TV1 ma 8.10 klo 16.00

Vuosi sitten 1.11.2006 järjestettiin tällainen

"Herättääkö kasvava eriarvoisuus päättäjät?

Työväen Sivistysliitto, Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry ja Työväen Akatemia järjestivät 1.11. Paasitornissa keskustelutilaisuuden otsikolla ”Suomen malli” – kasvava eriarvoisuus. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan tasavallan presidentti Tarja Halonen, paikalla oli myös sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen. Istuin niin lähellä, että saatoin nähdä puheenvuorojen nostavan aika ajoin kiusallista punoitusta heidän kasvoillaan, vai oliko se toiveajattelua?

Tilaisuuden puheenjohtajana toimi sosiaali- ja terveysministeriön osastopäällikkö Kari Välimäki.

Ensimmäisen puheenvuoron käytti Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton toiminnanjohtaja Riitta Särkelä. Hänen aiheensa oli ”Tarjoaako nykyinen toimeentuloturva mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään?” Hänen esityksensä perustui STKL:n Sosiaalibarometriin 2006 ja Stakesin tilastoihin. Suhteellinen köyhyysaste, joka määritelmän mukaan on 60 prosenttia väestön mediaanitulosta, on lähtenyt kasvuun vuodesta 1993 ja pienituloisuusriski on kasvanut vuoden 1998 9,7 prosentista vuoden 2005 12,7 prosenttiin. Huono-osaisimpia ryhmiä järjestyksessä ovat pitkittyneesti työttömät, moniongelmaiset, alkoholi- ja huumeongelmaiset, ylivelkaantuneet, vankilasta vapautuneet, asunnottomat, työkyvyttömät ja mielenterveysongelmaiset. Listan yläpäässä, parhaiten menestyviä ovat vakaalla työuralla olevat ja lapsettomat pariskunnat.

Eri sosiaaliturvaetuuksien nykytaso on niin pieni, että ne alittavat virallisen köyhyysrajan. Esimerkiksi työttömän perusturvan reaalinen muutos vuosina 1993-2005 on pysynyt samana, 0,8:ssa prosentissa ja toimeentulotuen perusosan reaalimuutos on ollut negatiivinen, -4,0 prosenttia.

Särkelä totesi, että ensisijaisten etuuksien liian alhainen taso pitää ihmisiä köyhyydessä ja näköalattomuudessa. STKL edellyttää seuraavan hallituskauden aikana etuusjärjestelmän kokonaisvaltaista uudistusta ja korotusvara olisi kohdistettava alapäähän. Vaikeimmassa asemassa oleville olisi luotava sosiaalitakuu.

Kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön johtaja Heikki Hiilamon aiheena oli ”Kenelle köyhät ovat meikäläisiä?” Hän esitti aluksi nelikentän, jossa köyhyyden syyt ovat joko yksilöllisiä tai rakenteellisia ja jossa voi osoittaa joko toimija/syyllinen tai kohtalo. Tämän mukaan köyhät voidaan nähdä joko laiskoina tai sorrettuina, huono-osaisina tai olosuhteiden uhreina. Hiilamo pohti historiallisesta ja luterilaisesta näkökulmasta käsitettä kunniallinen ja kunniaton köyhä. Köyhä voidaan luokitella seuraavilla kategorioilla: hallitseeko köyhä tarvettaan, kuinka suuri on tarve, kuinka läheinen köyhä on, onko köyhä kiitollinen ja onko hän ansainnut avun vai maksaako takaisin? Hiilamon mukaan asenteet köyhyyttä kohtaan ovat koventuneet, esimerkkinä hän mainitsi käsitteen ”elämäntapaintiaanit”, työkykyiset mutta työtä vieroksuvat ihmiset. Kunniallisia köyhiä hänen mukaansa sen sijaan ovat vanhukset, jotka ovat joidenkin lähimmäisiä ja elämäntyönsä tehneet. Tästä olisin henkilökohtaisesti eri mieltä: vanhustenhoidon nykytila osoittaa aivan muuta.

Akatemiaprofessori Raija Julkunen saapui tilaisuuteen lumipyryn myöhästyttämänä ja tekniikka petti eikä hän pystynyt esittämään kalvojaan. Hänen aiheenaan oli ”Onko eriarvoistuminen väistämätöntä?” Esitys perustui osittain hänen uusimpaan kirjaansa ””Kuka vastaa” sekä Stakesin Hyvinvointivaltion rajat –hankkeeseen.

