Poika 2v. aloittanut todellisen Äiti hermoparantolaan -kampanjan. Uhman ymmärrän, se on ihan ok, mutta miksi poika roikkuu koko ajan? Aina, kun yritän tehdä töitä, lapsi roikkuu ja itkee ja huutaa, kunnes en kestä enää ja on pakko lopettaa. Rauhoittuu, kunhan lopetan tekemästä ja keskityn joko poikaan itseensä tai toljotan vieressä tekemättä mitään. Arvaattehan te, ettei tällainen vetele. Nytkin riippuu koko ajan, yrittää tuoda leluja, että lopettaisin tämän kirjoittamisen ja keskittyisin poikaan itseensä. Kun lopetan, lapsi kyllä osaa leikkiä itsekseenkin. Menee hermot!!! Välillä ei edes pulla kelpaa ellei saa sitä, mikä on äidin kädessä. En tietenkään anna omaani, huutaisi kuinka tahansa, mutta pakko on tehdä niin, että isi antaa kiltisti pullan minulle ja minä ojennan sen pojalle. Muuten huutaa vaan ja kieltäytyy herkusta. Kieltäytyköön minun puolestani, mutta kun selvästi sitä kuitenkin HALUAA, ei vaan tahdo sitä muilta kuin minulta.
Välillä nielen kyyneleitä, kun en saa edes käsitöitä tehdä, en hetkeäkään istua rauhassa. Vaikka lapsen isä olisi samalla sohvalla, pitää tulla vaikka jalat edellä äidin syliin, eikä kyse todellakaan ole mistään välittämisen osoittamisesta vaan silkasta terrorista! Ihan totta! Eikä poikaa todellakaan ole lellitty piloille, tämä on alkanut aivan yllättäen. Meille on tulossa toinen lapsi, enkä kestä ajatusta, että imettäessä on vanhempi repimässä mustankippeenä lahkeesta.
Onko tämä joku vaihe? PLIIIS, sanokaa, että tämä menee ohi!!!
Välillä nielen kyyneleitä, kun en saa edes käsitöitä tehdä, en hetkeäkään istua rauhassa. Vaikka lapsen isä olisi samalla sohvalla, pitää tulla vaikka jalat edellä äidin syliin, eikä kyse todellakaan ole mistään välittämisen osoittamisesta vaan silkasta terrorista! Ihan totta! Eikä poikaa todellakaan ole lellitty piloille, tämä on alkanut aivan yllättäen. Meille on tulossa toinen lapsi, enkä kestä ajatusta, että imettäessä on vanhempi repimässä mustankippeenä lahkeesta.
Onko tämä joku vaihe? PLIIIS, sanokaa, että tämä menee ohi!!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
ihan ensimmäisenä, että lapsi kaipaa huomiota, eikä koe saavansa sitä tarpeeksi, siksi roikkuu sinussa koko ajan. Meillä on ollut myös tuota samaa, lapsi kun ei ymmärrä, että kotitöitäkin pitäisi tehdä, eikä aina pitää sitä lasta maailman napana.
Minä olen yksinkertaisesti tehnyt niin, että pyrin ottamaan lapsen mukaan kaikkeen, mihin vain pystyn. Ruoanlaitossa lapsi istuu vieressä tuolilla, pyykkejä laittaa kaverina, kun imuroin niin annan käteen pölyhuiskan tms. Pikkuhiljaa näillä konsteilla jatkuva huomionhaku alkaa helpottaa.
Ennemminkin sanoisin, että on saanut LIIKAA huomiota, kun on ainoa lapsi ja tottunut siihen, että äidillä on aikaa. Kotitöissä on aina mukana ja näissäkin, joissa ei saa liian lähelle tulla, on messissä silti. Ongelma on se, että saa varoa pojan hengen puolesta, kun roikkuu koko ajan jaloissa esim. kun hakkaan halkoja. On leluja, on tekemistä, ja huomioin työn ohessa lapsen tekemisiä ja leikkimisiä, menenpä joskus ihan vartavasten viereen juttelemaan ja osallistun leikkiin kesken töiden, jottei poika kyllästy.
Ennen lapsi jaksoi touhuta sen ajan omia leikkejään, mitä minä tein sellaisia töitä, joihin lapsi ei päässyt suoraan osallistumaan. Esim. astianpesukoneen tyhjennys tehdään lapsen kanssa kahden niin, että poika auttaa, samoin pyykkäykset ym. koska lapsi tahtoo siihen osallistua, totta kai annan, MUTTA kun olen esim. silittämässä tms. enkä voi antaa lapsen tulla repimään kuumaa silitysrautaa, lapsi on ennen viihtynyt sen ajan leikkimässä omia leikkejään, ei ole ollenkaan roikkunut lahkeissa ja itkenyt. Nyt muuton on yllättävä ja uuvuttava. Lapsi vaatii 100% ajasta, on suorastaan sairaalloisen mustasukkainen sellaisille asioille, jotka vievät hetkeksikään huomioni pois pojasta itsestään.
