Tämä on aika pitkä tarina, joten jos et ole nopea
lukija tai haluat syventyä tähän kunnolla, niin
kopioi tämä Wordiin ja printtaa ulos. Yritän
kirjoittaa tarinaa joka viikonloppu . Hauskoja
lukuhetkiä! (toivottavasti!)
Se oli Ho-oh. Aivan villi Ho-oh. Se lenteli
ympäri luolaa ja jätti jälkeensä sateenkaaren,
vaikkakin himmeän sellaisen. Kajsa oli
varuillaan: se saattaisi hyökätä hänen kimppuunsa
ilman ennakkovaroitusta. Vaikka Kajsalla oli
taskussa 6 pokepalloa, ei koskaan voisi olla
liian varma. Vaikka hän oli kasvattanut
Charizardin, Blastoisen, Venusaurin,
Typhlosionin, Meganiumin ja Feraligatrin kaikkien
taiteen sääntöjen mukaan, ei koskaan voisi olla
liian varma. Silloin se tapahtui: Ho-oh istui
ison kiven päälle ja sen huomiokyky herpaantui
hetkeksi, kun se meinasi luiskahtaa kiveltä alas.
Silloin Kajsa huomasi tilaisuutensa: hän lähetti
matkaan Blastoisen. ”Blastoise, vesipumppu!”
Blastoise totteli ja Ho-oh sai raivoisan
vesisuihkun. Se pökertyi. Se todellakin pökertyi.
Kajsa heitti pokepallon sitä kohti. Se meni
sisään. Yksi heilahdus. Toinen heilahdus. Kolmas
heilahdus. Kajsan silmissä pimeni, kun hänen
aivonsa lähettivät viestin: avaa silmät, avaa
silmät!
”Kajsa! Aamiainen on valmis!” kuului äiti
huutavan alakerrasta. ”Joo, joo!” huusi Kajsa
vastauksen. Äh! Hän oli taas nähnyt unta. Mutta
tällä kertaa se oli tuntunut muita unia
todellisemmalta. Aivan kuin hän olisi siirtynyt
maailmasta toiseen avattuaan silmänsä. Kajsa
haparoi puolinukuksissa ympäri huonettaan etsien
vaatteitaan. Hän löysi paidan ja housut, mutta
sukkia ei näkynyt missään. 10 minuutin etsinnän
jälkeen hänen onnistui löytää toinen sukkansa,
mutta toista ei näkynyt. ”No, keskellä kesäkuuta
tuskin tarvitsee sukkia”, Kajsa ajatteli.
Nopeasti hän juoksi alakertaan aamiaispöydän
ääreen. ”No nousihan se unikekokin sieltä punkan
pohjalta vihdoin ja viimein”, äiti vitsaili.
Kajsa oli niin tottunut äidin, isän ja varsinkin
pikkuveljensä Markin piikittelyyn, että ei
välittänyt äidin hyvänhuomenen-toivotuksesta. Sen
sijaan Kajsa kaatoi lautaselleen muroja ja niiden
päälle maitoa. Annoksen kruunasivat mansikanpalat.
Kun kaikki olivat syöneet, ja astiat oli
korjattu pöydästä, isä sai puheenvuoron. ”No
niin. Nyt, kun on syöty, niin kaikki saavat
kertoa, mitä unta näkivät viime yönä.” ”Voi ei!
Tämä alkaa ottaa päähän!” Kajsa ajatteli. Heidän
perheessään oli ollut tapana niin kauan kuin hän
muisti, että jokainen kertoo, mitä unta oli
viimeksi nähnyt. Isä aloitti ja kertoi
uneksineensa palkankorotuksesta. Äiti taas oli
nähnyt unta, jossa hän osasi lentää ja Mark oli
nähnyt unta siitä, että lihansyöjät olivat
aikoneet syödä hänet. Pah! Tyypillinen
kymmenvuotiaan mielikuvitus. ”No, Kajsa. Mitä
unta sinä olet nähnyt?” kysyi äiti. ”No, minä
näin unta, että olin luolassa ja että siellä oli
yksi tosi harvinainen pokemon...” ”Kajsa! Olemme
sanoneet sinulle jo tuhat kertaa, että
pak...pek...pok...mitä ne nyt
ovat...” ”Pokemoneja”, Kajsa auttoi. ”Aivan niin.
