Mä en tiiä enää mikä mua vaivaa.
Mä olin ennen positiivinen, nauroin paljon ja olin onnellinen tosi vähistäkin asioista. Ihan parikin vuotta sitten. Mut muuton jälkeen, ku meidän perhe muutti toiselle paikkakunnalle, mä oon menettäny jotain.. Mut en tiiä mitä...
Tässä parin vuoden aikana on käyny aika paljonki kaikkee. Ennen muuttoa mulla oli aika paljonki kavereita, joista suurin osa on enää vaan "hyvänpäiväntuttuja". Muuton jälkeen olin ihan valmis vielä alottaan elämän täällä toisella paikkakunnalla.
En saanu koulussa kavereita aluksi ja sehän ny vaan on normaalia. Olin silti vielä onnellinen... Mut sit ku sain kavereita, ja vaihoin luokkaa, mä olin aina ihmisten (koko meidän luokka-asteen) silmätikkuna ja aina ku tein jotain, siitä raportoitiin kaikille. Lähes kaikesta.
Yhes vaihees meni niinkin hyvin et mulla oli poikaystäväki. Se halus salaa meidän suhteen ja no, siinä se sitten petti mua, valehteli mulle ja lainas multa rahaa. Lopetin sen suhteen vasta kesän lopussa lopullisesti. (tää oli ysillä siis tää suhde)
Keväällä mun saamat kaverit feidas mut porukasta ihan kokonaan. Tuntu et ihmisistä olis jotenki noloo olla mun kanssa, ihan ku ne toivois ettei mua olis, tai niitä nähtäis mun seurassa.
nyt ku sit vaihoin kouluu ja sain kavereita ja muutenki kaikki menee hyvin, en osaa enää olla onnellinen... Aina kun joku sanoo jotain, ettei vaikka yksinkertaisesti kerkeä näkemään mun kanssa, tuntuu siltä, että mä oon tehny jotain, tai että sen mielestä on noloa olla mun seurassa, vaikka tiiän ettei se oo niin. Tää ongelma on niissä pitkäaikasemmissa kavereissa.
Mä en pysty tästä asiasta puhumaan kenenkään kanssa, kun uusiin ihmisiin en luota, pelkään uutta feidausta, ja vanhoille kavereillekkaan en uskalla enää puhua tästä, koska pelkään että se kuulostaa typerältä ja ne kyllästyy muhun... Tai no se tunne tulee aivan kaikesta. Ja tuntuu että vanhoillekkin kavereille on noloa näyttäytyä mun seurassa...
Mä en vaan enää tiiä mitä mun pitäis tehä... Mä kiitän syvästi niitä jotka ees yrittää auttaa.
Mä olin ennen positiivinen, nauroin paljon ja olin onnellinen tosi vähistäkin asioista. Ihan parikin vuotta sitten. Mut muuton jälkeen, ku meidän perhe muutti toiselle paikkakunnalle, mä oon menettäny jotain.. Mut en tiiä mitä...
Tässä parin vuoden aikana on käyny aika paljonki kaikkee. Ennen muuttoa mulla oli aika paljonki kavereita, joista suurin osa on enää vaan "hyvänpäiväntuttuja". Muuton jälkeen olin ihan valmis vielä alottaan elämän täällä toisella paikkakunnalla.
En saanu koulussa kavereita aluksi ja sehän ny vaan on normaalia. Olin silti vielä onnellinen... Mut sit ku sain kavereita, ja vaihoin luokkaa, mä olin aina ihmisten (koko meidän luokka-asteen) silmätikkuna ja aina ku tein jotain, siitä raportoitiin kaikille. Lähes kaikesta.
Yhes vaihees meni niinkin hyvin et mulla oli poikaystäväki. Se halus salaa meidän suhteen ja no, siinä se sitten petti mua, valehteli mulle ja lainas multa rahaa. Lopetin sen suhteen vasta kesän lopussa lopullisesti. (tää oli ysillä siis tää suhde)
Keväällä mun saamat kaverit feidas mut porukasta ihan kokonaan. Tuntu et ihmisistä olis jotenki noloo olla mun kanssa, ihan ku ne toivois ettei mua olis, tai niitä nähtäis mun seurassa.
nyt ku sit vaihoin kouluu ja sain kavereita ja muutenki kaikki menee hyvin, en osaa enää olla onnellinen... Aina kun joku sanoo jotain, ettei vaikka yksinkertaisesti kerkeä näkemään mun kanssa, tuntuu siltä, että mä oon tehny jotain, tai että sen mielestä on noloa olla mun seurassa, vaikka tiiän ettei se oo niin. Tää ongelma on niissä pitkäaikasemmissa kavereissa.
