Vuoden alussa, kun saimme yyhoille oman palstan,tulin ilolla seuraamaan viestitystä.
(ensimm. kirj oli muuten äitix3 10.1-03 ja kello kuusi aamulla :)
En tiedä,mitä on tapahtunut viidessä kuukaudessa,
tiedon leviäminenkö vai pahanolon lisääntyminen
-negatiivinen sävy on kuitenkin yleistynyt siinä määrin,
etten viitsi edes lukea tätä palstaa enää.
Arkeni on täyttä.Iloja ja suruja:enemmän iloja.
Pientä rauhallista "omaa" hetkeä jonka joskus otan,
en viitsi tuhlata lukemalla mukamas-vitsikkäästi kirjoittavan katkeroituneen ?-isän tuotoksia tai pahoittamalla mieleni
kirjoituksilla olevani yhteiskunnan pohjasakasta.
Olen tyytyväinen omaani ja lasten tasapainoiseen elämään.
Myös tulevaisuus näyttää valoisalta.
Se ei olisi sitä ilman eroa.
Olette muutamat aktiiviset nikinvaihtajat mitä mieltä tahansa,
valtion tukijärjestelmän tulee auttaa kaltaisiani ja
niin sen kuulu ollakin. Elämme sivistyneessä yhteiskunnassa,
vaikka useasti lukiessani kannanottoja täällä,
mietin sen jäsenistön kapasiteettia ajatella.
Annan kultaisen neuvon teille jokaiselle!
Kaikissa asioissa ja tapahtumissa on jotain hyvää.
Ajatelkaa sitä,sulkekaa kurjat ajatukset pois mielestänne
-vaikka pakottaen. Ainoa tapa tappaa katkeruus ja epätoivo.
Toivon teille KAIKILLE RIEMUKASTA KESÄÄ!
(ensimm. kirj oli muuten äitix3 10.1-03 ja kello kuusi aamulla :)
En tiedä,mitä on tapahtunut viidessä kuukaudessa,
tiedon leviäminenkö vai pahanolon lisääntyminen
-negatiivinen sävy on kuitenkin yleistynyt siinä määrin,
etten viitsi edes lukea tätä palstaa enää.
Arkeni on täyttä.Iloja ja suruja:enemmän iloja.
Pientä rauhallista "omaa" hetkeä jonka joskus otan,
en viitsi tuhlata lukemalla mukamas-vitsikkäästi kirjoittavan katkeroituneen ?-isän tuotoksia tai pahoittamalla mieleni
kirjoituksilla olevani yhteiskunnan pohjasakasta.
Olen tyytyväinen omaani ja lasten tasapainoiseen elämään.
Myös tulevaisuus näyttää valoisalta.
Se ei olisi sitä ilman eroa.
Olette muutamat aktiiviset nikinvaihtajat mitä mieltä tahansa,
valtion tukijärjestelmän tulee auttaa kaltaisiani ja
niin sen kuulu ollakin. Elämme sivistyneessä yhteiskunnassa,
vaikka useasti lukiessani kannanottoja täällä,
mietin sen jäsenistön kapasiteettia ajatella.
Annan kultaisen neuvon teille jokaiselle!
Kaikissa asioissa ja tapahtumissa on jotain hyvää.
Ajatelkaa sitä,sulkekaa kurjat ajatukset pois mielestänne
-vaikka pakottaen. Ainoa tapa tappaa katkeruus ja epätoivo.
Toivon teille KAIKILLE RIEMUKASTA KESÄÄ!
Vastaukset 23
Vanhimmat
Minuakin harmittaa kun palstasta on tullut YH-äitien sylkykuppi. Sen vihjeen haluan vaan antaa sinulle, että enemmän tai vähemmän asiattomat viestit on helppo tunnistaa otsikosta, ja täten myös helppo jättää lukematta. Tuskin sinun kannattaa hylätä tämä palsta kokonaan, vaan pistäydy aina välillä katsomassa jos jotain kiintoisaa löytyy. Et ole yksin, ja kun keksit jonkun asiallisen aiheen niin takuulla löytyy asiallisisa vastaajiakin ;)
Niin, eräs asia on minulle vielä vähän epäselvä. Kuulunko minä tähän ryhmään jonka kannattaa pysyä poissa tältä palstalta: http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=116&conference=4000000000000039&posting=22000000000320092
Kiinnostuneille tiedoksi että tuo projekti on toistaiseksi hyllyllä. Kysyn nyt vain teiltä onko tämä palsta oikea tuollaisiin juttuihin.
