Meillä on nyt neljä vuotta luomuyritystä takana. Neljä pitkää vuotta turhia yrityksiä, kuukausi kuukauden jälkeen pettymyksiä. Päätin jossain vaiheessa, että jos meille ei lasta luomuna tule, niin sitten luovun ajatuksesta äitiydestä. Olen jo pitkään tehnyt surutyötä ja valmistautunut lopulliseen lapsettomuuteen.
Mutta. Jotenkin vaan viime keväänä pyörsin päätökseni. Menimme tutkimuksiin, diagnoosi on selittämätön lapsettomuus. Nyt on ensimmäinen inssi takana, pp 7 meneillään. Ja elämä ihan sekaisin, en pysty keskittymään mihinkään, kun mietin, että jospa nyt on tärpännyt.
Tämmöinen hössöttäminen tuntuu ihan naurettavalta! Inssissä mahdollisuus tulla raskaaksi on ihan samaa luokkaa kuin luomuyhdynnässä. En ole pitkiin aikoihin enää toivonut ja odottanut tällä tavalla normaalissa kuukautiskierrossa, mutta nyt käyttäydyn, kuin olisin juuri alkanut lasta yrittämään. Mietin lasten nimiä, katselen vauvankuvia ja näen unia siitä omasta ihanasta vaavista, joka nyt on muka kehittymässä sisälläni.
Pelkään viikon päästä tulevaa romahdusta, kun kuukautiset alkavat. En siis OIKEASTI usko olevani raskaana, mutta kun nyt on erilainen yritys, niin sydän haluaa kuitenkin hetken kuvitella... Onko muilla tällaista kokemusta, että olisi jo luopunut ja "järkevöitynyt" ajatuksesta saada lapsi ja sitten kuitenkin hoitojen alettua alkaa ihan järjettömästi toivoa? Ja miten sitten selviää pettymyksestä?
Mutta. Jotenkin vaan viime keväänä pyörsin päätökseni. Menimme tutkimuksiin, diagnoosi on selittämätön lapsettomuus. Nyt on ensimmäinen inssi takana, pp 7 meneillään. Ja elämä ihan sekaisin, en pysty keskittymään mihinkään, kun mietin, että jospa nyt on tärpännyt.
Tämmöinen hössöttäminen tuntuu ihan naurettavalta! Inssissä mahdollisuus tulla raskaaksi on ihan samaa luokkaa kuin luomuyhdynnässä. En ole pitkiin aikoihin enää toivonut ja odottanut tällä tavalla normaalissa kuukautiskierrossa, mutta nyt käyttäydyn, kuin olisin juuri alkanut lasta yrittämään. Mietin lasten nimiä, katselen vauvankuvia ja näen unia siitä omasta ihanasta vaavista, joka nyt on muka kehittymässä sisälläni.
Pelkään viikon päästä tulevaa romahdusta, kun kuukautiset alkavat. En siis OIKEASTI usko olevani raskaana, mutta kun nyt on erilainen yritys, niin sydän haluaa kuitenkin hetken kuvitella... Onko muilla tällaista kokemusta, että olisi jo luopunut ja "järkevöitynyt" ajatuksesta saada lapsi ja sitten kuitenkin hoitojen alettua alkaa ihan järjettömästi toivoa? Ja miten sitten selviää pettymyksestä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mulla on menossa pp2 inssin jälkeen ja mä oon antanut itselleni luvan käyttäytyä kuin olisin raskaana. Mä en jaksa enää jossitella. Kannan sitten suruni, jos ei matkalainen ookkaan kyydissä.
Tsemppiä sulle piinailuun. Toivotaan plussatuulia!! :)
1) suuret onnittelut siitä että lähditkin hoitoihin rohkeasti. yli80% saa oman lapsen ja hoidoilla valtaosa onnistuu. jos inssi on vasta tehty niin onhan vielä ivf ja muita keinoja, mutta hyvä alku, oikein hyvä alku. onnittele itseäsi siitä että uskalsit hoitoihin. voi olla että yks kaunis pvä huomaat että kannattihan tämä.
2) siis teistä ei ole löytynyt mitään vikaa. se on erittäin tärkeä tieto monelle. ajan kysymys siis vaan.
