Elämän kärsimykset. Jalostavatko ( opettavatko ) ne ihmistä?

Kyllä avioero kasvattaa parhaimmillaan ihmistä aivan valtavasti suvaitsevuuden,toisen huomioimisen
ja yleensäkin parisuhteen eri tilanteiden
ymmärtämiseen.Eli ero voi olla mahtava tilaisuus
kasvaa kypsyä.Mutta valitettavasti ero toisinaan
myös murskaa ihmisen ja hänen toiveensa,haaveensa
ja elämänsä.Eli ei mikään kärsimys jalosta
automaattisesti.Yksilöstä kiinni ja hänen vahvuuksistaan,heikkouksistaan.Muuttumiseen en
minä näe ainakaan,että pitäisi kysyä lupa.
Kylläö se on hyvin omakohtainen ratkaisu.Positiivisena ihmisenä ajattelen,että
koko ajan on hyvä olla luova ja muuttua.Etsiä uusia ulottuvuuksia,haasteita.Elämä ilman
haasteita on kuin vene ilman airoja.
Mutta nyt sinulle mukavaa iltaa.Minä menen
ja juon teet ennen saunaa!

Vanha kansanviisaus sanoo että ihminen viisastuu vahingosta, joten on luonnollista jalostua vastoinkäymisistä. Tietysti jos alkaa hihhuloimaan muutoksillaan pistää se naapurin silmään, että
mikähän sillä Tähtitytöllä nyt on:)

ihmiset eivät vaan antais muuttua. omituista kyllä tulee kommenttia että hyvä kun pääsit siitä viinasta vaikka olis 15v esim.

Oli lupaa tai okeutta muutokseen, ihminen muuttuu olosuhteiden muokkaamana.

Olosuhteet voivat olla fyysisiä tai psyykkisiä tai molempia.
Myös parantavia, eheyttäviä, tai invalisoivia, pahimmassa tapauksessa, apatiaan ja psykoosiin painavia kokemuksia.

Jokaiseen vastoinkäymiseen, meillä kaikilla on luonnon antama mekanismi sopeutua ja suojautua 'ylipääsemäätömän' vaikeuden hetkellä.

Se mitä toiset ajattelevat, on ainoastaa heidän murheensa.

Jokaisella on oikeus olla sellainen, kuin tuntee omimmakseen olla.
Kummajainen ei ole kauan kummajainen, sillä pian siihen ympäristö tottuu.
Ventovieraiden reaktioista, ei pidä välittää, jos siihen ei liity uhkaavaa käytöstä tai muuta häirintää, joka voi satuttaa "kummajaista".

Olen itsekin marginaalisielu, mutta turvallisen ja hyväksyvän kodin antama itseluottamus on tehnyt elämän sen suhteen helpoksi.
Siksi en juurikaan mieti, mikä on paikkani yhteisössä ja mitä muut ajattelevat.

Eletään ja annetaan toisten elää, siinä se, elämä yksinkertaisemmillaan.

jk.
Voin vakuuttaa, että nautin elämästäni nykyisin enemmän, kuin ennen sairastumista.
Vuosia 'akuutti' sairastelu kesti, ennenkuin valkeni ja helpotti.
Mutta nyt 'jalkeilla oltu' päivä ulkosalla antaa hyvän mielen ja ennenmuuta antaa toivon huomisesta, jopa odottamaan uutta aamua.
Pienet asiat antavat enemmän mielihyvää, kuin ennen sairastumista eletty noin kymmen- kertainen tulotaso, sekä sosiaalinen arvonanto, joka oli työn ja tasapainoisen elämän kylkiäinen.

Niin ei sekään elämä "huonoa ollut", mutta elämänilo, ja tunteella eläminen oli kiireen vuoksi, tai siihen vedoten jälkeenpäin ajatellen huomattavasti köyhempää.

jalostaavatko, miksi tästä nyt muuttus, ei minusta tuu mitään tään valmiimpaa, - toivottavsti kummajaista ei kuiteskaan.

Ole sellainen vaan....ja koskaan et muuttua saa.

kyllä kai se niin menee että jokainen poikkeavampi
tapahtuma luo oman kansion ihmisen ohjelma
koneeseen.Sen myötä muutumme huomaamattamme
pikkuhiljaa uudistuneeksi persoonaksi.