Minusta täällä ei haeta elämänkumppania, tämä ei minun mielestäni ole siihen tarkoitettu foorumi. Oletko käynyt sinkut.net -sivuilla? Sinne voit jättää oman "hakemuksesi" tai vastata jonkun muun hakuun.
Oma sinkuuaikani eron jälkeen oli melko lyhyt ja melko vauhdikas. Juuri eronneena uusi tiivis parisuhde ei kiinnostanut, olin tyytyväinen yh-elämääni ja vapauteeni, olin onnellinen sen hetkiseen elämääni. Liian usein törmäsin miehiin, jotka selkeästi hakivat tulevalle lapselleen äiti, naista jonka kanssa perustaa perhe... heidät kiersin kaukaa.
Oma mielipiteeni siis on, että liian innokas haku karkoittaa ympäriltä pois monta mukavaa ihmistä.
En tarkoita että nyt pitäisi pintaliitoa ja kertakäyttösuhteita alkaa harrastaa. Ei siinäkään mitään järkeä ole. Mutta tuossa sinunkin haussa on se vaara olemassa, että takerrutaan sitten kehen tahansa. On yhteinen tavoite ja kohde löytynyt...?? Ja suhde ei välttämättä kannakaan, vaikka unelmat ja toiveet on kummallakin samat..
En osaa selittää tai perustella sitä fiksummin.
Miten minun kävi?
Sinkkuudessa, yksin olossa ei mitään vikaa ole, jos on itse elämäänsä tyytyväinen ja silloin onkin helppo löytää uusia tuttavuuksia: kun on sinut itsensä ja elämänsä kanssa.
Minä tapasin ihmisen, jolla oli sama asetelma: ero takana, yksinoloon tyytyväinen, ei uutta perhettä, ei lisää lapsia.
Aloitimme yhdessäolon siltä pohjalta, että ei tämän mihinkään tarvitse johtaa, jos siltä tuntuu. Ja jos toisen naama oksettaa, ei tarvitse tavata enää.
Tutustuimme tuon em. nettifoorumin kautta :)kun kapakka-ihmisiä emme ole.
Ja tässä me kaksi nyt olemme, yhteistä kotia rakentamassa ja vauva tulossa :)
Jotakin vain kloksahti.. toivomme että tämä onnistuu, pysyy kasassa, samat arvot meillä ainakin on.
olen ihmetellyt sitä, miksi minä en voi yh-palstalla sanoa olevani onnellinen elämästäni ja tyytyväinen itseeni.
Jos sanon, välittömästi kajahtaa vastalause. Yh:t osaa lukea ruudun läpi ja "tietää" monista asioista tilanteeni ja sen, että olen katkera yh:lle.
Enemmän kuin suuri mysteeri mulle tuossa kohdassa. Osaako joku selittää? Eikö KAIKKIEN elämä olekaan yhtä arvokas ja onnistunut?
Minusta se sylkykuppu-juttu juontaa paljolti juuri tästä. Niinhän sanotaankin, että metsä vastaa kuin sinne huudetaan...
on yhtä arvokas ja ainutlaatuinen kuin toisen.
Ilmoita edellisestä seurahaku-viestistäni ylläpidolle niin katsotaan jos se poistetaan. Jään seuraamaan tilannetta.
Mitä netin seuranhakupalstoihin tulee niin niissä liikkuu arvioila 10 kertaa enemmän miehiä kun naisia, mikä johtaa siihen että nainen saa ilmoitukseen kun ilmoitukseen kymmeniä, jopa satoja vastauksia, kun mies voi hyvällä ilmoituksella ja tuurilla saada pari vastausta.
Puhumattakaan siitä että harvemmin yksinhuoltaja-äidit liikkuu näillä palstoilla.
