Tummat ja ylpeät vuoret kohosivat heidän edessään. Niitä varjosti sankka ja utuinen sumu, kuin seinä jonka sisälle näki juuri ja juuri mutta sekin oli vain harhaa. Heidän mielessään kävi ajatus lähteä pakoon ennen kuin tummien mutta kauniiden vuorten sumu ja pimeys saavuttaisi heidät.
Aamu oli kaunis kuin helmi joka säteili lämpöä ja valoa. Yön jälkeisen usvan oli haihduttanut kirkas ja lempeä aurinko joka loisti taivaanrannassa. Sumun jälkeiset kastepisarat olivat kuin helmiä auringon valossa ja vähitellen ne tippuivat maan kosteuteen.
Tuuli tuiversi heidän kasvoilleen. Se oli lämmin tätä aikaa vuodesta. Se toi tuoksuja kaukaa etelästä, ne muistuttivat heitä ihanasta kodista ja lauluista ja musiikista joka kuului tulevan aivan läheltä aukiolta. Kunnes äkkiä tuuli puhalsi kylmää ja äänet haihtuivat.
Puro joka virtasi auringon alla, oli kuin säkenöihtivät tähdet olisivat siinä tanssineet. Niitä ei erottanut toisistaan . Ja se kimalti kuin kulta mutta se tuntui paljon kauniimmalta ja kalliimmalta, ehket sitä näkyä ei voinut rahassa mitata. Syksyn lehdet purjehtivat eteenpäin kuin saattue laivat.
Lumi suli kevään mukana ja se kaiversi syviä uomia tiehen jota käytettiin harvoin. Se muistutti paljon merta joka oli pyyhkäissyt kokonaisen aavikon mukanaan ja jätti jälkeensä vain syviä onkaloita ja uurteita.
Näkyi vain kun aurinko painui vuorten taakse nukkumaan. Tummat pilvet saapuivat kuin varisparvi haaskalle. Varjo ja Pimeys laskeutui hiljaa ja varovasti metsän siimekseen. Kuu oli piilossa, pimennossa, pilvien tuolla puolen, eikä tähdetkään halunneet näyttäytyä. Varjo laskeutui heidän ylleen ja Pimeys saavutti matkalaiset. Synkkä ja hiljainen kohtalo oli kuin ivaa jota ei saanut sammutettua.
Ihanan lempeä ja kirkas valo saavutti heidän kasvonsa. Nuotio paloi iloisesti kuin punaiset tanssijat olisivat nousseet savun mukana tuuleen. Oli kuin nuotio olisi laulanut ilosta joka ympäröi heidät, pian laulusta ja hyräilystä yltyi soitto. Kunnes nuotion lämmin keskus hiipui.
Hänen äänensä oli kuin puro joka leikki koskessa, mutta sitä se ei ollut vaan paljon kauniimpaa ja suloisempaa. Ja hänen kasvonsa, joita he ihailivat suuresti, olivat sileät kuin silkki ja silmät kuin taivaalla leijuvat tähdet joista ei tahtonut päästää irti.
Kauhu lepäsi hänen kasvoillaan. Hänen äänensä vaipui olemattomiin, huutoja ei enää kuulunut. Varjo seurasi häntä pitkään, kunnes hän ei enää jaksanut juosta. Hobitti painautui nurkkaa vasten huohottaen. Miekka lävisti puolituisen sydämen, tuli pimeys.
Muistot menneistä tulvi hänen mieleensä kuin koski joka ei tyrehtynyt. Ne olivat kauniita, kunnes haltian kuolema. Hän vaipui masennukseen itkien.
Askeleet kuuluivat käytävästä, heidän sydämensä löivät nopeasti. Se lähestyi, kukaan ei voinut sitä pysäyttää. Ovet paukkuivat sen raivotessa. Viha ja pelko riipivät sielua. Elämä tuntui turhalta. He olivat ansassa.
