vuodelta 1952. Oli kyllä aika tyylikkään näköinen näihin uusiin kilkuttimiin verrattuna, sellainen käsityön makua omaava peli. Ja sillä ajaminen oli todella kokemus. Se ei todelakaan kulkenut itsestään, mutta oli toisaalta mukava käsiteltävä juuri sellaisessa ajossa josta olin oppinut pitämään. Kone oli äänekkäämpi kuin uusissa harrikoissa tai japseissa, mutta se kuulema kuului asiaan. Koeajoin sitä pariinkin otteeseen ennen kuin aloin hieromaan kauppoja. Onneksi kesä oli lopuillaan, koska ajattelin, että noin vanha peli kaipaa ehostusta ja tarkistuksia. Ja kaupat syntyivät aika pian ja pistinkin pyörän heti syysteloille. Tekniikka on ollut mulle tuttua pienestä pitäen, joten käsikirja kädessä ja tosi mukavat harrastajat apuna, joista olin saanut liudan uusia ystäviä, rupesin katsomaan mitä vanhus on syönyt.
Pyörä pantiin talven aikana uuteen kuosiin. Se sai uuden maalin ja tekniikka käytiin läpi. Pätevänä mekaanikkona tein jotain parannuksiakin, vanhaa kunnioittaen. Sähköt pistin kaikki uusiksi, olihan pyörällä ikää kunnioitettavat 40 vuotta.
Nyt on kulunut yli kymmenen vuotta ja minulla on edelleen tämä sama upea Panhead. Yhdessä on taivallettu ympäri eurooppaa ja koluttu suomea. Lukemattomat miitingit ja paljon kilometrejä. Ongelmia on ollut tosi vähän. Olen huoltanut hyvin, vaihtanut öljyjä ja muutenkin huolehtinut pelistä. Talvella on aina tsekattu isommat huolet. Koneella, tai koko pyörällä, on vuonna 1992 tehdyn täydellisen katselmuksen jälkeen ajettu hilkun vaille 90tkm. Jonain vuonna ajoin jopa 15 tuhatta vuodessa, kun päästelin työmatkojakin menemään. Peli toimii edelleen hyvin ja tuntuu siltä, että uusi koneremontti on edessä vasta sadan tonnin paremmalla puolella, ties kuinka pitkällä.
Monet uutuudet olen käynyt kymmenen vuoden aikana koeajamassa, mutta mikään ei ole vakuuttanut minua, vaikka hyviä vaihtotarjouksia on tullut. Saa nähdä tuleeko elämäni aikana sellaista pyörää mihin viitsisi vaihtaa, tuntuu että uudet mallit muuttuvat yhä vähemmän kiinnostaviksi, kuten esim. Harleyn V-Rod, joka ei mielestäni enää eroa japsien vastaavista mitenkään. No, pitäähän erilaisia pyöriä olla tarjolla erilaisille ihmisille, sehän on ihan ok!
Tämä vuoden 1952 panhead on kuitenkin osoittautunut sellaiseksi unelmaksi, että tuskin mikään pyörä tulee olemaan vastaava. Monesti olen miettinyt, että on se ollut silloin 50 -luvulla todellinen unelma omistajalleen, kun muut pyörät olivat melkein kaikki pieniä kaksitahtisia. Kaikki kunnia niillekin. Tätä vanhaa pannua on todella ilo ajaa. Siinä on ajamisen ja elämän meininki vielä 50 vuoden jälkeenkin!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Osuit asiaan..mukava kertomus/kokemus asiasta!!Ei tarvitse olla AINA vaihtamassa...uuteen.
Juu, ei aina se autuus uudessa ole. Itsekin vaihdoin uudehkon 1100cc japsicustomin vanhempaan 1200 harrikkaan, ja hetkeäkään en ole katunut. Sama se millä ajaa, kunhan saa oikeat fiilikset.