Päivä, joka ei kai koskaan tulekaan
Kiskot eivät kolise. Nojaan ikkunaan, jota ei ole koskaan pesty. Vieressäni istuu aikuinen mies, joka taputtaa käsiään aina kun joku kävelee ohi. Yritän hillitä itseni. Ajattelen tulevani vanhaksi.
Puhelin soi.
- Karo, vastaan eilisillan myötä hävinneellä äänelläni.
- Äiti tässä hei.
Taustalta kuuluu television ääni, kaikesta päätellen golfia.
- Hei, vastaan tavoitellen ääntä, jolla sanoisin päivän olevan kaunis.
- Ajattelin…ajattelin, että haluaisitko tulla isäsi syntymäpäiville? Ensi maanantaina.
- Tuota…
- Ihan vaan meidän kesken, isäsi ei halua muita vieraita.
En saa yhdestäkään ajatuksesta kiinni.
- En taida ehtiä, on kaikkea…, selitykseni kuulostaa naurettavalta.
Toisessa päässä suljetaan puhelin. Tiedän kuitenkin meneväni. Ja myös äiti tietää, että tulen.
Suljen korvani junan kuulutukselta. Nyt en voi enää perääntyä. On pakko mennä. Alan pukemaan päälleni, vaikka tiedän, ettei juna ole asemalla vielä moneen minuuttiin. Vaunun läpi kävelee mustahiuksinen, rumasti meikattu tyttö. Musiikki kuuluu selvästi, sanoja myöten hänen soittimestaan. Tarkoituksella. Lähden kävelemään eri suuntaan kuin hän. Huomaan arvostelevani ihmisiä. Peilaan itseäni junan ikkunasta, siinä näytän hyvältä.
Tuuli puhaltaa eri suunnasta kuin Tampereella. Väärästä suunnasta. Nimeäni huudetaan. Hymyilen äidille velvollisuudesta. Kävelemme hiljaisuudessa autoon. Isä ajaa hiljaa, puhumatta mitään. Mietin, tulisiko minun nyt onnitella, sanoa jotain. Kuilu tuntuu liian syvältä riskeeratakseni. Äiti laittaa radion päälle, kertoo, että Millalle on tulossa kolmas lapsi. En tiedä kuka Milla on, mutta luulen, että hänellä on oranssit hiukset. Sellaiset lyhyet, korviin asti ulottuvat, aina sekaisin. Talo on ennallaan. Julkisivu hoidettuna ja piha-aidat huolellisesti leikeltynä.
- Karoliina, mene auttamaan isää julkisivun maalauksessa.
- Minulla on tanssikoulu.
- Tanssikoulu saa nyt jäädä. Harrastukset eivät saa mennä elämän edelle.
- Äiti, en ollut viime viikollakaan.
- Mene jo. Sade on tulossa. Maali pitää saada kuivaksi ennen sitä.
Silmäni kostuvat. Äiti ei huomaa. Tekisi mieli potkaista tuoli äidin alta.
Talossa tuoksuu oudolta. Ei kodilta. Vessa on täynnä reseptilääkkeitä. En halua katsoa peiliin. Jotenkin tuntuu, etten kuulu tänne. Tiedän, että äiti tekee kaikkensa minun viihtymiseni eteen. Hän on siivonnut ja laittanut olohuoneen pöydälle suureen kulhoon karkkeja, joita söin pienenä katsellessani Muumeja. Joka maanantai. Illalla. Nyt ei kuitenkaan tee mieli. Televisio on päällä hävittäen alleen merkityksellisen hiljaisuuden. Istun yksin sohvalla. Olen jo nyt valmis istumaan vaikka toistamiseen muutaman tunnin käsiänsä alituiseen taputtavan miehen vieressä.
- Karoliina, älä katso sitä miestä!
- Miksi se liikutti päätään koko ajan?
- Se ei kuulu sinulle.
- Mutta miksi, äiti?
Äiti läimäyttää minua otsalle. Nolottaa.
Äiti tulee keittiöstä kahden kahvikupin kanssa, tarjoaa toista niistä minulle. Hän ei muista etten juo kahvia, en ole koskaan juonut. Kiitän ja lasken kupin lasiselle pöydälle ja jätän siihen. Isä ei ole puhunut koko aikana sanaakaan, niin kuin ei koskaan. Äiti katselee minua, odotan hänen sanovan jotakin. Jotakin, mitä hän oikeasti ajattelee. Mietin, mihin empatiani on hävinnyt? Eikös sen omaaminen ole yksi ihmisyyden tärkeimmistä piirteistä? Sanon äidille viipyväni vain yön yli. Hän ei yritä saada minua jäämään. Katselen kuolleita kukkia pöydällä. Harmaita, kipeästi kääntyneitä. Ne ovat kauniita kaiken muun ruman seassa.
Yöllä kuuntelen näkemääni. En saa unta ilman televisiota.
- Nyt nukkumaan, huomenna on koulupäivä.
- Äiti, edes tunti. Kaikki puhuvat tästä huomenna.
- Silloin sinä voit olla hiljaa. Ota nauhalle ja katso huomenna koulun jälkeen.
- Ei äiti, ei se enää silloin auta.
- Eikä auta tuokaan. Nyt nukkumaan!