Mä en pysty tästä asiasta puhumaan kenenkään kanssa, kun uusiin ihmisiin en luota, pelkään uutta feidausta, ja vanhoille kavereillekkaan en uskalla enää puhua tästä, koska pelkään että se kuulostaa typerältä ja ne kyllästyy muhun... Tai no se tunne tulee aivan kaikesta. Ja tuntuu että vanhoillekkin kavereille on noloa näyttäytyä mun seurassa...
Mä en vaan enää tiiä mitä mun pitäis tehä... Mä kiitän syvästi niitä jotka ees yrittää auttaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä itekkin olen päätynyt samaan tilanteeseen tossa kaveri-asiassa.
Kun olin 4.luokalla ns. "ystäväni" petti luottamukseni -> luottamus ihmisiin katosi.
Siitä lähtien epäilin kaikkia ja kaikkea.
Sitten tulin yläasteelle ja yhdestä uudesta tytöstä tuli ystävä, sellainen parempi kuin edellisestä. Huoh, mutta moni kakku päältä kaunis.
Olin koko ajan ajatellut että on normaalia unohtaa toisen jutut, omat lupauksensa toiselle,
ettei minua kuunella. Minä olin tälle tytölle uskollinen, kuuntelin häntä enkä keskeyttänyt häntä. Minusta tuli paljon sosiaalisempi ja aloin löytää itseäni.
Pikku hiljalleen, alitajuisesti (nyt tajuan sen),
aloin koko ajan enemmän pettyä tähän tyttöön, ja alamäen alku alkoi riparilla.
Nyt olen siinä tilanteessa etten puhu enää tälle tytölle. Tuntui kuin hän ei arvostaisi minua. Ja arvaa mitä? En ole yhtään kertaa ollut pettynyt tai itkenyt tämän takia. Olen paljon vapaampi ja onnellisempi, ja tiedän mitä haluan elämältäni.
Jos haluat jutella, nii voit kirjottaa ossaan:
[email protected]
Toi "Jep" ei sitten tuolla tarkota että sussa vika, vaan se on vastaus, täällä se on sama asia kuin vaikka moi.
Heipä hei!
Mullaki on ollu melkeen sama juttu. Mulla oli TOSI hyvä ystävä tai ainaki luulin niin. Me oltiin aina yhessä. Sitten se ystävä alkoi haukkumaan mun ulkonäköä ja muuta sellaista. Tajusin siinä vaiheessa että se oli käyttäny mua hyväkseen. Katkaisin meidän välit kokonaan enkä puhunu sille. Sitte myöhemmin sain taas sellasen ihanan kaverin. Sillä kertaa ajattelin että me oikeesti oltiin tällä kertaa bestiksiä. Mutta sitte kun se löysi uusia kavereita se ei enää halunnu olla mun kanssa ja jätti mut yksin. Sillon musta tuntu että mun koko maailma kaatu. Nyt oon kyllä yrittäny päästä yli ja melkeen oon päässykki. Oon saanu uusia kavereita, mutta silti tuntuu että ne syrjii mua ja ne häpeää mua ja sellasta, mutta tiiän että se ei oo totta. Lisäksi sen mun ensimmäisen bestiksen takia musta tosiaan tuntuu edelleen että oon sellanen ruma ja kamala niinku se väittiki. Se on tosi hirveetä.
Olis tosi kiva jutella joskus sun kanssa...
hieman helpottavaa kuulla etten oo ainoa joka tuntee näin... Olis todellakin kiva jutella jonkun toisen kanssa joka on samassa tilanteessa ollu tai sellasta. Tää käy sietämättömäks kun on vaan pakko pitää tää kaikki sisällä.. kun ei oo ollu ketään kenelle uskoutua.
Jos haluut jutella mulle voi ainaki lähettää postia. Sähköposti osote on: [email protected]