Ajattelin että jos vaihdettaisiin mielipiteitä seuraavasta asiasta:Miten te suhtaudutte siihen kun aina ja kaikkialla kysellään että miten olette vammautuneet?Miksi olette pyörätuolissa tms.
Mua ainakin ärsyttää se että jotkut ikäänkuin että heillä olisi oikeus saada tietää niin henk.kohtainen asia,niin suuri oikeus että se tieto kuuluu koko mailmalle ja sinulla on velvollisuus tilittää jokaiselle kyselijälle,vaikka maitokaupassa.Sitten jos ystävällisestikin sanot että se on minun yksityisasiani enkä mielelläni puhuisi siitä,silloin suututaan tai todetaan ettet ole sinut vammasi kanssa.Minä olen sinut vammani kanssa,mutta ystäväni se ei ole.Haluan silti valita itse koska kerron itsestäni henkilökohtaisia asioita,ja sitäpaitsi minusta on ärsyttävää jauhaa aina samaa asiaa,enkä edes koe että se on niin tärkeä ja jauhamisen arvoinen asia.
Miten ihmiset kehtaavatkin niin mauttomasti udella,jopa selvinpäinkin...
Ärsyttääkö se teitä muitakin?
Mua ainakin ärsyttää se että jotkut ikäänkuin että heillä olisi oikeus saada tietää niin henk.kohtainen asia,niin suuri oikeus että se tieto kuuluu koko mailmalle ja sinulla on velvollisuus tilittää jokaiselle kyselijälle,vaikka maitokaupassa.Sitten jos ystävällisestikin sanot että se on minun yksityisasiani enkä mielelläni puhuisi siitä,silloin suututaan tai todetaan ettet ole sinut vammasi kanssa.Minä olen sinut vammani kanssa,mutta ystäväni se ei ole.Haluan silti valita itse koska kerron itsestäni henkilökohtaisia asioita,ja sitäpaitsi minusta on ärsyttävää jauhaa aina samaa asiaa,enkä edes koe että se on niin tärkeä ja jauhamisen arvoinen asia.
Miten ihmiset kehtaavatkin niin mauttomasti udella,jopa selvinpäinkin...
Ärsyttääkö se teitä muitakin?
Vastaukset 35
Vanhimmat
Moikka Juulia
Olet ihan oikeassa,tuossa mitä sanot,On todella ärsyttävää kun ventovieraat tulevat utelemaan "hyväntahtoisesti ja ymmärtävinä"mitä on tapahtunut??Oliko rattijuoppo? Jäitkö auton alle? Olitko moottoripyörä kolarissa? Eikö sulla ole sellaista tekojalkaa? Miksi minun pitäisi sitä alkaa selittää ihmiselle jota en ole ikinä tavannut esim.Metrossa??!!
Koitetaan vaan kestää niitä nuijia ei tässä muukaan auta.
ärsyttävää tuollaisessa kysymyksessä voi olla? en ymmärrä, kyllä mä ainakin vastaan kohteliaasti kysyvälle jos kysytään että mikä vamma mulla on ja onko synnynnäinen, ja vielä muotoillaan kysymys muotoon "saanko olla utelias". Kun vammaton kysyy tällaista juttua, niin sillä voi olla siten helpompi alkaa jutella vammaiselle...en näe ollenkaan pahana asiana tuota että vammaton kysyy vammaisen vammasta, sehän on merkki siitä että vammaton haluaa tutustua vammaiseen.
Kohteliaasti esitetty kysymys on usein vain merkki kiinnostuksesta. Liian tunkeileva kysyminen on epäkohteliasta. Ei tietenkään ensimmäiseksi pidä ruveta kysymään. Jos vammaton välttelee katsomista ja kontaktia, sitten ehkä valitetaan että syrjitään.
Sinulla Bart on oikea asenne.
Itte olen aina ollut sitä mieltä, että kymystä pahempaa on hiljaisuus. Sulla on oikea asenne, Bart, vaikka ei sillä, ettenkö hyväksyisi sitä, että kaikki eivät tykkää puhua asioistaan tuntemattomille. Musta riippuu paljon siitä, että kuka kysyy ja, miten kysytään.
Enemmän mua henk. koht. ärsyttää se, että säälitään ja voivotellaan. Kuvitellaan, että kun olen erilainen, niin mulle voi tulla purkamaan vaikka sitä, mitä on tullut joskus jollekin toiselle erilaiselle sanottua.
