"Jos olisin tiennyt mihin ryhdyn, en ikinä olisi ryhtynyt uusperheelliseksi.." Näin sanoin miehelleni joskus. Sanoin myös että "Jos joskus eroamme, en lankea enää yhteenkään "lapselliseen" mieheen".
Kuulostaa aika rankalta tekstiltä, mutta se on monen uusperheellisen totuus, vaikka sen asian kanssa tottuisikin elämään tai vaikka sitä ei koskaan ääneen sanoisikaan.
Minun ongelmani on ollut ja on kyllä vieläkin tietynlainen ehdottomuus. Olen ajatellut elämääni aika mustavalkoisesti; olen ajatellut että minun elämäni on JUURI sellainen kuin minkälaisen siitä teen. "Lapsellisen" miehen matkaan lähteminen ravisuttikin aika lailla itsekästä maailmankuvaani. Maailmaani tuli jotain ylimääräistä joka ei siihen kuulunut, jota en siihen halunnut, koin inhoa sitä pakollista pahaa kohtaan. Katkeroiduin siitä että koin jotenkin alistuvani, alistuvani siihen että minun elämäni ei ollutkaan juuri sellaista kuin olisin sen halunnut olevan. Haaveilin siitä että otan ja lähden tästä suhteesta ettei minun tarvitse sietää mitään sellaista jota en halua. Silloin olisin taas oman elämäni herra.
Taistelin jatkuvasti ristiriitaisissa tunnelmissa; rakastan miestäni, mutta tämä ylimääräinen rasite pilaa kaiken.
Vasta nyt kahden vuoden jälkeen rupean hyväksymään asiat niinkuin ne ovat. En enää koe alistuvani tälle tilanteelle (paitsi joskus heikkoina hetkinä). Olen ruvennut hyväksymään mieheni lapsen osaksi hänen elämäänsä, ja jossain määrin jopa osaksi omaakin elämääni. Olen käynyt nämä kaksi vuotta omaa sisäisä taisteluani, yksin, aivan kuin TikTakin kappaleesta Sankaritar. Olen ymmärtänyt ettei mieheni tai hänen lapsensa yritä alistaa minua mitenkään. Olen tässä suhteessa vapaaehtoisesti, en vankina kuten aiemmin ajattelin.
Loppujen lopuksi tämä uusioperhekuvio on opettanut minulle valtavasti. Olen päästänyt turhasta ylpeydestä irti ja saanut kosketusta enemmän oikeaan elämään. En edelleenkään kuitenkaan rakasta mieheni lasta, pidän hänestä jossain määrin, mutta minulla ei erityistä tunnesidettä häneen. Vaikeinta kuitenkin ehkä edelleen on se että lapsi muistuttaa minua aina mieheni eletystä elämästä. Koen joskus vieläkin kateutta, katkeruutta ja mustasukkaisuutta.
Mieheni ja minun välinen rakkaus kuitenkin pitää minut tässä suhteessa. Lapsi ei ole meidän välissä, se ei määrää meidän suhteemme laatua. Lapsi on mieheni ja jos kunnioitan miestäni sallin hänen rakastaa omaa lastaan.
Voimia kaikille uusperheellisille!
Kuulostaa aika rankalta tekstiltä, mutta se on monen uusperheellisen totuus, vaikka sen asian kanssa tottuisikin elämään tai vaikka sitä ei koskaan ääneen sanoisikaan.
Minun ongelmani on ollut ja on kyllä vieläkin tietynlainen ehdottomuus. Olen ajatellut elämääni aika mustavalkoisesti; olen ajatellut että minun elämäni on JUURI sellainen kuin minkälaisen siitä teen. "Lapsellisen" miehen matkaan lähteminen ravisuttikin aika lailla itsekästä maailmankuvaani. Maailmaani tuli jotain ylimääräistä joka ei siihen kuulunut, jota en siihen halunnut, koin inhoa sitä pakollista pahaa kohtaan. Katkeroiduin siitä että koin jotenkin alistuvani, alistuvani siihen että minun elämäni ei ollutkaan juuri sellaista kuin olisin sen halunnut olevan. Haaveilin siitä että otan ja lähden tästä suhteesta ettei minun tarvitse sietää mitään sellaista jota en halua. Silloin olisin taas oman elämäni herra.
Taistelin jatkuvasti ristiriitaisissa tunnelmissa; rakastan miestäni, mutta tämä ylimääräinen rasite pilaa kaiken.
Vasta nyt kahden vuoden jälkeen rupean hyväksymään asiat niinkuin ne ovat. En enää koe alistuvani tälle tilanteelle (paitsi joskus heikkoina hetkinä). Olen ruvennut hyväksymään mieheni lapsen osaksi hänen elämäänsä, ja jossain määrin jopa osaksi omaakin elämääni. Olen käynyt nämä kaksi vuotta omaa sisäisä taisteluani, yksin, aivan kuin TikTakin kappaleesta Sankaritar. Olen ymmärtänyt ettei mieheni tai hänen lapsensa yritä alistaa minua mitenkään. Olen tässä suhteessa vapaaehtoisesti, en vankina kuten aiemmin ajattelin.