.. jos kaikki yhteiskunnan maksamat tuet poistettaisi, poistuisi paljon muutakin kuin vain asumistuki ja lapsilisän yh-korotus.
Sosiaaliturvaan kun kuuluu muutakin. Lähtisi siinä sitten kaikki opintotuet ja valtion takaamat opintolainat (olkoonkin että ne nykyään ovat markkinakorkoisia, mikä on minusta hullu systeemi!!). Eläkkeet tulisi vain niille, jotka ovat ottaneet yksityisen eläkevakuutuksen. Sairaspäivärahoja ei olisi, joten sairastaminen olisi vain varakkaiden etuoikeus.
Koulu olisi maksullinen. Samoin terveydenhoito. Äitiyslomasysteemi muuttuisi. Päivähoitoon ei olisi mahdollisuutta, se olisi niin kallista. Mitä maksaisi saraalassa olo..? jos itse joutuisi maksamaan IHAN kaiken, jokaisen neulankin?
Ehkä köyhät saisi jonkun köyhäineläkkeen ja heille olisi omia valtionsairaaloita ja -kouluja.
Ja kuka olisi köyhä? Luultavasti minä, palkkani on aika pieni. Ja yhtä pieni se on olinpa yh tai olinpa parisuhteessa..
Kyseessä olisi siis amerikan mallin mukainen yhteiskunta. Sellaistako tänne halutaan? Että olisi työtä tekevä köyhälistö, palkka ei riitä vuokraan ja ruokaan edes? Lapsilla ei ole mahdollisuutta, koska syntyi väärään "kastiin"?
On hyvä huutaa näiden aikuisten ? kun ovat veromarkoin kustannettua peruskoulua käyneet, ilmaiseksi siis. Ilmainen ruoka, hammashuolto, terveydenhuolto...
yhteiskunnan varoilla siis hekin. Mutta kun kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan, mitään suuria katastrofeja ei ole elämässä ollut, jotka romuttaisi unelmat tai unelmat siirtyisivät muutaman vuoden päähän, kunnes on selvinnyt jaloilleen...
sellaisen on hyvä tuomita, kun ei teidä toisen elämästä tai taustoista mitään. Eikä osata ajatella, että tästä minä en tiedä, en voi silloin jyrkin sanoin tuomita toisen ihmisen elämän ratkaisuja.
Entäs jos telakkatuet lopetetaan ja maataloustuet lopetetaan? Mikä olisi ruuan hinta? Miten kävisi laivateolleisuuden?
Entäs jos eduskunnassa olisi vähemmän kansanedustajia, paljonko se säästäisi veromarkkoja johonkin parempaan? Ja mihin? Mikä olisi se oikea kohde, mihin veromarkat pitäisi laittaa?
En odota vastauksia,heittelen vain kysymyksiä mietittäväksi.
Ennenkaikkea se, että koska emme tiedä toisen ihmisen elämästä, ei meillä ole oikeutta tuomita. Ihminen joka tekee ratkaisuja tai elää tietyllä tavalla herättää tiettyjä tunteita ja ajatuksia ja ennakkoasenteita, mutta sitten kun juttelee hänen kanssaan ja kuulee taustat ja ratkaisut, sitten ymmärtää.
Ehkä kaikki ei ymmärrä sittenkään. Heillä on kait aika köyhä elämä tai sitten he ovat katkeroituneita tai kylmiä tai tunnekuolleita..? en tiedä.
voisi kysymyssarjan päätteeksi esittää vielä yhden kysymyksen. Pitääkö yhteiskunnan kantaa vastuu yksilön epäonnistumisesta? Ja siihen voisi joku vastatakin.
Ja amerikan mallissa on paljon hyvää verrattuna neukkumalliin...
minimitoimeentulo.
asia. Puhuin vastuusta, en rahasta. Valitan. Mulle ne on ainakin eri asiat!
mikä ihan oikeesti on epäonnistumista. Mitkä on vain elämään kuuluvia sattumuksia. Sitten vois miettiä oliko epäonnistumisesta vastuussa yhteiskunta, lähi-ihmiset, ihminen itse, sairaus tai muut olosuhteet joille ei mitään voinut tai joihin ei ajoissa puututtu tms. Tuskin kukaan ihan omasta täydestä halustaan tieten tahtoen epäonnistuttaa itsensä ja elämänsä. Kaikki voivat tukea toisiaan ja ottaa toisistaan vastuuta, myös "yhteiskunta" (= me kaikki) voi tukea ja ottaa vastuuta.
yksilö voikin "antautua" vaaraan, koska yhteiskunnan "tukiverkko" on tiettyjen osalta niin tiivis, ettei pelkoa putoamisesta ole?