Kerran tapahtui niin, että yks tyyppi ihan suoraan sanoi, humalassa kylläkin, että piti mua idioottina, ennen kuin avasin suuni. :-O
Joskus se on huvittanut.... voisko joskus kysyä, että onko kysyjä syntynyt terveenä vai kokiko jonkun onnettomuuden, jossa palat meni paikalleen?
aion muistaa tuon tulevaisuudessa..
nykyisin kertovat omia henkilökohtaisia asioitaan kovalla äänellä kännyköillä julkisilla paikoilla, ja monella vielä tulee korkealta kovaa.
Kaikkihan haluu olla vammaisten kaveri, ja mikä on helpoin tapa aloittaa vammaisen kanssa keskustelu kun vammasta, sehän on kun säästä keskustelisi. Ihmiset kiinnittää huomiota kaikkeen erilaisuuteen. Ehkä netro ja rujo ulkonäkö auttaa tässä, jotta ihmiset hiukka pelkäävät ja kiertävät hiukka loitonmalta eli naamasta kiinni.
kun on tarpeeksi rujo ulkomuoto niin ihmiset on niinku ei huomaiskaan.
Eräälle tuttavalleni sanottiin Sodankylän terveyskeskuksen parkkipaikalla että hän on SAASTAA, mielenosoitusten kera.
Sanojan nimi tiedetään, jos työpaikkatausta löytyy vammais- tai vanhuspalveluista asiaan palataan.
Moisilla asenteilla varustettu työntekijä on esim. hoitotyössä hengenvaarallinen, niinkuin insuliinimurhien myötä olemme saaneet kokea.
Aika monet tosiaan kyselevät, enkä ole ärsyyntynyt. Minulta ovat kyselleet niin kaverit, tuttavat kuin työkaverit.
Kysyä saa, ja vastaan mitä sopivaksi katson. Olen kertonut läheisille enemmän kuin vieraammille.
Se minua tosin saattaa ärsyttää, jos esimerkiksi kaupassa, ravintolassa tai kadulla hyökkää joku täti tai ukko tilittämään, että säälii minua tai voiko auttaa jotenkin. Tai miksi olen näin, miksi en ole normaalia. Tuossa on kyse jostain alitajunnasta tulevasta primitiivireaktiosta ihmisillä.
Ja jos esim. olen ravintolassa ystävien kanssa, ei siihen pöytään kaivata ketään utelemaan tai jakamaan mielipiteitä siitä, mitä on mieltä ulkonäöstäni. Yleensä tällaiset ovat tainnee ollakin humalassa.
aika on olla kyselemättä. Eli en itse vammattomana hyökkäisi kysymysteni kanssa tuntemattoman vammaisen kimppuun. En ravintoloissa, en kapakoissa, en kaupoissa...
Ajattelisin näin, että tutustuttuani voisin jotain asiallista kysyäkin. Ja yleisellä tasolla jotain kommentoidakin, mutta ei minusta kenenkään ulkonäöstä mennä sanomaan mitään negatiivista. Normaalilla järjellä varustettu ihminen ei toimi niin.
Hienoa, että viitsit vastata, jos kysytään. Vammattomilla on totta vie ennakkoluuloja niin kauan, kun mediassa annetaan omanlaisensa kuva, eikä vammaisilta saa Juulian mukaan mennä mitään enää edes kysymään...
Kirjoitit että aika on kysyä ja aika on olla kysymättä,olen aivan samaa mieltä.
Kyllä minulta saa kysyä kaikenlaista,mutta silloin kun aika on siihen kypsä eikä hetikohta tavattaessa.
Ei myöskään pidä suuttua jos toinen ei halua asiaansa jakaa.
Mutta miksi ihmeessä sitä nyt edes tarvitsee kysyä?
Jos olet tästä ihmisestä kiinnostunut niin kysy jotain olennaista tästä henkilöstä,jotain jonka perusteella voisit luoda totuudenmukaisen kuvan tästä ihmisestä.
Hänen vammaansa hän ei ole itse valinnut joten ihmisen persoonasta ei se vamma kerro mitään.
Jos kyseessä on kysyjän lääketieteellinen uteliaisuus niin voisi lukea lääkärikirjaa ja etsiä netistä eri vammoja,jos ne kiinnostaa.
