Moi!
Oon 16-vuotias, juuri lukion aloittanut tyttö.
Ongelmani selviää varmaan aika monille tuosta otsikosta. Minusta siis tuntuu että olen jotenkin sosiaalisesti "häiriintynyt" tai jotain, sillä jotenkin tuntuu, että minun on ihan älyttömän vaikea puhua ihmisille, keksiä mukavia jutunaiheita ja olla rento ja normaali.
Kun puhun jollekin, vaatii suuren ponnistuksen katsoa ketään silmiin. En uskalla nauraa tai tehdä mitään muutakaan, sillä minusta tuntuu, että ilmeeni ovat outoja ja näytän rumalta. En uskalla puhuakaan, sillä minusta tuntuu, että juttuni ovat tyhmiä ja tylsiä ja jotenkin "outoja". Ajattelen koko ajan mitä toinen minusta ajattelee.
Voiko tämä johtua siitä, että minua kiusattiin koko ala-aste ja yläasteella seiska ja kasiluokka? Olen muuttunut paljon noista ajoista ulkoisesti (kai?), tai ainakin moni on sanonut niin. Minua on kehuttu nätiksi moneen otteeseen jne., mutta en vain usko sitä. Tuntuu, että kaikki yrittävät vain kohottaa surkeaa itsetuntoani, sukulaiset, ne vähäiset kaverit joita minulla on, ventovieraat pojat jotka näkevät esim. kuvan minusta tai jotain jne. valehtelevat varmasti. :D
Sitten vielä, että olen todella monesti yksinäinen. En "uskalla" pyytää ketään ikinä mihinkään, sillä pelkään, että meillä on kauhean tylsää ja hiljaista keskenämme ja toinen ei pidä minusta. Tai vastapainoisesti pitää minua friikkinä.
Kun aloitin tänä vuonna koulun, pelkäsin jääväni yksin. Näin ei kuitenkaan (toistaiseksi) ole käynyt, yleensä "roikun" eräässä "kaverissani", joka ei kyllä oikein tunnu pitävän minusta. Muu porukkakaan ei oikein tunnu tykkäävän minusta, minua ei IKINÄ kutsuta yhtään mihinkään, minne kaikki muut kutsutaan. Jotenkin tuntuu, että tämä juttu johtuu liudasta erimielisyyksiä erään porukan vanhan kaverini kanssa, koska tämä entinen kaverini on tainnut puhua minusta pa*kaa toisille. Olipas sekaista soopaa tämä selitys, toivottavasti joku saa selvän..:D
Oikeastaan minulla on vain yksi kaveri, jonka kanssa voin olla oma itseni. Joskus kyllä hänenkin seurassaan alan miettiä omia sanojani vähän "turhankin" tarkkaan, ja alan ajatella että olen nyt varmaan ihan tyhmä ja tylsä hänenkin mielestään. Hitto tää on niin ärsyttävää.
Mulla on koko ajan tunne, että jään yksin ja muut jättävät minut. (Minut on jätetty ala-asteella yksin niiin monta kertaa ettei mitään järkeä..). Enkä varmasti tällaisella tylsällä ja epäsosiaalisella luonteella koskaan saa poikaystävää.. En ole koskaan seurustellut tai edes suudellut tai mitään vastakkaisen sukupuolen kanssa. Olen ihastunut erääseen poikaan, mutta tuntuu että sekin pitää mua ihan sairaan rumana hissukkafriikkinä. Anteeksi tää hirmuinen vuodatus. :'D Auttakaa joku, please, arvostaisin sitä todella. (:
Oon 16-vuotias, juuri lukion aloittanut tyttö.
Ongelmani selviää varmaan aika monille tuosta otsikosta. Minusta siis tuntuu että olen jotenkin sosiaalisesti "häiriintynyt" tai jotain, sillä jotenkin tuntuu, että minun on ihan älyttömän vaikea puhua ihmisille, keksiä mukavia jutunaiheita ja olla rento ja normaali.