Että on aivan sama, onnistuuko "yritys" vai ei? Siinä ei mitään häviä, eikä joudu tiukoille, koska kaiken voi sysätä yhteiskunnan syliin sanomalla, minkäs teet kun niin kävi? Tämä on palkitsemista epäonnistumisesta ja ei varmasti kannusta tekemään kaikkeaan asian eteen. Aivan kuin rikoksen tehnyt laitettaisiin paratiisiin "kärsimään". Jos kaikesta seuraa vain hyvää, yhteiskunta joutuu tietynlaisten ihmisten "kasvattajiksi". Näiden, jotka haluavat kaiken, mutta eivät onnistu missään.
Kun nämä asiat ovat kaikkien laajassa tietoudessa, "yrittäjiä" löytyy, sellaisia, jotka oikeasti eivät koskaan ole ottaneetkaan vastuuta itselleen. Vaan jo alunalkaen sysänneet sen toiselle. Koska voi ajatella, mitäs tässä, jos ei onnistu, ei mulle kuinkaan käy!
ellei exä ole hyvätuloinen ja halukas elatusmaksujen maksaja tai yh itse hyvä- tai keskituloinen. Mutta vielä tiukemmalla elämässään on asunnottomat miehet ja ehkä myös yksinäiset vammaiset. On kauheaa, että näin kylmässä ilmastossa jotkut joutuu olemaan ilman pysyvää lämmintä asuntoa. Parisuhde on aina kahden kauppa. Jos et tarkoita taloudellista puolta, vaan jotain muuta ihmisen kunnottomuutta, niin "epäonnistuja" on kyllä sitten epäonnistuja kaikilla muillakin elämänaloilla eikä vain parisuhteessa. Sitä ei siis pidä yhdistää yksinhuoltajuusasiaan.
Päivää !
Ja taas pääsitte mieliaiheeseenne! RAHA! JA TUET!
Saatte tästäkin ketjusta taas samanlaisen vastenmielisen pakoputken!!
Keskustelkaa vaihteeksi vaikka nuorisorikollisista ja miten ne juipit saadaan takaisin yhteiskuntaan, sieltä kokeneitten rosmojen opista tuottavaksi,työtä arvostavaksi kansalaisiksi. Sissoo...
Me lähdemme piknikille!
Ruutuliina,hapankorppua,mummun leipomaa pullaa kahvin ja limpparin kera!
Aurinkoista päivää!
pääsit mieliaiheeseesi. Kukaan ei puhunut rahasta eikä tuista. Missä näit ko. kohdan? Kerro mullekin!
Harvempi tahallaan "ajautuu" kohti epäonnistumista. kyllä jokainen pyrkii rakentamaan elämänsä niin, että se olisi hyvä ja unelmat toteuisi edes jossain määrin.
Tukiverkko on muuten melko olematon, jos se on vain yhteiskunnan ja viranomaisten taholta tulevaa. Sen voimalla ei pitkälle pötkitä. Yhtesikunnalta tulevaa rahallista tai henkistä tukea liioitellaan. Se ei ole mikään itsestäänselvyys enkä edes usko, että normaalit ihmiset yh:ksi "ryhtyvät" tämmöisin perustein. Marginaaliryhmiä toki aina löytyy joka ryhmästä.
En minä ainakaan "tilannut" tiettyjä tapahtumia elämääni, en myöskään "ajautunut" niihin. Ne tulivat yllättäen, ne olivat katastrofeja. Niistä oli pakko selvitä. Pudota ei voi, sillä jos putoaa, tukiverkko ei pidä. Yhteiskunta on aika julma, ja yhteiskunta olemme me.