Pokemoneja ei ole olemassakaan! Ne ovat olemassa
vain alle kymmenvuotiaiden mielikuvituksessa! Ja
sinä olet 13-vuotias! Sinä et siis ole voinut
nähdä unta niistä, koska niitä ei ole! Sinun
ikäistesi kuuluisi nähdä unta pojista
ja...” ”Äiti, lopeta! Minä saan nähdä unta mistä
haluan!” Sen sanottuaan Kajsa juoksi ulos
keittiöstä, otti liputtimet jalkaansa ja juoksi
kohti puistoa.
”Äiti on väärässä! Ehkä en ole kymmenvuotias,
mutta saan silti pitää pokemoneista!” Kajsan
sisällä kuohui. Hän istui syrjäisellä penkillä
puiston nurkassa, jota peittivät mahtavat pensaat
ja puut riippuvine oksineen. Se oli Kajsan
piilopaikka. Aina, kun hänen oli paha olla, hän
tuli sinne. Siellä hän sai olla rauhassa. Kajsa
oli juuri purskahtaa kyyneliin, kun hän kuuli
pusikosta ääniä. Se ei ollut ihmisen ääntelyä. Se
ei ollut minkään hänen tuntemansa eläimen
ääntelyä. Se muistutti ihan... ”pokemonin
ääntelyä!” Varovasti Kajsa ryömi kohti pusikkoa
ja pisti päänsä sisään. ”Ei voi olla totta!”
Pusikossa istui pieni Eevee! Se oli loukannut
jalkansa pusikon pieniin piikkeihin. ”Mistä sinä
olet tullut, pikkukaveri?” Eevee näytti
pelästyneeltä. Kajsa irrotti sen piikit sen
jalasta ja sitoi haavan nenäliinallaan. Samassa
Eevee nousi seisomaan ja juoksi kohti läheistä
metsää. ”Hei, odota minua!”
Kajsa seurasi sitä syvälle metsään, kunnes Eevee
pysähtyi ison tammen kohdalle. Se meni sisään
kohtalaisen suuresta aukosta ja Kajsa seurasi
vaivalloisesti perässä. Matka puun sisällä kesti
kauemmin, kuin Kajsa oli luullut. Eevee vei häntä
selvästi johonkin, jossa kukaan muu ihminen ei
ollut ennen käynyt. Tuntien taivalluksen päästä
edessä alkoi näkyä valoa. Eevee kiihdyti
vauhtiaan ja katosi suuaukosta ulos. Myös Kajsa
laittoi juoksuksi ja ulos astuessaan häntä
kohtasi ihmeellinen näky: Aurinko paistoi ja oli
taloja ja .... ihmisiä! Kaikki näytti ihan
normaalilta, mutta eläimet eivät olleet mitään
tavallisia eläimiä: ne olivat pokemoneja!
Pikkuruinen Pidgey-parvi lensi Kajsan pään
yli. ”Hei, sinä siellä!” kuului samassa huuto
Kajsan oikealta puolelta. ”En ole nähnyt sinua
ennen. Oletko KANTOmaan pokemonkouluttaja?” kysyi
mies, jonka vierellä käveli Donphan. ”Kajsa meni
aivan sekaisin: olihan hän pelannut pokemon-
pelejä, mutta nyt kaikki pelin asiat olivat
tosia. Ilmeisesti hän oli nyt JOHTOmaassa. ”En,
olen tuolta ylhäältä”, Kajsa sai vihdoin
vastattua. ”Hmm... sinulla ei siis ole omaa
pokemonia?” kysyi mies. ”E-ei ole”, Kajsa
vastasi. ”No, tule sitten laboratoriooni, niin
saat valita itsellesi mieluisan pokemonin. Ai,
anteeksi, en ole vielä esittäytynyt: olen
professori Elm.” ”Minä olen Kajsa.” ”Hmm.
Tervetuloa JOHTOmaahan, Kajsa. Ole hyvä ja seuraa
nyt minua.”