1. Katso lastasi silmiin mahdollisimman usen: kun puhut hänelle, kun syötte, kun hän on sylissäsi, kun leikitte jne. 2. Kosketa lasta mahdollisimman paljon: silitä, sylittele jne. 3. Anna kahdenkeskistä aikaa myös kun vauva on syntynyt: käykää kahdestaan leikkipuistossa tai uimassa kun vauva nukkuu isän kanssa kotona päiväunia, ota esikoinen mukaan kauppareissulle jne.4. Ja anna rajat: Äidin pullaa ei saa. Kun äiti imettää, puntissa ei roikuta. ( Imettäessä voi kyllä lukea esikoiselle kirjaa tai silitää esikoista).Kyllä mailmaan ääntä mahtuu ja raivota saa kunhan tekee tai jättää tekemättä sen minkä äiti määrää.
Minulla oli tuollainen esikoinen kuin sinullakin: voin lohduttaa, roikkumisvaihe menee ohi. Tyttö on 12v ja menee omia menojaan... Tempperamenttia löytyy vieläkin,mutta ei roiku enää puntissa. Lapsesi on vain sitä sorttia joka tarvitsee TUPLASTI / TRIPLASTI enemmän huomiota ja kosketusta ja silmiinkatsomista kuin moni muu lapsi. Mutta kun tunneakut saadaan ladattua, leikki voi jatkua. Ole kärsivällinen, se palkitaan.
P.S Minulla on nyt 1-vuotias, joka tuntuu olevan samanlaista roikkujatyyppiä kuin esikoinen...
Selvästi kaipaa enemmän ÄIDIN huomiota. oletko ajatellut vietätkö tarpeeksi aikaa lapsen kanssa? Lapsi varmaan tekee tätä juuri, koska huomaa, että äidillä on aina jotain tekemistä, joten yrittää sitten kiinnittää huomion tuolla tavoin, jotta saisi aikaasi..
Lapselle on myös ominaista, että hän kilpailee toisen vanhemman kanssa juuri tuosta mainitsemastani huomiosta - eli tässä tapauksessa isän kanssa. Kokee isän kilpailijanaan.
Tilanne varmasti rauhoittuisi sillä, jos ottaisit tavaksi sellaisen systeemin, että paivästäsi olisit muutaman tunnin ihan vain lapsesi kanssa kahden; et kiinnittäisi huomiota kotitöihin yms. Keskittyisit täysin häneen ja tekisitkaikkea mistä lapsi pitää hänen kanssaan yhdessä, sekä osoittaisit, että olet kiinnostunut siitä mitä lapsesi tekee. Selität, että: "Nyt äiti keskittyy täysin sinuun ja nyt tehdään ja leikitään yhdessä, mutta myöhemmin äidin pitää tehdä myös kotitöitä, joissa voit kyllä auttaa (ja äiti olisi iloinen jos auttaisit)"
Myöskin kun vietätte aikaa koko perheen kanssa ja lapsesi näkee sinun osoittavan hellyyttä miehellesi - ota lapsi mukaan ja tee selväksi että hän on ihan yhtä rakas ja tärkeä kuin isäkin sinulle. halaile ja suukottele ja ota syliin.
Tehokasta myös on, kun tekisitte/ leikkisitte koko perhe yhdessä keskittymällä yhteiseen aikaan. :) Jos tällä ei lapsen huomion haku "raivarit" vähenny - ihmettelen suuresti. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan. Toivottavasti tästä oli jotain apua! Kerrohan miten tepsi. :)
Vielä tuli mieleen sellainen juttu, että jos lapsella pikkusisarus hän voi olla tälle kateellinen, josta käyttäytyminen voi johtua - siksi olisi tärkeää, että otat lapsen mukaan hoitamaan pienempää ja jaat huomiota tasapuolisesti.
sanoa tuosta, että koska teille on toinen lapsi tulossa on poika varmasti tilanteesata hämillään. Ota rauhassa aikaa ja selitä pojalle, että hän saa pikkusiskon ja pikkuveljen, joka sitten tarvitsee enmmän huolenpitoa, koska on niin pieni, mutta että se ei vähennä rakkauttasi tätä poikaasi kohtaan. Kehu poikaa ainakun hän tekee jotain hyvää. Sano, että hänestä tulee varmasti reipas isoveli ja että vauva tarvitseekin myös isoveljen apua ja on iloinen, kun hän saa noin ihanan veljen. ota hänet lapsen hoitoon mukaan, jotta hän ei tuntisi sittemmin oloaan hyljätyksi. Käske hakea vauvalle vaippoja tms. :)
Yleensä ainakin lapset innoissaan tästä, kun saavat auttaa ja huomaavat, ettei äiti ja isä heitä unohda, vaikka pikkuinen syntyykin. Näin tuntevat olonsa tärkeäksi. :)
Tee myös selväksi mitn vaivaa tulee kohdella. Saa galia/silittää/suukottaa, mutta ei hakata tms. Tsemppiä!
