Onko kukaan adoptoinut omia sijaislapsiaan? Kokemuksia? Miten sujui? Muuttuiko jonkun suhtautuminen, asenne: lapset, biovanhemmat, sossu, lasten sukulaiset, omat lapset?
Sijaislasten adoptio
Inkeri70
365873
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
olen kiinnostunut adoptiosta.Kun vanhemmat eivät välitä. Odottelen vastauksia miten onnistunu.
kun huostaanotto.Hakisitte adoptiolasta jo alun alkaen.
sijaislapsia adoptoida kuin tosi harvoissa tapauksissa.
EI niistä saa mitään ja ne on niin vaikeita tapauksia, ainoastaan alle 3 v kannattaa niin tehdä!
Ovat sijais- eli perhekodit sen määritelleet nykyajassa!
Jopa sijaislapset ovat jo niin pilalle hemmoteltu kotonaan, että mitään ei kannata tehdä edes heidänkään takia nykyisin!
Saa siinä lehdet toitottaa kun on sijaisperheistäkin pulaa!
Kuka enää nykyajassa uskaltaa ottaa vieraita lapsia hoiteisiinsa?
Ei kukaan, on he niin vaikeita lapsia nykyisin!
Ei edes adoptioon saatikka edes viikonloppuisinkaan!
hyvä provo.
adoptio on eri asia kuin huostaanotto. Tämä on ensimmäinen kerta, kun adoptio on millään tavalla tullut harkintaan. Jokaisen meille sijoitetun lapsen kohdalla olen toivonut ja monen kohdalla ollut varmakin, että lapsi pääsee palaamaan oman vanhempansa luokse. Kaikki muut tähän mennessä ovat palanneetkin. Näiden kahden vanhempia ei näytä vanhemmuus kiinnostavan. Näiden kahden sijoitetun lapsen lisäksi meillä on vielä kaksi veljestä, joiden toivon ja uskon myös palaavan kotiinsa.
Olen adoptoinnut vuosia perheessä olleen lapsen,
jota vanhemmat eivät koskaan olleet käyneet tapaamassa.
Kasvoimme tiiviisti yhteen ja lapsi halusi myös
itse virallisesti kuulua perheeseen ja sukuun.
Vanhempi vastusti adoptiota muttei itse halunnut
lasta itselleen. Prosessi meni läpi koska ei
tapaamisia ole ollut.
Lapsi selvästi helpottui ja rauhoittui adoptiosta.
Luulin, ettei Suomen laki tunne pakkoadoptiota.
ilman biojen suostumista
ellette saa lasta,niin ei niitä toisilta
väkisin tarvitse ryövätä
Meiltä jos yritettäisiin tapahtuisi pahoja asioita.
jos ei käy omaa lastaan koskaan tapaamassa , mutta ei anna muiden huolehtia hänestä!!
Sairasta meidän yhteiskunnalta on nimenomaan se, että tästä ei ole kunnon lakia vaan näköjään mielivalta rules.
Mielestäni pitäisi olla lait, millä edellytyksillä pakkoadoptio voidaan toteuttaa, mutta olen ymmärtänyt että sellaista lakia ei ole.
Minä en lastani halua eikä kukaan muukaan saa
sille vanhempi olla. Hyvä sen on siellä odotella
jospa joskus ottaisin sen.
Katkeruus kun ihmisen sokaisee niin inhimillisyydestä viis.
Onneksi lapsiamme emme voi omistaa, aikamme
rinnalla kuljemme ja tuemme.
Lapseksiottaminen voidaan painavista syistä vahvistaa. vaikka vanhemmat tai toinen heistä eivät ole antaneet suostumustaan lapseksiottamiseen taikka ovat peruuttaneet aikaisemmin antamansa suostumuksen, jos harkitaan, että lapseksiottaminen on ilmeisen ratkaisesvasti lapsen edun mukaista ja että vanhemman suostumuksen antamatta jättämiseen tai annetun suostumuksen peruutamiseen ei ole riittävää aihetta ottaen huomioon lapsen etu sekä lapsen ja vanhemman välinen kanssakäyminen, heidän välilään vallitseva suhde ja laatu.
aika selvää tekstiä, laki siis on olemassa
Olen yhtä mieltä lain kanssa, edellyttäen, että se toimeenpannaan tuomioistuimessa, eikä sossujen kahvipalaverissa. Eihän mitään ongelmaa sitten pitäisi olla.
siis ei olekaan mielivaltaisia pakkoadoptioita
vaan harkittuja lapsen edun huomioivia riittävin ja painavin perustein tapahtuvia adoptioita.