Kun puhun jollekin, vaatii suuren ponnistuksen katsoa ketään silmiin. En uskalla nauraa tai tehdä mitään muutakaan, sillä minusta tuntuu, että ilmeeni ovat outoja ja näytän rumalta. En uskalla puhuakaan, sillä minusta tuntuu, että juttuni ovat tyhmiä ja tylsiä ja jotenkin "outoja". Ajattelen koko ajan mitä toinen minusta ajattelee.
Voiko tämä johtua siitä, että minua kiusattiin koko ala-aste ja yläasteella seiska ja kasiluokka? Olen muuttunut paljon noista ajoista ulkoisesti (kai?), tai ainakin moni on sanonut niin. Minua on kehuttu nätiksi moneen otteeseen jne., mutta en vain usko sitä. Tuntuu, että kaikki yrittävät vain kohottaa surkeaa itsetuntoani, sukulaiset, ne vähäiset kaverit joita minulla on, ventovieraat pojat jotka näkevät esim. kuvan minusta tai jotain jne. valehtelevat varmasti. :D
Sitten vielä, että olen todella monesti yksinäinen. En "uskalla" pyytää ketään ikinä mihinkään, sillä pelkään, että meillä on kauhean tylsää ja hiljaista keskenämme ja toinen ei pidä minusta. Tai vastapainoisesti pitää minua friikkinä.
Kun aloitin tänä vuonna koulun, pelkäsin jääväni yksin. Näin ei kuitenkaan (toistaiseksi) ole käynyt, yleensä "roikun" eräässä "kaverissani", joka ei kyllä oikein tunnu pitävän minusta. Muu porukkakaan ei oikein tunnu tykkäävän minusta, minua ei IKINÄ kutsuta yhtään mihinkään, minne kaikki muut kutsutaan. Jotenkin tuntuu, että tämä juttu johtuu liudasta erimielisyyksiä erään porukan vanhan kaverini kanssa, koska tämä entinen kaverini on tainnut puhua minusta pa*kaa toisille. Olipas sekaista soopaa tämä selitys, toivottavasti joku saa selvän..:D
Oikeastaan minulla on vain yksi kaveri, jonka kanssa voin olla oma itseni. Joskus kyllä hänenkin seurassaan alan miettiä omia sanojani vähän "turhankin" tarkkaan, ja alan ajatella että olen nyt varmaan ihan tyhmä ja tylsä hänenkin mielestään. Hitto tää on niin ärsyttävää.
Mulla on koko ajan tunne, että jään yksin ja muut jättävät minut. (Minut on jätetty ala-asteella yksin niiin monta kertaa ettei mitään järkeä..). Enkä varmasti tällaisella tylsällä ja epäsosiaalisella luonteella koskaan saa poikaystävää.. En ole koskaan seurustellut tai edes suudellut tai mitään vastakkaisen sukupuolen kanssa. Olen ihastunut erääseen poikaan, mutta tuntuu että sekin pitää mua ihan sairaan rumana hissukkafriikkinä. Anteeksi tää hirmuinen vuodatus. :'D Auttakaa joku, please, arvostaisin sitä todella. (:
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa tekstisi. Itse olen myös todella epäsosiaalinen, enkä pysty kuin harvalle puhua luontevasti ja silmiin en myöskään pysty puhuessani liiemmin katsomaan.
Yksin saan myös viettää kaiken vapaa-ajan, koska varsinaisia kavereita ei ole yhtään. Koulussa en kaikkea aikaa ole yksin, mutta osaan jutella vain parille tyypille. Muiden kanssa taas en osaa edes aloittaa keskustelua. En mieti niinkään miltä näytän, mutta luulenpa ettei ketään vain kiinnosta seurani, kun en ole hyvä myöskään keksimään puheenaiheita. Taidan oikeastaan olla vain todella tylsä tyyppi, kun viihdyn usein melko hyvin ihan yksiksenikin.