Prof. Elmin laboratorio oli pieni, mutta
viihtyisä. Keskellä suurta huonetta oli pöytä,
jolla oli vain 2 pokepalloa kolmen sijaan. ”Oho,
katsos vain. Tim on tainnut hakea oman
pokemoninsa”, prof. Elm sanoi. ”Minkä hän
valitsi?” Kajsa kysyi. ”Katsotaanpa... Totodilen.
Saat siis valita Cyndaquilin tai Chikoritan.”
Kajsa meni onnesta sekaisin: hän saisi oman
pokemonin! Nyt hänellä oli enää valinnan
vaikeus. ”Otan Cyndaquilin”, hän päätti
lopulta. ”Selvä. Tässä on pokepalloja muita
pokemoneja varten sekä Pokedexisi. Ja tässä on
ensimmäinen pokemonisi!” Prof. Elm antoi Kajsalle
pokepallon. Kajsa otti sen käteensä ja
käski: ”Tule ulos, Cyndaquil!” Pallo aukesi ja
lattialle ”tupsahti” Cyndaquil. ”Se on ihana!”
Kajsa huudahti. ”Ole hyvä: tästä saat kartan ja
kännykän sekä kellon”, prof. Elm sanoi ja antoi
Kajsalle mainitut esineet sekä pienen repun. ”Pi-
pitäisikö minun haastaa eri kaupunkien
salipäälliköt?” ”Kyllä, juuri niin sinun pitäisi
tehdä”, prof. Elm sanoi.
JATKUU............
lukija tai haluat syventyä tähän kunnolla, niin
kopioi tämä Wordiin ja printtaa ulos. Yritän
kirjoittaa tarinaa joka viikonloppu . Hauskoja
lukuhetkiä! (toivottavasti!)
Se oli Ho-oh. Aivan villi Ho-oh. Se lenteli
ympäri luolaa ja jätti jälkeensä sateenkaaren,
vaikkakin himmeän sellaisen. Kajsa oli
varuillaan: se saattaisi hyökätä hänen kimppuunsa
ilman ennakkovaroitusta. Vaikka Kajsalla oli
taskussa 6 pokepalloa, ei koskaan voisi olla
liian varma. Vaikka hän oli kasvattanut
Charizardin, Blastoisen, Venusaurin,
Typhlosionin, Meganiumin ja Feraligatrin kaikkien
taiteen sääntöjen mukaan, ei koskaan voisi olla
liian varma. Silloin se tapahtui: Ho-oh istui
ison kiven päälle ja sen huomiokyky herpaantui
hetkeksi, kun se meinasi luiskahtaa kiveltä alas.
Silloin Kajsa huomasi tilaisuutensa: hän lähetti
matkaan Blastoisen. ”Blastoise, vesipumppu!”
Blastoise totteli ja Ho-oh sai raivoisan
vesisuihkun. Se pökertyi. Se todellakin pökertyi.
Kajsa heitti pokepallon sitä kohti. Se meni
sisään. Yksi heilahdus. Toinen heilahdus. Kolmas
heilahdus. Kajsan silmissä pimeni, kun hänen
aivonsa lähettivät viestin: avaa silmät, avaa
silmät!
”Kajsa! Aamiainen on valmis!” kuului äiti
huutavan alakerrasta. ”Joo, joo!” huusi Kajsa
vastauksen. Äh! Hän oli taas nähnyt unta. Mutta
tällä kertaa se oli tuntunut muita unia
todellisemmalta. Aivan kuin hän olisi siirtynyt
maailmasta toiseen avattuaan silmänsä. Kajsa
haparoi puolinukuksissa ympäri huonettaan etsien
vaatteitaan. Hän löysi paidan ja housut, mutta
sukkia ei näkynyt missään. 10 minuutin etsinnän
jälkeen hänen onnistui löytää toinen sukkansa,
mutta toista ei näkynyt. ”No, keskellä kesäkuuta
tuskin tarvitsee sukkia”, Kajsa ajatteli.
Nopeasti hän juoksi alakertaan aamiaispöydän
ääreen. ”No nousihan se unikekokin sieltä punkan
pohjalta vihdoin ja viimein”, äiti vitsaili.