Olen surrut sitä, että lapsi saattaa joutua koko lapsuutensa ihan vauvasta täysikäisyyteen saakka olemaan sijoitetun statuksella ilman, että hän pääsee taikaisin omien vanhempiensa luo koko aikana jostain syystä. Nyt kun selvisi, että rakastavilla sijaisvanhemmilla on kuin onkin mahdollisuus adoptoida ihan oikeasti omakseen paljon kärsinyt ja hylätty heille perheenjäseneksi sijoitettu, esim. vanhempiensa väkivalloin vammauttama tai muutoin kaltoinkohtelema lapsi, jota vanhemmat vielä kiusaavat huostaanotettunakin kieltämällä lapselta oikean kodin rakastavien adoptiovanhempien luona, niin onhan se hienoa, että lainsäädäntömme sittenkin suo lapselle tämän mahdollisuuden vanhempiens vastustuksesta huolimatta saada rakastava perhe itselleen ihan juridisesti.
Ongelmaksi muodostuu ainoastaan epäpätevät ja huhuihin uskovat sossutantat, jotka saattavat pahimmassa tapauksessa viedä aiheetta lapsen vanhemmiltaan jopa adoptioon asti, kuten ovat sijoitukseen vieneet. Siksi tuomioistuimessa pitää tuomareiden olla tarkkana pakkoadotiota toteuttaessaan.
tarkkana tarvi tuomareidenkaan olla, jos voidaan todistaa, että vanhemmat eivät ole olleet lapseen missään yhteydessä esim. koko sijoituksen aikana, tai ehkä kerran, pari.
Yleensä eivät myöskään tule mihinkään lapsenasioita koskeviin palavereihin, eivätkä ilmesty myöskään sinne tuomareiden eteen kuultavaksi tai nähtäväksi.
Eikös se ole Hellu jopa sun mielestä selvää pässin lihaa? Näyttöä lapsesta luopumisesta käytännön tasolla riittävästi.
Tuomari voi ottaa myös sellaisen huomioon, että sossutantat ovat rääkänneet ja kiusanneet äidin niin masentuneeksi ja kun vielä sijarit sitä myötäillen ovat kehottaneet päästämään lapsi rauhassa kiintymään sijaisperheeseen niin vuosi vuoden jälkeen kun äitiä on pompotettu ja aina uusia ja uusia verukkeita keksitty huostaanoton jatkamiseksi entisten syiden poistuttua, niin sitten äiti ei ehkä vaan enää jaksa osallistua touhuun mitenkään. Sitäpaitsi pitkissä, vuosikausien huostaanotoissa käy niin, että kaikkien osapuolten on vaan yritettävä elää jotenkuten eikä sossun pillin mukaan hyppien. Jos yhteyttä lapseen on pidetty esim. pari vuotta ja sitten vanhemmat ovat väsyneet menettäen toivonsa, niin en ihmettele.
Toisaalta, jos vanhemmat ovat pahoinpidelleet lastaan niin en käsitä, miksi valitaan sijoitus eikä lasta pakkoadoptoida saman tien. Mielestäni, jos aiheuttaa pysyvän vamman lapselleen, niin vanhemman oikeudet on voitava viedä ja lapselle on annettava mahdollisuus omaan perheeseen ilman pelkoa joutumisesta enää alkuperäisten pahoinpitelijöiden vallan alle. Tuomarin tehtävä ei ole helppo, mutta kyllä tuomarit enemmän lapsen oikeuksista tietävät kuin sossutantat. Se on nähty.
noissa adoptiotapauksissa on niitä aivan selviä tapauksia, joissa vanhemmat ovat totaalisesti alusta lähtien hylänneet lapsensa ja niitä, missä yhteydenotot ovat vuosien mittaan vain harventuneet ja ehkä loppuneet kokonaan.