Hyvinvointivaltion rajojen määrittely on käynnissä uudelleen, ja siihen on asetettu arvovaltainen sosiaalipoliittinen työryhmä. Julkusen lähtökohta on pikemminkin sosiologinen diagnoosi, katsaus hyvinvointieetokseen ja sen rapautumiseen. Siihen sisältyy sekä eriarvoistuminen että hoivaköyhyys, joka on johtanut kansalaisten hylkäämiseen. Hyvinvointivaltion iskulauseiksi on otettu oikeudet, vastiikkeellisuus jne., mutta niiden kääntöpuolena näkyy köyhyytenä ilmenevä hylkääminen.

Hyvinvointivaltion keskeisenä ideana on kansalaisten tasa-arvo ja pienet sosiaaliset ja taloudelliset erot. Eriarvoistumisen lisääntyessä yhteiset realiteetit katoavat. Tulonjakotilastot kertovat tarkasti tästä kehityksestä. Taloudellinen ahdinko puolestaan selittää monia ongelmia, ja köyhyyden ylisukupolvisuudesta on tullut jo tosiasia: köyhän lapsen riskit jäädä köyhäksi ovat kaksinkertaiset.

Markkinatalouden dynamiikka tarvitsee riittäviä eroja, mutta siihen mitkä ovat liian suuria eroja funktionaalisesti ja eettisesti, on vaikea vetää rajaa eikä siitä ole taloustieteellistä tietoa. On kuitenkin nähty, että myös pienillä tuloeroilla saavutetaan taloudellista kasvua.

1960-luvulta vuoteen 1995 tulonjaossa tapahtui tasa-arvoistumista palkkaerojen ja verotuksen tasoittavan vaikutuksen ansiosta. 1980-luvulla luotiin pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka perustui universalismiin, kaikille kuuluviin etuuksiin. Anglo-saksinen malli kohdentaa sosiaalipoliittiset toimenpiteet köyhiin, mikä Julkusen mukaan vain syventää köyhyyttä. (Tässä kohdin Särkelän näkemys on toisenlainen.) Käänne on tapahtunut 1990-luvun puolivälissä, jolloin eriarvoistuminen ja köyhyys lähtivät kasvuun erityisesti Ruotsissa ja Suomessa.

OECD:llä on ollut suuri vaikutus suomalaiseen ajatteluun. Sitä voi kutsua megatrendiksi, jonka ideologiset juuret ovat USA:ssa, ja sitä kutsutaan yleisesti uusliberalismiksi. Sille ovat luonteenomaista palkkaerot, yksityistäminen, sosiaaliturvan kannustavuusvaatimukset jne. Tasa-arvo on menettänyt houkuttelevuutensa, vallitsee kilpailun eetos. Käänteentekevää tulonjakokehityksessä on ollut vuoden 1993 pääomaverouudistus.

Ns. uusi vasemmisto ei usko enää tasajakoon vaan yhtäläisiin mahdollisuuksiin. Siitäkin huolimatta, että tuloköyhyys on lisääntynyt ja vähimmäisturvan varassa elävien köyhyys syventynyt. Samaan aikaan kun reaalitulot ovat kasvaneet kymmeniä prosentteja, monet vähimmäisetuudet ovat jääneet miinuspuolelle. Syinä ovat leikkauspäätökset, verotus ja indeksit. Perusetuuksien verotus on kasvanut suhteettomasti verrattuna palkkatuloihin.

Esityksensä lopuksi Julkunen esitti kolme kysymystä.

1. Onko perusetuuksien jälkeenjääminen perusteltua – OECD:n doktriinin mukaan on
2. Annetaanko syyperusteisen turvan rapautua – seurauksena tiukempi kontrolli, sosiaaliturvan alikäyttö ja nöyryytys
3. Pitäisikö vähimmäisturvan seurata yleistä taloudellista kehitystä – nyt se on rapautunut jo niin paljon että korjaaminen tulee kalliiksi.

Vähimmäisturvan uudistamiseksi voidaan vedota perustuslakiin.

Alustukset synnyttivät vilkkaan ja osin kiivaan kysymysten tulvan. Täyteen ahdetussa salissa näkyi runsaasti korkeita virkamiehiä, entisiä ministereitä, kansalaisjärjestöjen edustajia ja meitä tavallisia kansalaisia Mutta poliitikot loistivat poissaolollaan, paikalla oli vain ministeri Tuula Haatainen, jonka puheenvuoro ei lainkaan vastannut illan kipeään teemaan. Olipahan vain hallituksen saavutusten kehumista, siis vaalipuhetta, vieläpä asian vierestä.

Anja Welin "

http://personal.inet.fi/yhdistys/vakivallaton/artikkelit.htm#her