Kuka mahdollisesti oppii ja kuka ei kärsimyksistään ja vastoinkäymisistään.
Rikkinäiselle telineelle ei kannata kiivetä jos on
jo kerran pudonnut sieltä.

Keltäs sitä pitäis kysellä oikeutta ja lupaa
muutoksille,lääkäriltä,poliisilta papilta vai rikolliselta ?

Eikös se ole niin,teit tai sanoit mitä tahansa
joku pitää aina jonkun sortin kummajaisena.
Väliäkö sillä annetaan kaikkien tähtien loistaa.:)

jalostaako... opettaako?

Oman masennukseni kautta voisin sanoa, että mielelläni olisin sen jättänyt kokemattakin, vaikka tietyt elämänarvoni ovatkin kääntyneet ympäri ja tunnen siinä "avartumista" asioihin. Tiedän, että en ole mitään... tiedän, ettei kukaan muukaan yksilö ole mitään. Olemme vain suhteita, suhteissa toisiimme ja se on elämämme merkitys.

Esim. tällä palstalla teemme valintoja kommunikoidessamme keskenämme ja siinä meillä on valinnanvapaus ja vaikeus. Miten toteutamme omaa ja yhteistä tarinaa?

Jalostavatko kärsimykset?

Onko lupa muuttua niin, ettei pidetä kummajaisena?

Nämä ovat kaksi eri asiaa. Ympärilleen kun katsoo, ei oikein näytä siltä, että kärsimykset jalostaisivat. Pikemminkin ne tuntuvat katkeroittavan ihmisiä. Jotkut pilaavat katkeruudella koko elämänsä, toiset kostavat tai kantavat vihaa lopun ikäänsä.

Jotkut tosin viisastuvat vanhetessaan. Kun elämän mittaan tulee erilaisia vastoinkäymisiä, he alkavat ymmärtää toistenkin vaikeuksia ja suhtautua heihin ymmärtäväisemmin ja suvaitsevammin.

Mitä tuohon muuttumiseen ja muiden suhtautumiseen tulee, etkö jo tähän ikään (50 ) ole oppinut, ettei pidä keneltäkään pyytää lupaa muuttumiseen? Miksi välität siitä, pidetäänkö sinua kummajaisena? Mitä väliä sillä oikeastaan on, mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat? Et kuitenkaan koskaan pysty miellyttämään kaikkia, miksi et siis vain olisi oma itsesi?

Kärsimykset ja vuosia jatkuva väärin ymmärretyksi tuleminen eivät jalosta, vaan tekevät katkeraksi, elämä kuluu hukkaan väärien ihmisten, vääränlaisten töiden, vääränlaisen minäkuvan ja muun kanssa.

Vasta sitten kun on käynyt läpi tietynlaisen tiedostamisprosessin, löytänyt oman todellisen minänsä ja voimavaransa, löytäny sellasia psyykkisiä ja fyysisisiä selviytymismalleja ja elämäntapoja joiden myötä todella uudistuu niin että muutkin sen huomaa (pystyy antamaan muille henkisessä mielessä turpiin), elämän alkaa olla positiivista ja jos fyysinen terveys ei oo romahtanu ja rahatilanne on kunnossa, niin sillon voi katsoa taakseen ja "jalostua", kohota henkisesti korkeammalle.
Mutta nöyrä kannattaa sillonkin olla, koska kaikki voidaan kuitenkin vielä "ottaa" pois. En tarkota mitään viranomaisia, vaan itse elämää. Siis ei pidä ylpistyä tyyliin "nyt menee hyvin".

Kärsimys on tavallaan ihmiselle paljon annettu jos sen läpi pystyy taistelemaan ja antaa sen olla niinkun tuli joka tekee itsestä vahvan.

Mutta muuten se tuli tekee sen mitä tuli tekee, kärsimys tuhoaa ja murtaa ihmisen. Ja sitä myötä ihmisestä tulee muita hyödyntävä, kirkkautensa ja elämänilonsa menettäny. Niin käy niin monille.