Hänen silmänsä kiiluivat, hänen äänessä kuului halu ja viha surmata ystävät. Muut perääntyivät taaksepäin, he pelkäsivät kääpiötä. Kääpiö nosti kirveensä ilmaan ja löi nuorta haltia neitoa. Kuolema makasi talossa hiljaa, elämä oli päättynyt.
Alkoi sataa vettä pieni liekki sammui, tuli pimeä. Äänet kuin kohisevan veden, mutta se oli tuuli joka toi pelkoa heidän sydämiin. Varjo ei väistynyt eikä aurinko noussut, Tuonela odotti.
He katselivat toisiaan iloiten, kuin kaksi vapaata orjaa. Haltian sydämessä paloi suuri rakkaus tuota kuolevaista kohtaan. He tunsivat lentävänsä niittyjen yllä, kuin perhoset, vapaana ja ylpeänä rakkaudestaan.
Kateus tunki sielun läpi levittäen varjon kehoon. Se suureni kunnes kateus oli niin suuri että hän rupesi itkemään. Puolituinen tuli hänen viereensä lohduttamaan tätä katkeraa yksilöä. Kunnes hän tunsi olevansa yksin.
Hän kuuli oudon äänen joka kuului teltan ulkopuolelta. Muutkin heräsivät siihen. He katsoivat ulos ja näkivät sadoittain hiisiä. Heidät oli piiritetty. Mitään ei voinut tehdä, kivulias taistelu odotti.
Lähde kuivui olemattomin haltian katsellessa sitä surullisesti. Jäi vain hiekka siitä kauneudesta. Lähteen asukkaat kuolivat ja haltia meni mukana, kaikki oli menetetty.
Tuo pimeä luola oli karmaisevan kuulu sen äänistä, jotka tunkivat sielun läpi herättäen kauhua. Puolituinen vapisi ja kääriytyi yhä syvemmälle peiton sisään. Hevosetkin pelkäsivät sitä ääntä, mutta haltia lohdutteli niitä laulullaan. Kunnes kuului kaunis ääni. Se oli soliseva puro joka johdatti heidät läpi luolan ja sen vaarojen.
Kommenteja kiitos!
Aamu oli kaunis kuin helmi joka säteili lämpöä ja valoa. Yön jälkeisen usvan oli haihduttanut kirkas ja lempeä aurinko joka loisti taivaanrannassa. Sumun jälkeiset kastepisarat olivat kuin helmiä auringon valossa ja vähitellen ne tippuivat maan kosteuteen.
Tuuli tuiversi heidän kasvoilleen. Se oli lämmin tätä aikaa vuodesta. Se toi tuoksuja kaukaa etelästä, ne muistuttivat heitä ihanasta kodista ja lauluista ja musiikista joka kuului tulevan aivan läheltä aukiolta. Kunnes äkkiä tuuli puhalsi kylmää ja äänet haihtuivat.
Puro joka virtasi auringon alla, oli kuin säkenöihtivät tähdet olisivat siinä tanssineet. Niitä ei erottanut toisistaan . Ja se kimalti kuin kulta mutta se tuntui paljon kauniimmalta ja kalliimmalta, ehket sitä näkyä ei voinut rahassa mitata. Syksyn lehdet purjehtivat eteenpäin kuin saattue laivat.
Lumi suli kevään mukana ja se kaiversi syviä uomia tiehen jota käytettiin harvoin. Se muistutti paljon merta joka oli pyyhkäissyt kokonaisen aavikon mukanaan ja jätti jälkeensä vain syviä onkaloita ja uurteita.
Näkyi vain kun aurinko painui vuorten taakse nukkumaan. Tummat pilvet saapuivat kuin varisparvi haaskalle. Varjo ja Pimeys laskeutui hiljaa ja varovasti metsän siimekseen. Kuu oli piilossa, pimennossa, pilvien tuolla puolen, eikä tähdetkään halunneet näyttäytyä. Varjo laskeutui heidän ylleen ja Pimeys saavutti matkalaiset. Synkkä ja hiljainen kohtalo oli kuin ivaa jota ei saanut sammutettua.
