Niin, onko kaikkien vammaisten asiat hyvin, siinä suhteessa, että kaikilla vammaisilla on vanhemmat, ketkä taistelee oman vammaisensa puolesta henkeen ja vereen, että oma vammaisella on hyvä olla?
On tavallisia lapsia, kenen elämä ei kovin valoisaa, koska vanhemmilla on päihteiden käyttöä jne.
Olen minäkin joskus tavannut vammaisen lapsen vanhemman, kuka on sitä mieltä, että hänen vammainen lapsi on vienyt heiltä mahdollisuuden normaaliin elämään ja lopun sitten jokainen voi arvata, katkeruus ja keneen se kohdistuu.
Kaikissa ryhmissä (vammaiset,lapsiperheet ym ym) on meitä vanhempia joka lähtöön.
On tavallisia lapsia, kenen elämä ei kovin valoisaa, koska vanhemmilla on päihteiden käyttöä jne.
Olen minäkin joskus tavannut vammaisen lapsen vanhemman, kuka on sitä mieltä, että hänen vammainen lapsi on vienyt heiltä mahdollisuuden normaaliin elämään ja lopun sitten jokainen voi arvata, katkeruus ja keneen se kohdistuu.
Kaikissa ryhmissä (vammaiset,lapsiperheet ym ym) on meitä vanhempia joka lähtöön.
Vastaukset 2
Vanhimmat
on synkät hetkensä,päivänsä.
Näin kehitysvammaisen (yh.)äitinä tunnustan tässä ja nyt ,etten aina jaksa olla hyvä, ymmärtävä,aikaansaava, edunvalvoja, tiedonhakija, ym kaikkea. Asiantuntijat ovat minulle lohduttaneet ETTEI TARVITSEKAAN.
Tunnustan senkin, että kehitysvammainen perheenjäsen on rajoittanut ja tulee rajoittamaan elämääni monella lailla. En voi vastaanottaa ilta/viikonlopputyötä,lähteä matkoille, harrastuksiin tai jonnekin noin vain. Niinkuin normaalin 23 v. nuoren äiti.
En usko että olen katkera, niin tottunut olen tähän tilanteeseen ja en muusta tiedäkkään.
Niin monia ilonaiheita on koettu, mutta myös
masentavia takapakkeja suunnitellessa ja kokeiltaessa nuoren opiskelua, tukiasumista ja mitä kaikkea onkaan näille ei ihan "norminuorille".
Kaikkilla meillä on omat tuskan syvyyskuopat, se kuuluu tähän elämään. Vammaisen kanssa elämä antaa ja ottaa. Ja se omista unelmista luopuminen on ollut vaikeaa. Ajat sitten päätin, että yritän elää tämän elämäni niin hyvin kuin voin, että en tulisi katkeraksi. Ja kyllähän elämä on kantanut, kuitenkin. Sun kirjoituksesta luki niin sen rakkauden lastasi kohtaan. Kuten sanoit, siihen tottuu kun ei voi mennä ja tulla normaalisti.
Kiitos kun kirjoitit.
Tämä mun ajatus lähti siitä, että suurin osa vammaisista elää hyvin mutta kuitenkin on niitäkin, kenen perheessä ei ymmärrystä riitä ja näitä vammaisia kohdellaan huonosti ja näitä esimerkkejä jotkut ulkopuoliset provosoivat ja ihan asiasta.