Kajsa oli niin tottunut äidin, isän ja varsinkin
pikkuveljensä Markin piikittelyyn, että ei
välittänyt äidin hyvänhuomenen-toivotuksesta. Sen
sijaan Kajsa kaatoi lautaselleen muroja ja niiden
päälle maitoa. Annoksen kruunasivat mansikanpalat.
Kun kaikki olivat syöneet, ja astiat oli
korjattu pöydästä, isä sai puheenvuoron. ”No
niin. Nyt, kun on syöty, niin kaikki saavat
kertoa, mitä unta näkivät viime yönä.” ”Voi ei!
Tämä alkaa ottaa päähän!” Kajsa ajatteli. Heidän
perheessään oli ollut tapana niin kauan kuin hän
muisti, että jokainen kertoo, mitä unta oli
viimeksi nähnyt. Isä aloitti ja kertoi
uneksineensa palkankorotuksesta. Äiti taas oli
nähnyt unta, jossa hän osasi lentää ja Mark oli
nähnyt unta siitä, että lihansyöjät olivat
aikoneet syödä hänet. Pah! Tyypillinen
kymmenvuotiaan mielikuvitus. ”No, Kajsa. Mitä
unta sinä olet nähnyt?” kysyi äiti. ”No, minä
näin unta, että olin luolassa ja että siellä oli
yksi tosi harvinainen pokemon...” ”Kajsa! Olemme
sanoneet sinulle jo tuhat kertaa, että
pak...pek...pok...mitä ne nyt
ovat...” ”Pokemoneja”, Kajsa auttoi. ”Aivan niin.
Pokemoneja ei ole olemassakaan! Ne ovat olemassa
vain alle kymmenvuotiaiden mielikuvituksessa! Ja
sinä olet 13-vuotias! Sinä et siis ole voinut
nähdä unta niistä, koska niitä ei ole! Sinun
ikäistesi kuuluisi nähdä unta pojista
ja...” ”Äiti, lopeta! Minä saan nähdä unta mistä
haluan!” Sen sanottuaan Kajsa juoksi ulos
keittiöstä, otti liputtimet jalkaansa ja juoksi
kohti puistoa.
”Äiti on väärässä! Ehkä en ole kymmenvuotias,
mutta saan silti pitää pokemoneista!” Kajsan
sisällä kuohui. Hän istui syrjäisellä penkillä
puiston nurkassa, jota peittivät mahtavat pensaat
ja puut riippuvine oksineen. Se oli Kajsan
piilopaikka. Aina, kun hänen oli paha olla, hän
tuli sinne. Siellä hän sai olla rauhassa. Kajsa
oli juuri purskahtaa kyyneliin, kun hän kuuli
pusikosta ääniä. Se ei ollut ihmisen ääntelyä. Se
ei ollut minkään hänen tuntemansa eläimen
ääntelyä. Se muistutti ihan... ”pokemonin
ääntelyä!” Varovasti Kajsa ryömi kohti pusikkoa
ja pisti päänsä sisään. ”Ei voi olla totta!”
Pusikossa istui pieni Eevee! Se oli loukannut
jalkansa pusikon pieniin piikkeihin. ”Mistä sinä
olet tullut, pikkukaveri?” Eevee näytti
pelästyneeltä. Kajsa irrotti sen piikit sen
jalasta ja sitoi haavan nenäliinallaan. Samassa
Eevee nousi seisomaan ja juoksi kohti läheistä
metsää. ”Hei, odota minua!”
Kajsa seurasi sitä syvälle metsään, kunnes Eevee
pysähtyi ison tammen kohdalle. Se meni sisään
kohtalaisen suuresta aukosta ja Kajsa seurasi
vaivalloisesti perässä. Matka puun sisällä kesti
kauemmin, kuin Kajsa oli luullut. Eevee vei häntä
selvästi johonkin, jossa kukaan muu ihminen ei
ollut ennen käynyt. Tuntien taivalluksen päästä
edessä alkoi näkyä valoa. Eevee kiihdyti
vauhtiaan ja katosi suuaukosta ulos. Myös Kajsa
laittoi juoksuksi ja ulos astuessaan häntä
kohtasi ihmeellinen näky: Aurinko paistoi ja oli
taloja ja .... ihmisiä! Kaikki näytti ihan
normaalilta, mutta eläimet eivät olleet mitään
tavallisia eläimiä: ne olivat pokemoneja!