Silloin on tietysti tutkittava, mikä on yhteydenpidon loppumiseen johtanut.
Kuitenkin, jos vanhemmat vähänkin välittävät lapsistaan, niin astuvat esiin sitten viimeistään siinä vaiheessa, kun adoptiosta ruvetaan puhumaan ja heillä on varmaankin mahdollisuus myös tuomarille kertoa oma kantansa asiaan ja sen perusteella sitten tuomarit voivat tehdä päätöksensä.
Katsoisin kuitenkin, että jos ei vanhemmat tule niihin tärkeisiin palavereihin tai oikeuden istuntoihin, ovat he hiljaisesti hyväksyneet asian.
Meilläkin oli noi vanhemmat vuosia välillä kateissa, mutta ei mulle tullut mieleenkään, että katoaminen olisi ollut lopullista, kuten ei ollutkaan. Kyllä tässä oppii myös vanhempien ajattelutapaa ymmärtämään ja heidän reaktioistaan etukäteen jo jotain päättelemään. Se kuitenkin edellyttää, että on ollut mahdollisuus vanhempia tavata sen verran, että on jonkinlaisen käsityksen heistä pystynyt muodostamaan.
Tiedän kuitenkin tapauksia, joissa lapset on esim. heti syntymästä hylätty, eikä äidistä ole senjälkeen näkynyt jälkeäkään. Äiti ei edes tiedä, onko lapsensa jäänyt henkiin vai ei, eikä ehkä kiinnostakaan. Nämä ovat näitä ääritapauksia, jolloin on kysymys äidistä, joka synnytyshetkellä ei ole ollut normaalitilassa, joko mielenterveytensä järkkymisen takia, tai huumeista johtuen. Ihan kaikenlaisia tapauksia mahtuu.
Toivon todella, ettei kukaan edes harkitsisi sellaisten lasten adoptoimista, joiden äidit vastustavat siksi, että välittävät lapsistaan.
Olen saanut huomata, että nää meidänkin äidit kovasti nyt haluavat pitää yhteyksiä, kun lapsensa alkavat olla jo aikuisia. Myös lapset haluavat tavata äitejään ja olla yhteyksissä, vaikkeivät koskaan voisi kuvitellakaan asuvansa äitiensä kanssa. Jos lapset olis adoptoitu, niin heiltä olis nää siteet aikanaan katkaistu, eikä välttämättä enää yhteyksiä samalla tavoin voisi pitää. Olisivat varmaan ainakin täysin vieraantuneet toisistaan.
Joka tapauksessa vaikeita ja hyvin tunnepitoisia asioita useat, veikkaan. Täysin selvät tapaukset pitäis viedä läpihuutojuttuna päätökseen.
tapauksia,että sijaisäiti heittää likaisen syytöksen,että tapaamiset otetaan pois tarkoituksella,kun hakee huost.purkua.Tutkimuksessa menee vuosi pari.Todetaan aiheettomiksi,ja sijaisperhettä vaihdetaan.Silloin tapaamiset ovat poissa sijaisäidin kierouden vuoksi.Olisikohan
hänkin yrittänyt adoptiota?