Inhimillinen uteliaisuus on ymmärrettävää,mutta haluaisitko sinä kertoa aina samaa henkilökohtaista kenties kiusallistakin asiaa kaikille tuttaville ja tuntemattomille,päivästä päivään,kerta kerran jälkeen?
Hei vaan
Tässä on nyt minusta oikea näkökanta asiaan..on aika kysyä ja on aika olla kysymättä.Kuten aijemmin tuolla sanoin minusta lasten kysely on eriasia koska he kartuttavat omaa tietoaan ja se on heidän tulevaisuutensa vuoksi tärkeää ja he kyselevät vipittömästi ei muuta.Kysely on ihan ok minusta kun aika on siihen sopiva ...metromatka se ei minusta ole =)Tämä nyt on vaan minun mielipiteeni tähän asiaan.
Hyvää syksyä kaikille
Mielestäni olen ihan sosiaalinen ihminen, eikä vammaani ole usean viime vuoden aikana kysytty kuin kerran, pari viikkoa sitten. Vastasin ihan asiallisesti. Ei minua haittaa puhua vammastani jos vastapuoli puhuu siitä asialliseen sävyyn. En kylläkään huomaa omaa vammaisuuttani lähes koskaan, vaan elän normaalia nuoren miehen elämää.
Kyllä minäkin voin vammastani puhua,ei se ole mikään tabu,mutta kuten cp-opiskelija sanoi en minäkään huomaa tai muista vammaani kokoajan,siksi aina jotenkin petyn kun joku kiinnittää minussa huomiota vaan vammaan.
Mielestäni minussa on paljon muita oleellisempia asioita,jos joku kysyy vammastani ei hän silloin ole kiinnostunut minusta,eihän silloin edes huomaa minua,vaan pyörätuolin.
Siitä myös kyllä heti huomaa mikä kysyjä on ihmisiään,tilannetajuton lyhytnäköinen hölmö joka ei näe kovinkaan paljon(vaikka näkö toimisikin).
Mielestäni on mautonta kysyä bussissa vieruskaverilta vammasta,yhtä mautonta olisi kysyä ihmiseltä että miksi olette noin lihava/vanha/harmaapäinen/isonenäinen tms.
Jos itse määrittää itsensä vammansa kautta ja kokee voimakkaasti olevansa tosi vammainen ja pitää sitä isoinpana asiana elämässään,ehkä silloin haluaa vastailla tuohonkin kysymykseen jatkuvasti..minä en halua.
Lasten kysymykset ovatkin söpöjä ja asia erikseen,heille vastaan mielellään jos kysyvät.
miehet on usein kiinnostuneita apuvälineistä siis niiden teknisestä puolesta, että miten ne toimii ja miten ne on tehnyt. Olen vaan huomannut. Naiset enemmän muusta pärjäämisestä vamman kanssa.
Moikka Juulia
Tuo mitä sanoit tuossa on juuri se mitä itsekkin meinasin,ei oma vammani ole mikään mörkö minulle,mutta ns.turhan uteliaisuuden olen aistivinani.Piikuisen tahdikkuutta kaipaisin,sillä ei vamma ole mikään automaatio,että sen vuoksi voi kysellä mitä huvittaa.Juuri tuo lasit,kalju,iso nenä yms.nekin ovat vaan ihmisten omia juttuja eikä monikaan halua niitä alkaa selvittää yleisesti.Olenko sitten ahdistunut ja kapeakatseinen kun näin ajattelen...en osaa sanoa mielestäni en ole.Lapset on ihan oma lukunsa heille elämä on viellä oppimista ja tietoa saa vaan kysymällä ja he tekevät sen avoimen vilpittömästi.Minäkin toivon että ihmiset näkisivät itseni muunakin kuin vaan puutuvana jalkana ja tyhjänä lahkeena.Heitäkin tosin on ,mutta aika vähän....
Miksi lasten kysymykset ovat hyväksyttävämpiä kuin aikuisten? Itse en ole kokenut lasten kysymyksiä sen mukavampina vastata kuin aikuistenkaan. Ja ei aikuinenkaan kaikkea ole nähnyt ja kokenut, elämä on kokoajan oppimista.