3) yrittää kannattaa, raskaaksi tuleminen ei ole helppoa. mitään ei saa jos ei yritä. se ei pelaa joka pelkää on ennenkin täl palstalla kuultu. voit kiittää itseäsi ja miestäsi että yritätte, teette jotain aktiivista asian eteen. se varmasti palkitaan vielä hyvin = käärö/nyytti ; )
4) sulla on viel esim. ivf kokeilematta, vielä on siis ässiä hihassa vaik kuin ja jos olet 37 v niin ei se ole mitenkään mahdoton ikä tulla äidiksi. tuskin tuut katumaan että pyörsit päätöksesti. kaikki kivet käännetään tässä pelissä.
pää pystyyn, olen ylpeä itsestäsi ja tyytyväinen kun menit hoitoihin. sitä on harva katunu!!!
t. pamplemousse
Kuulehan nyt, Teillä on todellakin vielä melkein kaikki taiat kokeilematta! Itse olen 42 v. ja käyn läpi toista hoitosessiota, lyhyt IVF. Ekasta tärppäsi kuudennella alkioistutuksella ja toinen setti vielä kesken. Näen vauvaunia ja ajattelen mahdollista raskautta joka hetki.
Olen raskaana-en ole raskaana-jahkailu 24h on kieltämättä rankkaa...mutta uskomme vakaasti että kyllä se toinenkin pimpula sieltä vielä päivänvalon näkee!
Ollaan ihan rauhassa hössöttäviä ja haaveillaan, se kertoo sen, että olemme oikealla asialla halutessamme pienen vauvan äidiksi. Ja isiksi. Nämä ei luomumenetelmällä tulleet lapsukaiset ovat varmasti toivottuja ja ihmeellisiä jo ennen syntymäänsä!
Onnea matkaan ja pirteää syksyä!
Heh, olen myös miettinyt sitä, että kun on näin kauan ja hartaasti tehnyt lasta, niin kuinkahan hepakassa sitä "pientä kuninkaallista" sitten kasvattaakaan, jos tämä joskus onnistuu. Mielessä on jo kauhuskenaario "hirviöäidistä", jonka pikku pullahiirelle ei mikään ole tarpeeksi hyvää...:;)
jos on kovin nuori tullessaan äidiksi tai lähellä 45 v niin erilaiset ajatukset valtaa mielen. kuten tiedämme, eli nuorelle pauhataan et opinnot jää, mmies jättää ja 40 v ja yli pauhataan että oletliian vanha.
mummoni sai 48 v vikan lapsensa ja ei kukaan kyläyhteisös sanonu mitään.
tuttavani tuli 16 v raskaaksi, piti lapsensa , kävi jenkeissä lapsen kanssa , ero tuli miehestä jolle lapsi oli tehty, sitten luki korkeakoulututkinnon ja tapas luokkatoverinsa ja menivät naimisiin, tekivät lisää lapsia ja ihan onnellisia ovat. eli ei tartte nuorenakaan tehdyn lapsen mitään koulutusasioita turmella ja äidiksi ihmiset kypsyvät eri aikaan.
nuo ajatukset on normaaleja, mäkin vlil stresssasin oonko raskaana vai ei kunnes kyllästyin kun huomasin et pyörin ns ylikierroksilla asian kans. sit rauhotuin ja kyllästyin ja tulinkin raskaaks. että silleen.
haleja terv mamma 2008
Mulla inssistä nyt 13 päivää. Odottavan aika on törkeän pitkä kun on tällaisesta asiasta kyse. Mulla on yleensä suht hyvä itsehillintä ja jaksan odottaa asioita. Tällä kertaa odottaminen on piinallista, joten tein raskaustestin pp11 ja negaa näytti. Sehän vasta virhe olikin, nyt en sitten tiedä onko se oikea tulos vai onko mahkut sittenkin raskauteen. Toiset sanoo että on, että olin niin ajoissa testeineni, toiset taas sanoo että se oli siinä.