Jos henkilö murhaa lapsensa äidin taaperon silmien edessä ja tottakai tuomitaan siitä vankilaan vuosikymmeneksi ainaskin, niin en näe mitään ongelmaa lapsen asioiden järjestämisessä, vaikka lakia en nyt tunne tuon pakkoadoption osalta lainkaan enkä juuri muutenkaan. Eli jos olisin tuomari, antaisin lapsen läheiselle huoltajuuden tai ainakin sijaisuuden, mitä termiä nyt käytetäänkään, koska eihän se tappaja/murhaaja vankilasta käsin edes voi mitenkään hoitaa osuuttaan. Kun tämä biologinen vanhempi on kerran riistänyt lapselta sen kaikkein kalleimman surmaamalla pienen lapsen äidin, niin mielestäni, jos ei pakkoadoptio olekkaan maassamme sallittu, niin huoltajuus pitäisi antaa väliaikaisena sille läheiselle, joka lapsen kasvattaa ja hoitaa ja jota lapsi on oppinut rakastamaan. Kun surmaaja pääsee vankilasta, lapsi on jo teini-ikäinen, ja hänelle pitää silloin antaa itse päätösvalta haluaako vapautetun surmaajan holhoojakseen vai ei. Jos lapsi inhoo ajatusta, hänet pitää vapauttaa surmaajavanhemmasta kokonaan eroon. Hänhän voi pelätäkin tätä, koska on nähnyt tai ainakin tietää jo hänen tappaneen lapselta äidin pois.
Kyseessä on sisaruspari, jotka olivat aluksi meillä tukilapsina. Jo silloin saimme esimakua siitä miten vanhempien kanssa homma sujui: he tulivat paikalle vähän epämääräisessä kunnossa, eivät tulleet hakemaan lapsia, kun piti, heitä haettiin sitten kirkonkylän kapakoista jne. Sama meno jatkui sitten, kun lapset sijoitettiin meille. Lapset ovat nyt asuneet meillä 6 vuotta ja vanhemmat eivät ole ilmaantuneet viimeiseen kolmeen sossujen tapaamiseen, eivät ainakaan silloin, kun minutkin on kutsuttu paikalle, ja lapsia he ovat tuskin nähneet viimeisen kahden vuoden aikana. Kuten kaikille muillekin meille sijoitettujen lasten vanhemmille olen tarjonnut mahdollisuutta tavata lapsia meillä käytännössä katsoen vapaasti virallisten tapaamisten lisäksi, mutta ei ole kiinnostanut, eivät edes viralliset tapaamiset. Koska molemmat vanhemmista ovat menettäneet ajokorttinsa, olen sanonut, että voin tuoda lapset heille. Ei kiinnosta. En viitsi edes toistaa mitä äiti sanoi, kun adoptiosta kerran puhuttiin, tästä on kai toista vuotta aikaa. Ei tämä mikään uusi asia siis ole.
Ja sanon vielä lisäksi, että tämä pariskunta on ainoa meidän biovanhempien joukossa (meillä on ollut sekä sijoitettuja lapsia että tukilapsia), joilla on ollut alkoholiongelma.
Olen itse jo tehnyt päätökseni, mutta olisi ollut kiva kuulla muiden kokemuksia.
Adoptio on joissakin tapauksissa täysin perusteltu ja inhimillisesti oikein.
Miettimään jään kuitenkin, lapsen oikeudesta
bioloogisiin vahempiin, huonoihinkin. Sijaisvanhemmilta vaaditaan suurta taitoa hyväksyä vanhempi, joka teoillaan on vahingoittanut pysyvästi lasta. Tekoja ei tarvitsekkaan hyväksyä mutta vanhempi on osa
lasta ja sitä kautta lapsi kehittää kuva itsestään.
Adoptio saattaa olla myös hankala perheissä, joissa on useita sijoitettuja lapsia. Jos yksi vaikkakin perustellusti tulee adopoiduksi. Millaisia vaikutuksia sillä on muihin lapsiin.
Lapset joilla on jonkinlainen yhteys bioloodisiin vahempiinsa, selviävät ja ehkä ymmärtävätkin adopion paremmin.
Entä lapsi jonka yhteys vanhempiin on huono.
Jos toinen adoptoidaan. Miten välttyä lapsen ajatusmallilta, mikseivät adoptoi minua. Vääjäämättäkin lapsi tuntee itsensä huonoksi, kelpaamattomaksi. Vaikka haluja olisi, mutta juriidisesti adoptio hänen kohdallaan olisikin mahdoton. Tuleeko sijaisperheessä tunne uudesta hylkäämisestä. Miten sen asian kanssa eletään.
Hylkäämisen tunteen käsittely on sijishuollossa aivan keskeinen ja kaikkeen muuhun toimintaan vaikuttava tunne.