Ihanan lempeä ja kirkas valo saavutti heidän kasvonsa. Nuotio paloi iloisesti kuin punaiset tanssijat olisivat nousseet savun mukana tuuleen. Oli kuin nuotio olisi laulanut ilosta joka ympäröi heidät, pian laulusta ja hyräilystä yltyi soitto. Kunnes nuotion lämmin keskus hiipui.
Hänen äänensä oli kuin puro joka leikki koskessa, mutta sitä se ei ollut vaan paljon kauniimpaa ja suloisempaa. Ja hänen kasvonsa, joita he ihailivat suuresti, olivat sileät kuin silkki ja silmät kuin taivaalla leijuvat tähdet joista ei tahtonut päästää irti.
Kauhu lepäsi hänen kasvoillaan. Hänen äänensä vaipui olemattomiin, huutoja ei enää kuulunut. Varjo seurasi häntä pitkään, kunnes hän ei enää jaksanut juosta. Hobitti painautui nurkkaa vasten huohottaen. Miekka lävisti puolituisen sydämen, tuli pimeys.
Muistot menneistä tulvi hänen mieleensä kuin koski joka ei tyrehtynyt. Ne olivat kauniita, kunnes haltian kuolema. Hän vaipui masennukseen itkien.
Askeleet kuuluivat käytävästä, heidän sydämensä löivät nopeasti. Se lähestyi, kukaan ei voinut sitä pysäyttää. Ovet paukkuivat sen raivotessa. Viha ja pelko riipivät sielua. Elämä tuntui turhalta. He olivat ansassa.
Hänen silmänsä kiiluivat, hänen äänessä kuului halu ja viha surmata ystävät. Muut perääntyivät taaksepäin, he pelkäsivät kääpiötä. Kääpiö nosti kirveensä ilmaan ja löi nuorta haltia neitoa. Kuolema makasi talossa hiljaa, elämä oli päättynyt.
Alkoi sataa vettä pieni liekki sammui, tuli pimeä. Äänet kuin kohisevan veden, mutta se oli tuuli joka toi pelkoa heidän sydämiin. Varjo ei väistynyt eikä aurinko noussut, Tuonela odotti.
He katselivat toisiaan iloiten, kuin kaksi vapaata orjaa. Haltian sydämessä paloi suuri rakkaus tuota kuolevaista kohtaan. He tunsivat lentävänsä niittyjen yllä, kuin perhoset, vapaana ja ylpeänä rakkaudestaan.
Kateus tunki sielun läpi levittäen varjon kehoon. Se suureni kunnes kateus oli niin suuri että hän rupesi itkemään. Puolituinen tuli hänen viereensä lohduttamaan tätä katkeraa yksilöä. Kunnes hän tunsi olevansa yksin.
Hän kuuli oudon äänen joka kuului teltan ulkopuolelta. Muutkin heräsivät siihen. He katsoivat ulos ja näkivät sadoittain hiisiä. Heidät oli piiritetty. Mitään ei voinut tehdä, kivulias taistelu odotti.
Lähde kuivui olemattomin haltian katsellessa sitä surullisesti. Jäi vain hiekka siitä kauneudesta. Lähteen asukkaat kuolivat ja haltia meni mukana, kaikki oli menetetty.
Tuo pimeä luola oli karmaisevan kuulu sen äänistä, jotka tunkivat sielun läpi herättäen kauhua. Puolituinen vapisi ja kääriytyi yhä syvemmälle peiton sisään. Hevosetkin pelkäsivät sitä ääntä, mutta haltia lohdutteli niitä laulullaan. Kunnes kuului kaunis ääni. Se oli soliseva puro joka johdatti heidät läpi luolan ja sen vaarojen.
Kommenteja kiitos!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.