Olen kaiken kaikkiaan samaa mieltä niitten ajatusten kanssa joita Juulia on tässä ketjussa esittänyt. Äkkiseltään tosiaan voisi ajatella että jos "terve" aloittaa keskustelun vammaisen kanssa hänen vammastaan se voisi olla osoitus aidosta kiinnostuksesta. Minulle ainakin on käynyt usein niin että kun olen kohteliaasti kertonut jotain suurpiirteistä vammastani tuikituntemattomalle ja hän on uteliaisuutensa saanut tyydytettyä hän purjehtii saman tien pois. Minulle ainakin jää varsin hölmistynyt olo. En minäkään kaljulta kysy miten kauan hän on ollut kalju ja miten hän pärjää arjessa. Asiallisesti voin toki vammastani keskustella ystävieni ja tuttujeni kanssa mutta en ole tilivelvollinen kaikille.
Siksi kai lasten kysymyksiin vastaa mielummin ,koska lapsilta hyväksyy "hölmöä"käytöstä helpommin.
Lapset kysyvät lisäksi hauskemmin,yhtään säälimättä ja vain tiedonhalusta,eivät nautiskelevalla uteliaisuudella,sillä millä kaikki sosiaaliporno ja alibitkin myydään.
Tietysti lastenkin tuijotus voi ärsyttää mutta silloin niille voi vaikka vilkuttaa ja hymyillä jos jaksaa.
Jos joku katsoo sinua ihmisenä eikä vain tyhjänä lahkeena, niin uskallatko päästää hänet lähellesi?
Jos sellaisen henkilön kohtaat, pidätkö kiinni vai etkö luota ja annat hänen mennä?
Nämä iänikuiset avustajalta vammasta kyselijät.
Olen yksikantaan kehoittanut kääntymään asiassa asianomaisen puoleen.
Sama tilanne kaupoissa ja virastoissa asioidessamme.
Itse otan käskytystä vastaan vain avustamaltani henkilöltä, en keneltäkään muulta.
kun tapaatte kaupungilla toisen vamskun? Oletteko itse joskus kysynyt jonkun vammasta?
En todellakaan ole koskaan kysynyt keltään hänen vammastaan.
Joskus on uteliaisuus herännyt pitempään tutustuessa mutta oletan ihmisen itse kertovan jos haluaa,en kysy.
Kohdatessani kaupungilla toisen vammaisen,en reagoi mitenkään jos en tunne ihmistä,en esim.moikkaa tuntematonta vain siksi että hänelläkin on vamma.
että toiset joutuvat kysymään vammasta ennenkuin kerrotte, vai oletteko itse aloitteen tekijöitä sitten kun aika on kypsä? Voiko käydä niin että pitkänkään tuttavuuden aikana vammasta ei puhuta lainkaan?
Minä kerron yleensä aika nopeasti,kun tuntuu tärkeältä ja asianmukaiselta kertoa,silloin jos keskustelut sivuavat jo muitakin henkilökohtaisia ja arempia aiheita.Minusta olisi aina fiksua antaa toisen kertoa aikanaan jos kertoo,jos ei kerro oletan että k.o henkilö ei halua jutella siitä aiheesta.
Vaikka tuo AAS (atlanto-axialis subluxsatio) on niskassa, niinkun varmaan moni teistä tietääkin ja varsinainen syy sairaseläkkeeseeni, vaivani ei johdu suoranaisesti siitä.
Sitä paitsi tuo diagnoosi ei sano terveille useinkaan mitään, joten ei kannata sitäkään sanoa, en jaksa selittää siitä.
Sitä paitsi mun varsinainen vammautuminen on pieleen mennyt AAS-operaatio, eli sen seuraukset, kuten hermovauriosärky, ja krooninen kipu koko selässä.
Tämä on aiheuttanut tietenkin myös unettomuuden kroonistumisen, mielenterveysongelmia siis vaikea masis, paniikki ja ahdistushäiriöitä ym. ym...
Itseasiassa sairastan KIPUA, jolle ei kipupolikaan auta, eivät edes huoli mua sinne enää. Omalekurini vääntää tuskanhikeä kun ilmestyn vastaanotolle.
Kovat lääkkeet on ja tietysti mahahaava siitä syystä pamahti tuossa hiljattain lisäten ahdistusta 100%.
Eli mites selität?