Loppujen lopuksi tämä uusioperhekuvio on opettanut minulle valtavasti. Olen päästänyt turhasta ylpeydestä irti ja saanut kosketusta enemmän oikeaan elämään. En edelleenkään kuitenkaan rakasta mieheni lasta, pidän hänestä jossain määrin, mutta minulla ei erityistä tunnesidettä häneen. Vaikeinta kuitenkin ehkä edelleen on se että lapsi muistuttaa minua aina mieheni eletystä elämästä. Koen joskus vieläkin kateutta, katkeruutta ja mustasukkaisuutta.
Mieheni ja minun välinen rakkaus kuitenkin pitää minut tässä suhteessa. Lapsi ei ole meidän välissä, se ei määrää meidän suhteemme laatua. Lapsi on mieheni ja jos kunnioitan miestäni sallin hänen rakastaa omaa lastaan.
Voimia kaikille uusperheellisille!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei kellään ole varmaankaan helppoa alussa, mutta kun yrittää kasvaa itsekkin eikä odota sitä vain lapsilta niin lopussa kiitos seisoo. Onnittelut ja hyvää jatkoa koko perheen elämään. Teillä on mahdollisuus onnistua.
Kirjoitit tekstin puolestani! Ajatukset olivat suoraan päästäni. Taidetaan olla sielun"veljiä";)
Olen ajatellut tän uusperheeseen jäämiseni kans jollain tavalla alistumiseksi. Että alistun asemaani ja nielen ylpeyteni ja ainaisen itsekkyyteni. Muuten tässä kuviossa ei pysty elämään! Tää vaatii tällaselta lapsettomalta osapuolelta niiiiiin paljon hyväksymistä, sopeutumista, kasvamista, aina vaan.. Täytyy hyväksyä toisen vanhemmuus ja entinen elämä, sekä se, että emme voi pariskuntana edetä elämässä samoin kuin ns. normaali nuoripari: seurustelu, yhteen muutto, suhteen syvetessä esikoisen syntymä jne. Vaan siinä on ne lapset valmiina, perhe perustettuna. Täytyy hyväksyä, että mies on jonku muun kanssa saanut toteuttaa em. asiat jo ja meille ei samanlaista tilannetta tule. Emme voi aloittaa tyhjästä, vaikka itse sitä kuinka haluis. Tilanne pitää vaan niellä. Ja se iänikuinen eksä, joka tulee aina liittymään elämäämme lasten kautta. Että ei olla vaan ME. Mutta onneksi parisuhteemme toimii niin hyvin, että se antaa voimia jaksamaan yhdessä vaikka kuinka pitkälle:)
Tällasta täällä. Laita ap. vaikka meiliosoitteesi, jos haluat jakaa vielä ajatuksiasi?
Hyvää jatkoa!
Ois kiva kyllä jakaa ajatuksia. En vain viitsisi laittaa omaa s-posti osoitettani tänne, viitsisitkö sä..?
Ja hei, ei se ex kuitenkaan kuulu sieltä lopun elämää TEIDÄN elämäänne, koska lapset kasvavat, ja tarve hoitaa aikuisten lasten asioita exän kanssa vähenee huomattavasti.
Itse olen saanut lapsen "lapsellisen miehen" kanssa. Kyllä se on ollut silti meille kummallekin samalla tavoin uusi ja yhdistävä, meidän perhettä ja yhteyttä luova kokemus. Hän on meidän oma "rakkauden hedelmämme", jolla vain on jo sisaruspuoli valmiina. Väitän, että jokaisen lapsen syntymä on ainutkertainen kokemus, eikä tuo miehesi sitä kuitenkaan ole sinun kanssasi vielä kokenut.
Jos miehen lapsi/lapset vierailevat vain joka toinen viikonloppu, on se koko kokonaisuutta ajatellen aika vähän. Olette hyvin pienen aikaa uusperhe ja hyvin paljon ydinperhe.
Jos ajattelette vaikkapa perheitä jotka ryhtyvät tukiperheiksi. Heillä käy samalla tavoin suurin piirtein kerran tai kaksi kuukaudessa jonkun toisen lapsia. Miten ajattelette heidän mieltävän perhekokonaisuutensa.
Ehkä yllä mainituissa perheissä voidaankin puhua osa-aika uusperheellisyydesta ja pääsääntöisestä ydinperheestä.
Voi harmi, mun on myös mahdotonta laittaa s-postiosoitetta tänne. Vaihdetaan ajatuksia sitten vaikka tällä palstalla. Olen tuolla alempana kirjoittanut nimimerkillä "Puoliäidistä kokonaiseksi". Siinä kirjoituksessa enemmän taustaani...
Hyvää syksyn jatkoa sulle ja muillekin!