Ero ei ole epäonnistuminen. Se, että unelma ei toteudu, että joutuu muuttamaan radikaalisti suunnitelmiaan, se että on ollut hölmö ja luottanut johonkin ja että on tehnyt lapset "väärälle" ihmiselle, se että perhe hajoaa, se ei ole epäonnistumista.
On vaikea selittää lyhyesti mitä se on, sellaiselle joka ei ole itse eronnut. Tai joutunut luopumaan jostakin. Asiasta tai unelmasta.
vedit asian avioliittoon, voisinkin kysyä, onko se sitten onnistuminen kun unelma ei toteudu ja joutuu muuttamaan radikaalisti suunnitelmiaan? Entä se, kun on ollut hölmö ja luottanut johonkin(?) ja tehnyt lapset väärälle ihmiselle? Se, että perhe hajoaa on mitä suurimmassa määrin epäonnistumista, mikäli et sitten alunperinkin tavoitellut yksinhuoltajan paikkaa, mutta sitten voidaankin palata alkuperäiseen.
Myöntäähän ei koskaan tarvitse kenenkään mitään, mutta vain tyhmä kieltää itseltään kasvun mahdollisuuden, joka on jokaisessa kriisissä suurena voimana, jos vain haluaa olla nöyrä...
Kas, kriisit kuuluvat elämään mutta kasvu kriisin myötä on siis hyväksi - olemmahan samaa mieltä?
Ero voi siis olla myös tällainen kriisi ja useinmiten onkin. MYÖS ERON KRIISISTÄ VOI KASVAA.
Katkeroituneita paikalleen jämähtäneitä ihmisiä on muitakin kuin yksinuoltajat/eronneet.
Ei, en minä ainakaan tavoitellut epäonnistumista. eihän niin kukaan toimi! Menetkö uuteen työpaikkaan ajatuksella, että hankin itselleni lopputilin? Joskus niin voi kuitenkin käydä. Joskus voi myös käydä niin, että työ ei vastaa odotuksia, tai työympäristö ja työkaverit ovat väärät, vaikka työ sisällöltään onkin unelmatyö. Silloinhan on fiksuinta vaihtaa duunia.
No, ehkä ontuva vertaus kun puhutaan parisuhteesta ja erosta jne, mutta laajasti katsottuna voisi ajatella näin.
Oikeastaan sinä itse löysit sen oikean ilmaisun sille, mitä ero on. Kiitos. Se on kriisi. Tottakai se on sitä, en vain osannut tähän hätään hakea oikeaa termiä. Epäonnistuminen se ei siis välttämättä ole. Jollekin on. Ettei ole osannut hoitaa parisuhdetta, vaan se hajoaa jne. Mutta kriisien myötä tulee mahdollisuus kasvuun, myös yh:lla.
Kuten kaikissa kriisessä, myös tässäkin menee aikaa , ennen kuin on valmis kasvuun ja ennenkuin kasvun tulokset näkyvät.
Minusta vielä: en tavoitellut siis epäonnistumista eikä tavoitteenani ollut lapsia tehdä sillä ajatuksella että saisin olla yh joskus. Rikastumaankaan en päässyt siinä hommassa, lasten isä ei kauehan kiinnostunut ollut tapaamisista tai elatusmaksujen maksamisesta. Se kertookin sitten jo aika paljon hänestä ja hänen kyvystään ja halustaan vastuuseen. Miksi en tajunnut tätä kun hänelle lapset tein? Siksi, etten osannut nähdä asioita sillä tavalla. Ehkä se ei edes näkynyt, vaikka asuimme avoliitossa ennen kuin lapset tehtiin. Olin nuori, jos se on puolustus mikään. Niin oli hänkin.
Minulle se ero ei ollut kriisi. Hänelle se oli. Hän ei päässyt siitä koskaan yli. Minä pääsin. Minulle ero oli helpotus. Se antoi mahdollisuuden esim. opiskella ammattiin, johon halusin. Harrastaa asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Hänen kanssaan piti elää kuten hän halusi, kompromisseja ei ollut. Ja arjen ja lapset hoisin minä, hän ei.