Pikkuruinen Pidgey-parvi lensi Kajsan pään
yli. ”Hei, sinä siellä!” kuului samassa huuto
Kajsan oikealta puolelta. ”En ole nähnyt sinua
ennen. Oletko KANTOmaan pokemonkouluttaja?” kysyi
mies, jonka vierellä käveli Donphan. ”Kajsa meni
aivan sekaisin: olihan hän pelannut pokemon-
pelejä, mutta nyt kaikki pelin asiat olivat
tosia. Ilmeisesti hän oli nyt JOHTOmaassa. ”En,
olen tuolta ylhäältä”, Kajsa sai vihdoin
vastattua. ”Hmm... sinulla ei siis ole omaa
pokemonia?” kysyi mies. ”E-ei ole”, Kajsa
vastasi. ”No, tule sitten laboratoriooni, niin
saat valita itsellesi mieluisan pokemonin. Ai,
anteeksi, en ole vielä esittäytynyt: olen
professori Elm.” ”Minä olen Kajsa.” ”Hmm.
Tervetuloa JOHTOmaahan, Kajsa. Ole hyvä ja seuraa
nyt minua.”
Prof. Elmin laboratorio oli pieni, mutta
viihtyisä. Keskellä suurta huonetta oli pöytä,
jolla oli vain 2 pokepalloa kolmen sijaan. ”Oho,
katsos vain. Tim on tainnut hakea oman
pokemoninsa”, prof. Elm sanoi. ”Minkä hän
valitsi?” Kajsa kysyi. ”Katsotaanpa... Totodilen.
Saat siis valita Cyndaquilin tai Chikoritan.”
Kajsa meni onnesta sekaisin: hän saisi oman
pokemonin! Nyt hänellä oli enää valinnan
vaikeus. ”Otan Cyndaquilin”, hän päätti
lopulta. ”Selvä. Tässä on pokepalloja muita
pokemoneja varten sekä Pokedexisi. Ja tässä on
ensimmäinen pokemonisi!” Prof. Elm antoi Kajsalle
pokepallon. Kajsa otti sen käteensä ja
käski: ”Tule ulos, Cyndaquil!” Pallo aukesi ja
lattialle ”tupsahti” Cyndaquil. ”Se on ihana!”
Kajsa huudahti. ”Ole hyvä: tästä saat kartan ja
kännykän sekä kellon”, prof. Elm sanoi ja antoi
Kajsalle mainitut esineet sekä pienen repun. ”Pi-
pitäisikö minun haastaa eri kaupunkien
salipäälliköt?” ”Kyllä, juuri niin sinun pitäisi
tehdä”, prof. Elm sanoi.
JATKUU............
Vastaukset 6
Vanhimmat
tarina
www.expage.com/lugiantarinat
Se oli hyvä tarina, kirjoita pian jatkoa!=)
LOISTAVA,VANTASTISTA,IHANAA TAHTOO LISÄÄ!
Tuo oli todella hyvin kirjoitettu tarina. Etenkin
se alku. Kunhan saat sen valmiiksi, voisit
lähettää sen PokéMetsään? :) Suosittelen. Tuo
voittaa monet siellä lukemani tarinat. (Ei
pahalla kenellekään.) Jatkahan kirjoittamista!!
~Espeon~
[email protected]
Mahtava tarina! Toivottavasti jaksat kirjottaa
lisää! Tasokasta juttua! 9 :-))
Tuo jakso SUX!
Tarinasi joita tulet kertomaan kaukana tulevaisuudessa, ovat paljon parempia! Kyllä minä tiedän sillä minulla on aikakone ja olen lukenut jopa jaksosi 23! Usko pois vaan! Siinä jaksossa Kajsa ottelee Erikaa vastaan! Eikö olekin mielenkiintoista! Ja muuten... jaksossa missä Kajsa ottelee Mortya vastaan sinä tulet kirjoittamaan kirjoitusvirheen! Annat Mortylle vesi Pokémonin: Vaporeonin! Älä tee sitä virhettä tulevaisuudessa! Noh... sitä ei voi estää...
Terveisin Harwey!