Tyttöihin taas ei ole ollut käytännössä minkäänlaista kontaktia, vaikka ikää on jo ehtinyt tulla 18 v. Siihen kun liittyy muutamia ongelmia: 1) Olen liian ujo lähestymään ketään, 2) Kukaan tyttö ei ole koskaan tullut puhumaan, joten enpä taida vaikuttaa millään tavalla kiinnostavalta, 3) Jos pääsisinkin vaikkapa joskus treffeille, minusta jäisi varmaan niin tylsä vaikutelma, että se jäisikin sitten viimeiseksi tapaamiseksi.
Anteeksi, kun en nyt hirveästi osaa auttaa, mutta et ainakaan ole ainut.
Anteeksi, olen ehkä vähän vanha kirjoittamaan "nuoret" -palstalle (yli kaksikymppinen), mutta tuo otsikko herätti huomion joten päätin katsoa mistä on kyse. Tuli nimittäin oma itse mieleen.
Ja kovin tutultahan kuulosti tuo teksti mitä kirjoitit, melkein kuin omasta päästä joskus kopioitu. Eli onhan meitä samanlaisia ihmisiä olemassa muitakin, enpä usko että tuo niin epänormaalia loppujen lopuksi on. Ja suurimmalla osalla se kyllä menee ohitse kun ikää tulee vähän lisää, ja sitä myötä sitten yleensä alkaa vähän vähemmän kiinnittämään huomiota siihen mitä muut ajattelevat.
Ja sekin on totta, mitä joku viisas henkilö joskus sanoi: Ihmisillä on tapana miettiä mitä toiset heistä ajattelevat, mutta totuus on se, etteivät ne yleensä ajattele paljon mitään.
Eli jos vaikka koetat pitää mielessä että toiset luultavasti eivät kiinnitä mitään kummempaa huomiota jokaiseen pieneen yksityiskohtaan siinä millainen ja miten sinä olet. Varmaan uskallat rohkeammin olla oma itsesi jos opit ajattelemaan noin. Ei sitä kokeilemalla ainakaan mitään häviä.
Hyviä jatkoja!
En ole lääkäri tai mikään terapeutti, mutta uskoisin sinulla olevan oireita sosiaalisten tilanteiden kammosta. Minun ystävälläni on kyseinen vaiva, eikä hän kykene ulos miesten kanssa ilman kamalaa ahdistustilaa. Hän ei kylläkään ajattele sen kummemmin mitä muut hänestä ajattelevat.
*Omasta kokemuksestani toki voin kertoa, että olin vastaavanlaisesti ala-asteen ja ylä-asteen aikana syrjitty ja selkäni takana oli puhuttu vaikka mitä sontaa. Olen päässyt niistä yli osaksi.
Yksi keino, minkä voisit keksiä tilannettasi helpottamaan; käyttäydy kylmän viileästi koulussa kanssaoppijoitasi kohtaan, älä tee heihin kovin läheistä tuttavuutta, sillä silloin he eivät voi alkaa kehittämään sinusta ilkeitä johtopäätöksiä kovin helposti. Ystävällinen voit toki olla, muttei kannata antaa ihmisten lähestyä.
Ainakin minun tilannettani helpotti, kun löysin itselleni kavereita ja ystäviä koulun/työpaikan ulkopuolelta. Otan nykyisin työtoverit työtovereina ja koulukaverit koulukavereina, en lähimpinä ystävinäni, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Juju on näet siinä, että kun tutustuu yksittäiseen ihmiseen eikä kokonaiseen joukkioon, ne huonot ja hyvät puolet pysyy suurimmaksi osaksi ellei kokonaan sen uuden kaverin pään sisällä, eikä kulje jengin suusta suuhun.
En tiedä auttoiko, en ole hyvä kirjoittaja :D
Kurjaa, ettet pysty arvostamaan itseäsi. Varmaan kun voisit itse luottaa, että sinun sanomisesi ovat ihan arvostettavia ja mukavia, niin ei tarvitsisi niin kokoaikaa pelätä, että millaisena muut sua pitää. Ei ihmiset niin yleensä mitään huippujänniä juttuja puhu ja varmaan olet huomannut, miten monilla ihmisillä on välitunneillakin tylsää, eikä mitään jännittävää ja hauskaa puhuttavaa ja ne vaan sitten valittaa, että pääsisipä kotiin, kun on niin tylsää.