Minulle siis tämä ero ei ollut epäonnistuminen. Ei edes se, että tein lapset hänelle, että olin hölmö enkä tajunnut lähteä ennen kuin lapset olivat maailmassa. Sekäminulle että lapsilleni vasta eron jälkeen alkoi elämä. Jollakin muulla voi olla toisin.
Tätä et ymmärrä, koska raapasen vain pintaa. En halua kuitenkaan ruotia yksityiskohtaisen tarkasti omaa elämääni täällä, siksi en kerro enempää ratkaisuistani - kummastakaan (että miksi lapset ja miksi ero ja miksi se ei ole epäonnistuminen vaan helpotus ja oikea ratkaisu).
Intän kanssasi asiasta, vaikka kenties pohjimmiltaan olemme samaa mieltä???? mutta kun sinä ainakin (ja joku toinen aiemmin eri nimimerkillä? sinä?) takertui tuohon sanaan epäonnistuminen.
Siis toitotetaan että olet joskus tehnyt jotakin joka ei ole onnistunut, olet siis epäonnistunut joskus jossakin, olet epäonnistuja. Niinkö?
Minusta kun ei pitäisi siihen takertua, että joku asiaa menee pieleen = epäonnistuu = unelma raukeaa. Epäonnostumisella on negatiivinen kaiku ja sitä paitsi aina on lupa lapsellakin yrittää uudelleen ei pidä lannistua eka vastoinkäymisestä eikä toisestakaan...
Pitäisi enemmänkin katsoa siihen, että mitä sen jälkeen.
Miten on siitä päässyt yli, onko kasvua kriisin myötä tapahtunut (tai onko sitä tapahtumassa vai onko kriisi juuri päällä). Olipa kyseessä ero tai mikä tahansa.
olen vain nety.
Toiseksi, ei kai ero ole tavoittelemisen arvoinen siksi, että siitä VOI kasvaa?
VOI siksi, että läheskään kaikki EIVÄT kasva! Ne, jotka katkeroituvat, ovat katkeria juuri siitä syystä, etta kasvu ei alkanutkaan...ei ollut eväitä asiaan, syystä tai toisesta.
Työpaikka ja avioliitto? JOO-O! Mulle toinen on materiaa toinen tunnetta, mitä pisimmälle! Joillekin ne tietty voi olla sama asia...
Kriisi ei siis voi olla ilonen asia. Kun ihminen kohtaa kriisin, on asia, joka sen on aiheuttanut, käsiteltävä oikeasti pois mielestä. On menetetty puoliso, terveys,jouduttu rikoksen uhriksi, mitä tahansa, jota EI haluttu menettää, ja johon ei haluttu joutua. Ei auta, että syyttää kumppania, tai hänen uutta ystävätärtään omasta epäonnistumisestaan(avioliitossa). Täytyy nähdä syvemmälle. Ja siinä kohdassa piilee kasvun mahdollisuus, jos sinne pääsee. KAIKKI EI PÄÄSE. Ei riitä, että myöntää, pitää myös oppia. Tunnistaa omat virheet ja miten niihin ei enää ajauduta. Oppii muuttamaan ne asiat itsessään, jotka voi. Ja mitäpä ei voisi, kun on niinkin tutusta ihmisestä kyse kuin omasta itsestä!
Olen vahvasti sitä mieltä, että katkeruus seuraa hallitsematonta kriisiä. Ihmiselle, joka ei ymmärrä omaa osuuttaan kriisissä. Joka pitää itseään täydellisenä! Sillä, SINÄ OLET SEN TOINEN OSAPUOLI, silloin kun kyse on avierosta! Halusit tai et.
Kriisi ei voi olla kasvua ja rauhaa ilman kärsimystä ja rankkaa työtä surutyön kanssa!
Ja sen jälkeen on yks herttasen sama, miten paljon jää aikaa itselle tai mitä ex tekee ja kenen kanssa...Aikuistumiseksi tätä myös kutsutaan. Mutta kuten tiedämme, kaikki eivät kasva ikinä aikuisiksi...
että muuttamalla kaiken negatiivisen positiiviseksi mielessäsi, voi muutta muiden ihmisten mielipiteet samalla? Vaikka voisitki pettää itseäsi, minua et onnistu pettämään.