Eli... Olen kotiäiti. Olen kotona aamu kuudesta iltapäivä neljään lapsen kanssa kahden. Lapsi on tällä hetkellä vielä ainoa lapsi. Meillä on rutiinit:
- Aamupala: kun olen syöttänyt ja hoitanut pojan, luen sähköpostit. Menee n.10min.
- Lenkki. Laitan lapsen valmiiksi, itseni valmiiksi, nappaan koiruuden mukaan ja kävellään tunti.
- Lenkin jälkeen jäädään pihalle. Tämä on aikaa, jolloin teen ulkotöitä yleensä LAPSEN KANSSA, ellei työ ole sen luontoista, että lapsi pitää pitää vähän kauempana. Ennen pojalla ei ole ollut mitään ongelmia leikkiä itsekseen sitä aikaa. Osan ulkoilusta vietän lapsen kanssa leikkien, keinumme, leikimme autoilla, kierrämme luonnossa jne.
- Ruokailu. Syömme samassa pienessä pöydässä vastakkain, samaa ruokaa, juttelemme syönnin aikana vastavuoroisesti.
- Lukuhetki. Luen lapselle tai katselemme kirjoja n. tunnin ajan.
- Lukuhetken jälkeen tarkistan toisen kerran s.postit. Menee n. 10-20min. Lapsi leikkii omiaan (tai ENNEN leikki).
- Sähköpostin jälkeen keitän kahvit, poika juo mehua tai kaakaota ja saa kaurakeksin. Eli kahvinjuontikin on meidän yhteinen hetki ja sellaisena aijon sen pitääkin.
- Päikkärit.
-Päikkäreitten jälkeen teen kotitöitä: silitystä lukuunottamatta lähes jok'ikiseen kotityöhön otan lapsen mukaan ja siinähän tuo tyytyväisenä hääriikin, ojentelee astioita, laittaa pyykkejä koriin, yrittää mopata - niin huvittavalta kuin se näyttääkin - ja imurinkin annan lapsen käyttöön aina, kun itse lasken sen käsistäni ja poika selvästi pitää itseään tärkeänä tässä vastuullisessa tehtävässä=)
- Teemme valmiiksi seuraavan päivän ruoan (se on tehtävä, että mies saa aamulla töihin eväät mukaan). Poika tykkää keittiöhommista yli kaiken. Veitsiin en anna koskea, mutta kipuaa tuolille tiskipöydän eteen ja toimii työnjohtajana.
- Sitten on minun hetkeni. Tässä vaiheessa, ennen miehen kotiintuloa, minulla on tapana tehdä itse jotain. Istahtaa alas, tehdä käsitöitä tai kirjoittaa. Ei kai se ole liikaa vaadittu, kun aikaa on vain puolisen tuntia??? Enää en saa sitäkään.
En ole sellainen ihminen, joka voi olla huomioimatta ihmisen läsnäolon. Olen jatkuvasti kontaktissa poikaan, silti se on tällaiseksi mennyt.
Tuo kilpailu on kyllä mielenkiintoinen mahdollisuus, mutta eihän lapsella ole kenestä kilpailla, kun mies on töissä, joten miten tämän selittää? Kyllä sitäkin on. Jos esim. mies hieroo niskojani, poika tulee vääntämään sormia pois tai työntyy väliin, ettei hieromisesta tule mitään. Mutta onko lapsi silloin mustis minusta vai isästään, en tiedä...
Meidän illat menevät myös pitkälti lapsen ehdoilla. Ehkä siis kuitenkin olemme totuttaneet lapsen LIIALLISEEN huomion saamiseen? Leikimme yhdessä, touhuamme nimenomaan pojan kanssa ja toisiimme keskitymme vasta, kun poika on nukkumassa. Sanoin ensimmäisessä viestissäni, ettei poikaa ole lellitty piloille, mutta kun tätä omaa juttuaan lukee, tulee väkisin mieleen, että kyllä on. Ehkä silloin, kun on vain yksi lapsi, sitä tulee hössötettyä sen yhden perään vähän turhan paljon.
Kiitos sinulle vastauksestasi! Siitä ei tainut olla kauheasti hyötyä juuri tässä meidän tapauksessamme, mutta toivotaan, että joku saman ongelman kanssa painiva, jolle siitä tosissaan voi olla hyötyä, huomaa sen lukea! Hyvää joulun odotusta (jos näin saa jo toivottaa)!
Et ole lellinyt piloille, pientä lasta ei voi lelliä piloille. Luepas kuule jotakin kirjoja, joissa kerrotaan pienen lapsen kehityksestä, niin huomaat miten kaikilla kehitysvaiheilla on tarkoituksensa, eikä lapsi tee mitään sinua kiusatakseen. Tuohan on aivan normaalia, että sinulla ei ole aikaa itsellesi. Mutta kyllä sinä sitä aikaa saat, sitten kun lapsesi ovat kasvaneet. Yritä nyt vaan pinnistellä se aika, kun lapset ovat pieniä, silloin omaa aikaa ei vaan ole, se on pakko hyväksyä. Myöhemmin huomaat, että tuo taaperoaika on todella lyhyt.