Adoptio ei lähde hyväntekeväisyydestä, lapsen pelastamisesta parempaan elämään, säälistä.
Se perustuu vahvaan haluun saada lapsi, itsekkäästä lähtökohdista.
Kun kaikki adoption edellytykset ovat kohdallaan
on se erittäin onnellinen tapahtuma niin lapselle kuin vanhemmillekin. Lapsella on vahva halu olla haluttu, ihailtu, hyväksytty, jonkin oma.Vahva halu tehdä pesä, kotiin jossa asuu.
Onnea kaikille adoptoiville, suuria kysymyksiä joutuu käsittelemään ennen asian kypsymistä.
Adoptiossakin joutuu hyväksymään bioloogiset vanhemmat vikoineen päivineen. Se kun tekee
rehellisesti ja ja näkee pinnan alla olevan ihmisen, silloin vasta hyväksyt lapsenkin, ja yhteiselon onneen on suuremmat mahdollisuudet.
En usko, että muut sijoitetut tuntevat itsensä hylätyiksi, kun heillähän on vanhemmat, jotka heitä rakastavat ja tapaavat. He tietävät, että sijoitus on heidän kohdallaan väliaikainen.
Adoptioon päätyvä sijaislapsi sensijaan on joko väkivaltarikollisten vanhempiensa uhri tai kokonaan muuten lähes hengenvaarasta pelastunut, ja hänellä on oikeus sellaisiin vanhempiin, jotka haluavat lapsen itselleen, ei säälistä vaan lapsenkaipuusta. Jos sijaisvanhemmat eivät halua niin joku muu varmasti haluaa itselleen hänestä oman lapsen.
Mikäli adoptio tuntuu vaikeuttavan sijaritoimintaa, niin ei missään tapauksessa pidä siihen lähteä. Lapsen takia sellainen, joka aidosti lasta haluaa on valmis luopumaan rutiineistaan. Vain sellaisille, jotka 100 %:sesti haluavat ja tietävät haluavansa oman lapsen, voidaan luovuttaa roistovanhempien lapsi, joilla ei ole muiltakaan omasta suvustaan turvaa ja kotia tarjolla. Jos yhtään empii, ei pidä adoptoida.
Asia on monimutkainen. Meillä on tällä hetkellä neljä lasta hoidossa (veljekset ja tämä sisaruspari), biologisia on 3.
Tietysti lapsella on oikeus biologisiin vanhempiinsa, mutta jos vanhemmilla taas ei ole mielenkiintoa vanhemmuuteen, lapsi jää vaille perustarvetta tulla rakastetuksi ja hoivatuksi perheessään. Näitä vanhempia tämä ei ole kiinnostanut. Äiti on sanonut, että ei hän lapsia olisi edes halunnutkaan.
Kuten sanoin, kaikille sijoitettujen vanhemmille olen aina tarjonnut mahdollisuuden tavata lapsiaan käytännössä vapaasti jos he ovat halunneet. Ainoat ehdot ovat olleet, että maistissa ei tulla ja että haluaisin tietää heidän tulostaan vähän etukäteen.
Ei minulla ole mitään tarvetta alkaa kritikoida ongelmaisia vanhempia, en kuitenkaan usko, että minun tehtäväni suoranaisesti olisi auttaa vanhempia. Minä olen hoitamassa lapsia ja hoitamalla biovanhempien lapsia, autan toivottavasti myös vanhempia ja annan tilaisuuden vanhemmille selvittää omia asioitaan. Joillekin vanhemmille riittävät tukiperheen palvelut, joidenkin lapset ovat siirtyneet sijoitukseen. Monet vanhemmat ovat istuneet tuvan pöydän ääressä ja puhuneet asioistaan, kun ovat olleet tapaamassa lapsia tai tuomassa ja viemässä heitä. Sisarusten vanhempien asennetta kuvaa parhaiten sanat totaalinen välinpitämättömyys. Tämä on ollut sijaisvanhemmuuden rankin kokemus, en voi käsittää että miten omat lapset eivät näytä kiinnostavan millään tavalla. Yrittäisin ymmärtää, jos äkkipikaistuksissa, uupuneena tai jopa humalassa tekee jotain lapselleen, mutta tällainen vuodesta toiseen jatkuva kylmyys, piittaamattomuus ylittää käsityskykyni.