Lähiperhe tietää kun on vierestä seurannut, tuttavat eivät muista, kysyvät aina uudestaan..ystävät..niitä ei enää ole.
Mutta ventovieraat joskus kysyvät kun kuljen kyynärsauvojen tai pyörätuolin kanssa (selkä ei enää kestä kävelyäKÄÄN), että "mitäs sun jalalles on käynyt?" HÖH?
Jollekin sanoin, että selkävamma ja hän siihen, että miten se on tullut, onneksi puhelin soi ja pääsin karkuun.
Haluaisin läväyttää päin näköä, että "no, mites sä puolestas noin helvetin lihavaksi olet tullut tai kuinka sä voit olla noin ruma? Tai vaan että vittuaks se sulle kuuluu?
Näin 50;senä olis kyllä häpyä sanoa mitä vaan, mutta, mutta....
Voisinhan mää piruuttani vaikka kassajonossa alkaa selittää tän KOKO stoorin ja kattoo missä kohtaa tarinaa seison ittekseni, heh.
Ehdotuksia?
Piti vähän aikaa lukea tätä juttua, että mistä tämä ketju taas tupsahti esiin, mutta olihan siellä uusikin viesti joukossa.
Vähän asiaa kommentoin. Kun näkee ihmisen, niin usein näkee myös sen vamman tai apuvälineen. Nettiympyröissä vammaa ei huomaa ja asian voi ottaa puheeksi kun hetki on oikea esimerkiksi chatissa tai treffipalstoilla. Aina ei vammaa uskalla mainita siinä pelossa että vastapuoli kaikkoaa heti. On myös nimimerkkejä jotka suoraan kertovat mistä on kysymys. Tulee mieleen ainakin pyörätuoliin ja viittomakieleen liittyviä nimimerkkejä. Joskus pitää pelätä vamman karkottavan juttukaverin, joskus taas että se vetää puoleensa henkisesti häiriintyneitä. Mitä mieltä olette?
Kiinnosta jotain ihmistä. Miksi se pitäisi tietää. Minulle ei ole koskaan tullut mieloeenkään kysyä tuttavapiirissäni olevilta mitä on tapahtunut. Jokaine kertoo jos haluaa kertoa, kyllä kuuntelen, mutta jos ei kerro niin ei. En minäkäään kerro kaikkia asioitani kenelle sattuu.
Jos sallitte vammattoman henkilön kommentoivan: ei tulisi mieleenkään mennä tuntemattomalta vammaiselta kyselemään hänen vammastaan yhtään mitään. Aivan kuten en muutenkaan kysele tuntemattomilta henkilökohtaisia asioita. En myöskään tuijota, enkä salli lastenikaan tuijottaa. Katsella saa, koska lapsethan nyt yleensä katselevat kaikkea. Katsomisella ja tuijottamisella on eroa. Poikalapsia voi suurestikin kiinnostaa esim. pyörätuoli samalla tavalla kuin mönkkärikin kiinnostaa.
Kerran tapasin yhden puolituttuni kaupungilla, ja hän on pyörätuolissa. Tyttäreni oli silloin 6-vuotias, ja kysyikin heti, että miks sä istut tuossa tolleen. Mitäköhän minun olisi pitänyt äitinä tehdä? En voinut tokaista, että hys hiljaa, ei noin nyt saa mennä kysymään. Ei minusta lapsia saa sillä tavalla vaientaa. No, tuttuni vastasi että siksi istun, kun en voi kävellä, olen ollut auto-onnettomuudessa. Tyttöni kysyi salamana, että no miksi ajoit niin lujaa. Silloin puutuin keskusteluun, ja sanoin, että ei se aina siitä johdu, että on itse ajanut liian lujaa. Jos on vaikka ollut kyydissä, ja kuski on ajanut liian lujaa. Tai on tullut hirvi eteen. Tai on ollut huono keli. Selitin, että yleensä vaan kaikenlaisia asioita tapahtuu, eikä aina syytä löydy, tai sen syyn löytämisestä ei ole hyötyä. Siitä tuli hyvä keskustelu. Ja tuttavani jaksoi tosi hienosti vastailla ja otti lapsen utelut tosi asiallisesti.