Vastoinkäyminen onkin eri juttu kuin epäonnistuminen! Vastoinkäymisiä voi kohdata vaikka miten monta, ja elämä vaan jatkuu eteenpäin sisulla. Mutta epäonnistumisessa on pakko myöntää, että näin ei voi jatkaa...
Olen opettanut sopeutumisvalmennuskurssilla. En oikein ymmärrä juttujasi. Käsitteet tuntuvat olevan sinulla aika erilaiset kuin minulla.
Kriisi ei muuten ole mikään itseisarvo! Se edelleen seuraa jotakin ikävää asiaa.
Ja mitään ei kriisin jälkeen kasva, jollei edellinen ole loppuun käsitelty, vaikka kuinka katsoisi tulevaan. Vaikka olisi miten kova kiire mennä eteenpäin.
Intä vain. En muuta oppimiani käsitteitä. Ainakaan vielä sinulla ei ole mitään annettavaa minulle.
Miten muuten parhaiten estät historian toistumisen uudessa suhteessa? Olenko ylle kirjoittamassani väärässä?
"Jos kaikesta seuraa vain hyvää, yhteiskunta joutuu tietynlaisten ihmisten "kasvattajiksi". Näiden, jotka haluavat kaiken, mutta eivät onnistu missään."
Pirun hyvin kirjotettu. Pätee monessa jutussa.
Nykyihminen haluu monesti vain hyvät asiat, ja unohtaa ne mahdolliset huonot. Tärkeet ja vakavat asiat käsitellään vasemmalla kädellä. Koska mistään ei enää seuraa mitään, ja kaikkien on hyväksyttävä kaikki! Ihmekös tuo. Yhteiskunta kantaa vastuun...
"Älä rakenna unelmiasi pilviin,sillä tuuli ne hajoittaa..."Näinhän se menee-kaikki ei ota opiksi,vaikka kuinka yrittäis neuvoa/varoittaa/opettaa.Kaikki pitää kokea itse,kantapään kautta.Sitten syytetään muita/yhteiskuntaa.Televisiossa näytettiin,kuinka koulussa aletaan opettaa lapsille sitä,mikä pitäis kotona oppia.Aikuiset toitottavat lehtien palstalla siitä,kuinka koulussa pitäis opettaa sitä ja tätä.Kaikki sysätään yhteiskunnan vastuulle.Lapset laitetaan aikuisen muottiin liian varhain:ota vastuuta siitä/tästä/tuosta,mutta älä kuitenkaan tee sitä/tätä/tuota.Hoida koulussa/kotona/kylässä/harrastuksissa nämä/nuo/ne hommat/velvoitteet/tehtävät ja vastuut, mutta ÄLÄ nurise/valita/märise/räyhää vaikka olisi kuinka paha mieli.Sitten odotetaan:pitäisi jaksaa vielä hymyillä/viihdyttää kavereita/iloita lapsuudesta.
Saanko kysyä:missä välissä??!!
Yhteiskunta on sairas-joskus tulee stoppi-sen saatte vielä nähdä!
jatkan ja jaksan.
Luin myös tuon ylläolevan vastauksesi ja olen samaa mieltä kanssasi.
Miten estän saman toistumisen uudessa suhteessani? Yksinkertaisesti siten, että vaikka takana on kipeitä asioita, jotka satuttavat, tuntuvat pahalta jne, olen kriisistä selvinnyt ja kasvanut. En ole katkera.
Olen joutunut aloittamaan alusta muutaman kerran. Luulin, että olen kypsä ja selviän ja selviydyn. Luulin selvinneeni, kun itseksensi asioita puin ja selvittelin. Siis tapahtui sellaista ennalta-arvaamatonta, mikä ei elämältä pohjan, mille itse en voinut vaikuttaa, mikä ei ollut minun päätettävissä mutta vaikutti elämään ja siitä piti selvitä ja luulin ihan oikeasti että selviän.
Nojoo, tapahtui sitten semmosta, mihin halusin vaikuttaa, halusin että loppuratkaisu on toinen. Yritin. Turhaan. Maailma romahti. Ei ollut enää mitään...