Kun perheessä on lapsia paljon, on usein mielessä se, että kohdellaanko kaikkia tasapuolisesti, saavatko kaikki kaipaamansa huomiota. Itse tietysti pyrin siihen, mutta jos sijoitettujen lasten jo lähtökohta on se, että sisarusten vanhemmat suorastaan loistavat poissaolollaan ja veljesten vanhemmat käyvät viikottain, joskus äiti jopa päivittäin, itse kukin voi miettiä miltä sisaruksista tuntuu. Toki veljesten tilanne on erilainen sikäli, että heidän äitinsä on sisareni, mutta kuitenkin. Olen sitten yrittänyt keksiä vähän lisätoimintaa sisaruksille, kun heidän vanhempansa eivät ilmaannu paikalle lupauksista huolimatta, ja muiden sijoitettujen ja tukilasten vanhemmat kuitenkin tulevat säännöllisesti.
Ja sitten on omatkin lapset. Mulla on ollut tapana lähteä jokaisen lapsen kanssa vuorotellen kerran kuussa ihan kahdestaan käymään jossakin. Jokaisen toiveiden, harrastusten tai tarpeiden mukaan. Museo, leffa, ravintola, vaatekauppa, reissu lähikaupunkiin tms. Nyt on tunne, että täytyy alkaa järjestää retkiä parin viikon välein, kun lapsia on näin paljon ja jokaisella tuntuu olevan kahdenkeskistä supistavaa ja keskusteltavaa. Erityisiä hetkiä, kun teini puhuu ajatuksistaan tai eskarilainen hermoilee jo nyt ensi syksyn koulusta. Jne.
Tuosta sijaisiskän mainitsemasta adoption vaikutuksesta muihin lapsiin. Meillä tilanne on hieman erilainen, koska toiset sijoitetut ovat sisarenlapsiani. Erilainen, mutta ei osaltaan yhtään helpompi.
Tasapainoittelua.
adoptoon tuskin päätyy väkivaltarikollisten vanhempien uhri. Adoptio ei eheytä lasta traumaattisesta trakediasta. On pitkä tie tälläisen lapsen kohdalla milloin adoptio on edes mahdollinen. Adoptio ei poista lapsen ikävää kokemusta. Oli vanhempi millainen tahansa hän silti on lapselle tärkeä, oma. Lapsen usko parempaan ja vanhemman muutokseen on niin vahva että teki vanhempi mitä tahansa lapsen lojaali on useimmiten järkkymätön.
Roistovanhempi... ei sellaista olekkaan. On elämän kolhimia apua tarvitsevia vanhempia. Jokainen vanhempi haluaa lapselleen hyvä. Tukijärjestelmän rakentaminen vanhemmille on oikea tapa auttaa. Tukea ei ole muutama keskusteluheti viranomaisten kanssa. Aito puolueeton hyväksyvä auttamistaho tekee "roistovanhemmistakin" riittävän hyvän vanhemman, asuvat lapset sitten biokodissa tai muualla.
asioilla on aina monta puolta ja kaikki ratkaisut pitää miettiä joka tilanteessa erikseen omista lähtökohdistaan.
Tiedän satavarmasti, näiden meidän sijoitettujen kanssa, että jos meillä nyt olisi ollut sellainen lapsi, jonka syystä tai toisesta olisimme halunneet adoptoida, niin aivan mahdotonta kateutta ja katkeruutta se olisi näissä muissa synnyttänyt, koska ovat jo monta kertaa pyytäneet meitä adoptoimaan heidät.
Ei meillä ole siihen ollut kyllä halua eikä tarvettakaan. Tiedän myös, etteivät heidän äitinsä ikimaailmassa olisi adoptioon suostuneet ja sen verran ovat myös pitäneet yhteyksiä, ettei pakkoadoptioonkaan olisi edellytyksiä.
Silti nuo mokomat olisi tosi kateellisia.