Sitten tämä itsensä tutkistelu ja kuuntelu..vatsaa nipistää ja rintoja aristaa. Onko tämä raskauteen liittyviä oireita vai ihan normaaleja menkkakipuja? Mieheni on vähän ihmeissään tottakai, kun ei ole minun housuissani vaikka kovasti lasta toivoo ja odottaakin pientä ihmettä mun kanssani.
Et ole yksin tunteidesi kanssa, voimia sinulle taistella eteenpäin! Me vielä onnistutaan!!!
Kiitos kannustuksesta! Tiedänhän minä, että viikko on pian ohi ja tiedän, missä mennään.
Minun ongelmani on tässä oikeasti se, että en haluaisi nauttia jostakin, jonka voi niin pian menettää. Olenkin miettinyt, että jos raskaus lopulta toteutuisi, niin missä vaiheessa todella uskaltaisin nauttia siitä?
Hurjin pelko on se, että en koskaan enää opi täysillä rentoutumaan ja nauttimaan elämästä, vaan pelkään aina, että onni katoaa käsistä. Olen joskus sairastanut vakavan masennuksen ja nyt ei kyse ole mäsennuksesta, vaan elämänasenteesta, joka on liian pessimistinen.
Haluaisin olla optimisti ja iloita pienestäkin hyvästä (niinkuin juuri nyt siitä, että meillä on vielä mahdollisuus lapseen), mutta pessimisti minussa sanoo, että olisi viisaampaa luopua jo etukäteen kaikesta toivosta. Ettei sitten olisi niin surullinen taas.
Toi huonosti-siinä-kuitenkin-käy-ajattelumalli on toiminut hyvin monien meidän vanhempien elämässä ja jotkut on tartuttaneet sen omiin kakaroihinsa. Oma mieheni on saman kuppikunnan kannattaja...huonosti siinä käy siis tehtiin mitä tahansa. Tai ainakin ennenpitkää tapahtuu jotain musertavaa joka olisi pitänyt tietää etukäteen. Huh huh.
Oletteko kuulleet yhdestäkään ihmisestä jolle olisi tapahtunut vain ja ainoastaan hyviä asioita? Välillä elämä hymyilee ja toisena päivänä potkii persuuksille. Kaikille sama kohtalo.
Itse otan ihanista päivistä kaiken irti jotta jaksan sitten ne huonotkin. Eikä niistä huonoista asioista kannata ketään syytellä tai etsiä syytä loputtomiin, katsellaan mieluummin eteenpäin ja etsitään uusia ilonaiheita entisten tilalle! Tällä reseptillä jaksaa painaa taas seuraavaan kesään!
Tsemppiä ja Suomalaista sisua kehiin vaan!!!
Niin. Eihän niitä suruja surra kannata, ei muuta kuin itseään niskasta kiinni, ylös, ulos ja lenkille? Päivä paistaa ja onhan sitä elämässä muutakin kuin lapsi?
Uskotko todella, että vuosia lasta yrittäneet ihmiset jaksavat uskoa siihen, että hymy huulille ja sisua kehiin, niin kyllä ne murheet unohtuu? Eikä minusta tuolla vanhempien asenteella "ei kannata yrittää, kun ei mikään onnistu" ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Lapsettomathan yrittävät joka kuukausi, uudestaan ja uudestaan, vaikka eivät onnistu.
Minun kysymykseni alunperin oli, että miten muut ihmiset tasapainoilevat toivon ja itsesuojelun maastossa?
Myönnän, että lapsettomuus on joskus sellaista liiallista pohjamudissa pyörimistä, on hyvä välillä yrittää miettiä muutakin ja elämässähän pitää hoitaa työt, harrastukset ja aikuisen elämän muutkin asiat.
Lapsettomuus on hitaasti etenevä surutyön prosessi, josta on todella vaikeaa riuhtaista itseään irti, kun toivonpilkahduksia on näköpiirissä. On aika luonnollista yrittää suojella itseään pettymyksiltä, kun on kokenut epäonnistuneensa ja pettyneensä elämän tärkeimmässä asiassa.
En muuten syyttele ja etsi syyllistä, se on minulle kyllä aivan vierasta. Jos lapsettomuuteemme olisi joku selvä syy, niin sitten syyttelykin varmaan tulisi kuvioon mukaan.