Muistin tuon aiemman tapahtuman, aiemmat tapahtumat elämässäni ja päätin, että tämä tapahtuma ei saa olla elämässäni solmuna, ahdistuksena joka vastaan tulee sitten jossain mutkassa, joka seuraa mukana kaikkialle ja joka tavallaan vammauttaa minut.. jos näin voisi sanoa. Haava, joka ei ole parantunut. Päätin, että nyt en ole urhea. Päätin ottaa vastaan, kokea ja tuneta kaiken sen kivun ja tuskan, mitä tapatuma minussa tunteita herättikin. Päätin myös, etten aio yksin tapahtuneesta selvitä; en ollut aiemminkaan selvinnyt, vaikka olin niin luullut, joten miksi muka nyt selviäisin? Ikään kun nilkka oli nyrjähtänyt ja se vaati parantamista ja ammattiauttajan neuvoja ja ohjeita ja apua. Se tarkoitti siis sitä, että olin ja kävin terapiassa. Ihan "vain" pskiatrin juttusilla. Alkuun se oli kriisiterapia, sitten .. no, kait hoitavampaa. Siellä ruodittiin vanhat taphatumat, lapsuus, nuoruus, äiti/isä-suhde..
Miksi ei voisi "parantua", jos saa hyvän hoidon ja avun ja ottaa sen vastaan? Ei sitä kenenkään tarvitse uskoa, itsehän minä tiedän: olen kriisistä selvinnyt ja siitä opikseni ottanut.
Ero vain siksi, että saisi kriisin josta selviytyä.. hah! Miksi haluat vääntää kaiken päälaelleen? Siksikö, että nimimerkkini on tällä kertaa yh. ? Jos se olisi jotakin muuta, tai puhuisin selaisella suulla että en ole yh, reagointitapasi olisi toinen? Haluat kuulla minut katkerana ja kriisissä pyörivänä, koska olen yh.? Olen ikuisesti yh,vaikka uuden suhteen perustani, sillä lapsilleni olen yh. Heillä on vain yksi virallinen huoltaja, heillä ei enää ole isää.
Siksi tuntuu pahalta lukea kun jotkut yh:t toivovat että lapsen isä= exä heittäisi veivinsä. Lapsilla on oikeus isään ja isällä lapsiinsa, biologista vanhemmuutta ei voi viedä. Lapset rakastavat vanhempiaan, asuivatpa nämä misä tahansa ja olivatpa mitä tahansa, ja aikusiiälle kunnioitus riittää jos jaksaa ja osaa kohdella kunnoiittavasti, ilman että tunkee omaa katkeruuttaan siihen väliin, etenkään etävanhemmat ja lapsen väliin..... ja niin edelleen.
Ja muuten: ei, ei kaikkea negatiivista positiiveksi tarvitse edes muuttaa enkä minä voi vaikuttaa toisten mielipiteisiin. Sen olen huomannut, että ihmiset, jotka ELÄVÄT eivät tuomitse muita ihmisiä heidän ratkaisuissaan niin jyrkästi kuin ne, joiden elämä on .. kait sitten aika pientä. Koska jaksetaan keskittyä muiden tuomitsemiseen.
Sinun mielestäsi petän itseäni? Mutta sinä näet minun lävitseni ja tiedät mitä minä todella olen?Olen hämmästynyt ja hölmistynyt. Kuvitteletpa minut hyvin tuntevasi! Ei, turhaa selität, että olet jonkun kuvan luonut minusta näiden tarinoiden perusteella, valehtelet itsellesi silloin.
Olet varmaan onnistunut lukemaan näiden rivien välistä harrastuksenikin, jotka ovat suorassa yhteydessä peruspersoonaani? Kerrotko mitä ne ovat, ne harrastukseni? jotka kuvaavat minua?
En ole muuten väittänytkään että kriisi olisi itseisarvo, Väännät asioita, tahallasi? Ikävä asia voi olla mikä vain, kriisi voi olla mista vain ja kriisistä voi selviytyä, kriisi ei ole sama kuin epäonnistuminen.
Sanotko sopeutusmivalvennuskursseillasi ihmisille, että sinä olet nyt epäonnistunut??!! Kannustavaa.