Adoptio toteutui, vasta kun lapsi täytti 18v. Sitä ennen adoptiota täytyi olla yritetty (vanhemmat eivät suostuneet) muuten se ei täysi-ikäisenä ole mahdollista.
Lapsen oma päätös oli tulla adoptoiduksi, hän oli iloinen ratkaisusta, vaikka oli tavannut bio-vanhempiaan koko lapsuuden, eihän tämä niin paljon muuttanut noin käytännössä; samalla tavalla hän asuu meillä voi oman halun mukaan tavata vanhempiaan, hänellä oli kuitenkin suuri tarve muuttaa jopa sukunimi, mikä ei aikuisadoptiossa automaattisesti muutu, tämä ei meille ollut tärkeää, mutta adoption myötä hän tuli tasavertaiseksi meillä jo aiemmin olleen adoptiolapsen kanssa.
Tuon adoption, jos lapsi ei biojaan tapaa, silloinkin vain siinä tapauksessa etteivät biot halua, vaikka olisi mahdollisuus. Eli jos lapsella ei ole muita kuin sijarit elämässään, niin mikä ettei, kun tuntuu olevan bioja joita ei lapset kiinnosta, valitettavasti. Valitettavasti on ihmsiä olemassa, jotka valitsevat alkoholin ja huumeet ennemmin kuin lapsensa. Tiedän sellaisen "äidin", joka oli humalassa lastaan synnyttämässä, vanhempia lapsia oli jo ennestään, mutta pahinta kaikessa; miksi kukaan ei välitä niistä lapsista ?
Eräs äiti oli menossa töihin. Vatsa oli kovin kipeä. Ajoi sairaalan ohi ja ajatteli poiketa valittamaan kipujaan. Tuloksena syntyi pieni tyttö. Äiti jatkoi hetken päästä matkaansa. Töihin sanoi menevänsä. Lapsi jäi sairaalaan. Sanoi, että voitte tehdä mitä haluatte "sille" Lapsi muutti sijaisperheeseen 8 viikoksi ja sen jälkeen sai onnekseen rakastavan kodin adoption kautta.
Että tuommoisia vielä on. Toisille se ura on ilmeisesti tärekämpi kuin lapsi. Onneksi lapsi sentään sai perheen.
Jos perheeseen on sijoitettuna lapsi ja kysymykseen tulee adoptio jossakin vaiheessa onko sijareiden käytävä adoptoi valmennus (mikä on sen oikea nimi) läpi, vai saavatko he adoption ilman valmennusta?
Vai käydäänkö sijaisvanhemmaksi ryhtymisen aikana jokin valmennus kurssi, jossa käsitellään myös adoption mahdollisuutta ja tämä on ns. takataskussa valmiina mahdollista adoptiota varten.
Ja sekin kiinnostaa, että mitä asioita käydään läpi sijaisvanhempien valmennus kurssilla?
jos lapsi on jo ollut perheessä jonkun aikaa ja kaikki on hyvin, tarvitse vanhempien mihinkään valmennukseen lähteä. Adoptiohan on siinä vaiheessa enää muodollisuus paperilla.
koska jos perheessä on lapsia ja asutaan ns. uusioperheessä ja toinen aikuisista haluaisi adoptoida esimerkiksi nainen miehensä lapsen itselleen, naisen tässä tapauksessa on käytävä adoptio valmennus kurssi.
Minusta mielenkiintoinen asia. Onhan tässäkin tapauksessa perhe asunut jo saman katon alla pidemmän aikaa ja kun lapsen äidiltä on lupa adoptioon.
tollanen käytäntö. Kirjoitinkin ihan mutu-pohjalta.
Tässäkään kohden ei maalaisjärki näytä toimivan.
Jos haluaa esim. oman avopuolison lapsen adoptoida pitää käydä juttelu lastensuojeluihmisen kanssa. Siinä lähinnä kerrotaan miten asia vaikuttaa esim. perimisasioihin. Käydään keskustelua miten motivoitunut ja minkä takia haluaa sitä.
Ei se mikään kurssi ole.