Jos on vaikka viiden hengen porukka joka noin valittaa, niin tarkoittaako se sitten sitä, että kellään ei ole mitään mielenkiintoista puhuttavaa ja vaan odotetaan että aika kuluu. Ovatko he sitten kaikki ihan tylsiä? Kaikilla varmaan on monesti niin, ettei ole mitään puhuttavaa, eikä se tee tylsäksi, vaan on normaalia.
Omassa kaveriporukassani (n. 10hlö, vähän vaihtelevasti) niin puhutaan kyllä paljon "tylsiä" juttuja ja monet on paljon hiljaakin. Eikä ne jutut mille me nauretaan, ole mitään maailman jännimpiä oivalluksia. Eikä tarvitsekaan olla. Ihan hyvin välillä voi nauraa vaikka jollekin ala-aste aikaiselle pikkujutulle. Enkä sanoisi, että kukaan olisi niin ihmeellisen jännittävä ihminen. Ollaan tavallisia ja silti meillä on paljon kavereita. Ei oikeasti tarvitse olla niin ihmeellistä puhuttavaa ja kun on monta ihmistä, niin joku sitten alkaa puhumaan jotain, niin siihen voi sitten itse tulla mukaan.
Minäkin olin joskus ennen sellainen tosi ujo ja monesti syrjitty. Ja pelkäsin juuri noita samoja asioita kuin sinä, että en viitsi avata suutani, kun pian muut pitää mun juttuja ihan tylsinä, enkä viitsi pyytää ketään ryhmätyöhön parikseni, kun sillä toisella voi sitten olla tylsää. Jotenkin yritin aamulla miettiä, mitä jänniä asioita voisin puhua koulussa. Ja kun ihmiset juttelivat, en uskaltanut sanoa omia ajatuksia mukaan, kun muut olisivat ne kuulleet ja pitäneet tylsinä. Jossain vaiheessa taas yritin koko ajan keksiä jännempiä juttuja, saada muut nauramaan, kun muut olivat hiljaa. Miksi? Miksi luulin, että minun pitäisi olla kertomassa koko ajan kaikkea hauskaa ja jännää, että minusta voitaisiin pitää? Minulla ei ole mitään järkeä yrittää keksiä puhuttavaa, jos sitä ei luonnostaan ole. Ja enkä enää pelkää sitä hiljaisuutta toisen seurassa. Ei se merkitsekään, että minun seura ei kiinnosta. Vaan sitä, ettei meillä kummallakaan ole toisille sanottavaa sillä hetkellä. Eikä sitä hiljaisuutta pidä yrittää täyttää jatkuvalla puheella, jos kerta oikeasti ei tee mieli puhua mitään.
Oletko miettinyt koskaan, kuinka moni jonkun sanoma lause on aika merkityksetön ? Ja kuinka pikkuinen osa lauseista on jännittäviä tai oikein hauskoja. Tuskin ne sun sanomisetkaan mitään erikoisia olisi, eikä ole muidenkaan ihmisten. Eikä tarvitsekaan olla. Ehkäpä sun kannattasi vaan niitä ajatuksiasi sanoa, niin kuin muutkin tekevät. Eikä tarvitsisi yrittääkään keksiä mitään hauskaa tai jännää, vaan sanoa vain silloin,kun joku tavallinen asia tulisi mieleen. Ei muutkaan ihmiset ole itse niin jänniä, eikä varmaankaan odota, että sun pitäisi olla sellainen. Jotkut ovat ujompia, kyllä munkin porukassa on yksi sellainen, joka sanoo ehkä yhden lauseen/välitunti ja joskus puhuu sitten enemmän. Ja kyllä se meidän porukkaan yhtä lailla kuuluu ja on mukava, se nyt vaan on sellainen hiljaisempi ihminen.