Meillä kyllä keskustellaan jo kotona, ihan arkioloissa lasten kanssa paljon. On puhuttu, että kaikista tuntuu tosi kurjalta, jos tuijotetaan, hihitetään, osoitellaan sormella. Että jokaisella on oikeus käydä kaupassa/kirjastossa/ravintolassa ilman, että joutuu huomion kohteeksi. Sama pätee etnisiin ryhmiin. Tai yleensä kaikkeen erilaisuuteen. Emme me saa tämän päivän lapsista huomisen ennakkoluulottomia aikuisia, jos he eivät saa kysellä, eikä heille asioista kerrota.
Aikuiset ovat taas asia eri. Vammattomien aikuisten ei missään nimessä kuulu pysäköidä invapaikoille, toljottaa, sääliä tai udella ventovierailta henkilökohtaisia asioita.
Toisaalta taas en ymmärrä Juulian pointtia ns. lääketieteellisistä syistä johtuvan utelun suhteen. Että katsopas kirjasta tai KVG. Itse sairaanhoitajana olen joutunut lukemaan jos jonkinlaista lääketieteellistä opusta, ja enemmän ne minusta ruokkivat ennakkoluuloja. Lääketieteellinen kirjallisuus ei käsittele ihmisiä yksilöinä.
Ja loppuun tunnustus: jos vaikka istun kaljakuppilassa, ja samaan pöytään tulee vammainen, niin jos juttelemaan alamme, niin kyllä saattaisin illan edetessä vammasta jotain kysyä. Mikään keskustelunaloitus se ei missään nimessä olisi. Eikä tarkoitus olisi koko iltaa vammasta jauhaa.
Mä saatan yleensä sanoa suoraan lyhyesti parilla sanalla ja työkoneen mainiten miten kädelle on käynyt. Jotkut menevät kalpeaksi eivätkä halua tietääkään lisää, kun on vähän roiskeinen tarina. Riippuu myös vähän päivästä, joskus saatan sanoa että se on saanut vähän siipeensä jos esim tarvin oudolta apua tms. enkä jaksais selitellä. Toisaalta hyvin outona pidän niitäkin jotka tutun tuttuina tietävät tarinan ja esim tervehdittäessä kättelevät erittäin lujasti, ja sitten käteni suojaan kesken kättelyn vetäistyäni eivät kommentoi sanallakaan. Näitäkin kun on tullut vastaan. Samoin olen kuullut erinäisiä tarinoita heidän tutun tuttujensa vammoista, ikäänkuin jotkut haluaisivat osoittaa että tietävät jotain asiasta, tai sitten eivät uskalla itse kohdata tilannetta. heistä en kysele yhtään lisää. Jos jollain on omakohtaisia kokemuksia, kyselen mielelläni itsekkin.
Ei pidä olla niin itseään täynnä, ettei kenties huomaa toisen henkilön hyväntahtoisuutta.
Oletan että et vieläkään ole sinut vammasi kanssa ja tuolla asenteella tuskin tulet olemaankaan.
Viittaan tällä nyt kyllä tuonne pari vuotta vanhaan vastaukseesi, johon äsken laitoin kommenttini.
Pyörit tuon oman vammasi kanssa aivan liikaa, etkä näe muuta, suosittelisin sinulle psygologia jossa voisit nuo tunnevammasi puhua pois.
Tämä on jo lähes 2 vuotta vanha ketju, mutta täytynee kommentoida. Sanon, että olen syntynyt tällaiseksi, niin kuin kysyjä on syntynyt sellaiseksi. Paska flaksi, mutta minkäs teet. Ei minua ota päähän, itse asiassa katson sen opetusmahdollisuudeksi.
Ärsyttää. Kuka tahansa, missä tahansa katsoo oikeudekseen tentata vähäisen vammani laatua. Miksi? Koska tullut? jne. Täysin tuntemattomat ihmiset ovat pahimpia... Lähipiiri ei kysele, uudetkaan tuttavuudet tosi harvoin. Voipi olla että ovat jo saaneet tietonsa muuta kautta.
Itse en koskaan tuijota ihmisiä heidän vammojensa vuoksi tai mene kyselemään niistä. Ihmisiähän tässä kaikki ollaan...
Kyselijähän allleviivaa että "sinussa on vikaa" tullessaan vamman laatua kyselemään. Eli viallinen on erilainen, säälittävä ja alempiarvoinen kuin terveet. Tämä on se mikä eniten osuu iskuna vyön alle. Sinut ikäänkuin määritellään vammasi kautta.