Herään avaamatta silmiäni. Kestää hetken, ennen kuin ymmärrän missä olen. Ikkunassa ei ole ollenkaan verhoja. Rytmittävä auringonpaiste tunkeutuu huoneeseen, siirryn nurkkaan antaen kaiken tilan valolle. Hengitän niin, että se häiritsee jopa itseäni. Silti tunnen tukehtuvani. Menen alas. Äiti on kattanut pöydän kauniisti. On pakko maistaa kaikkea. Myös sitä pahaa saksalaista juustoa. Vihaan etikettisääntöjä.
- Saanko tähän päälle sitä hilloa, mitä jäi eilen?
- Puuron kanssa hilloa?
- Niin, kun me oltiin koulun kanssa hiihtämässä, niin sai tehdä.
- Ei tainnut saada. En ole koskaan kuullut puhuttavan tuollaisesta.
Äiti riisuu kihlasormuksensa tiskipöydälle ja antaa minulle puuroa. Ilman voita.
Hampaiden pesu tuntuu erilaiselta, etäisesti tutulta. Ilman vaaleansinistä muovimukia. Tarhassa päiväunien jälkeen. Pahalta.
En ole avannutkaan kassiani. Otan kaikki tavarat ulos ja pakkaan uudelleen. Tuntuu hyvältä. Siltä, että seuraavaan vierailuun on pitkästi aikaa. Samat ihmiset tulevat junalla takaisin Tampereelle. Luulen, että he ajattelevat samaa kuin minäkin. Keskustelen politiikasta viereeni istuutuvan miehen kanssa.
Jos jonkinlaista kritiikkiä saisi? Olisin hyvin kiitollinen. Tämä on ensimmäinen versio tekstistä.
Kiskot eivät kolise. Nojaan ikkunaan, jota ei ole koskaan pesty. Vieressäni istuu aikuinen mies, joka taputtaa käsiään aina kun joku kävelee ohi. Yritän hillitä itseni. Ajattelen tulevani vanhaksi.
Puhelin soi.
- Karo, vastaan eilisillan myötä hävinneellä äänelläni.
- Äiti tässä hei.
Taustalta kuuluu television ääni, kaikesta päätellen golfia.
- Hei, vastaan tavoitellen ääntä, jolla sanoisin päivän olevan kaunis.
- Ajattelin…ajattelin, että haluaisitko tulla isäsi syntymäpäiville? Ensi maanantaina.
- Tuota…
- Ihan vaan meidän kesken, isäsi ei halua muita vieraita.
En saa yhdestäkään ajatuksesta kiinni.
- En taida ehtiä, on kaikkea…, selitykseni kuulostaa naurettavalta.
Toisessa päässä suljetaan puhelin. Tiedän kuitenkin meneväni. Ja myös äiti tietää, että tulen.
Suljen korvani junan kuulutukselta. Nyt en voi enää perääntyä. On pakko mennä. Alan pukemaan päälleni, vaikka tiedän, ettei juna ole asemalla vielä moneen minuuttiin. Vaunun läpi kävelee mustahiuksinen, rumasti meikattu tyttö. Musiikki kuuluu selvästi, sanoja myöten hänen soittimestaan. Tarkoituksella. Lähden kävelemään eri suuntaan kuin hän. Huomaan arvostelevani ihmisiä. Peilaan itseäni junan ikkunasta, siinä näytän hyvältä.
Tuuli puhaltaa eri suunnasta kuin Tampereella. Väärästä suunnasta. Nimeäni huudetaan. Hymyilen äidille velvollisuudesta. Kävelemme hiljaisuudessa autoon. Isä ajaa hiljaa, puhumatta mitään. Mietin, tulisiko minun nyt onnitella, sanoa jotain. Kuilu tuntuu liian syvältä riskeeratakseni. Äiti laittaa radion päälle, kertoo, että Millalle on tulossa kolmas lapsi. En tiedä kuka Milla on, mutta luulen, että hänellä on oranssit hiukset. Sellaiset lyhyet, korviin asti ulottuvat, aina sekaisin. Talo on ennallaan. Julkisivu hoidettuna ja piha-aidat huolellisesti leikeltynä.
- Karoliina, mene auttamaan isää julkisivun maalauksessa.
- Minulla on tanssikoulu.
- Tanssikoulu saa nyt jäädä. Harrastukset eivät saa mennä elämän edelle.
- Äiti, en ollut viime viikollakaan.
- Mene jo. Sade on tulossa. Maali pitää saada kuivaksi ennen sitä.
Silmäni kostuvat. Äiti ei huomaa. Tekisi mieli potkaista tuoli äidin alta.
Talossa tuoksuu oudolta. Ei kodilta. Vessa on täynnä reseptilääkkeitä. En halua katsoa peiliin. Jotenkin tuntuu, etten kuulu tänne. Tiedän, että äiti tekee kaikkensa minun viihtymiseni eteen. Hän on siivonnut ja laittanut olohuoneen pöydälle suureen kulhoon karkkeja, joita söin pienenä katsellessani Muumeja. Joka maanantai. Illalla. Nyt ei kuitenkaan tee mieli. Televisio on päällä hävittäen alleen merkityksellisen hiljaisuuden. Istun yksin sohvalla. Olen jo nyt valmis istumaan vaikka toistamiseen muutaman tunnin käsiänsä alituiseen taputtavan miehen vieressä.
- Karoliina, älä katso sitä miestä!
- Miksi se liikutti päätään koko ajan?
- Se ei kuulu sinulle.
- Mutta miksi, äiti?
Äiti läimäyttää minua otsalle. Nolottaa.
Äiti tulee keittiöstä kahden kahvikupin kanssa, tarjoaa toista niistä minulle. Hän ei muista etten juo kahvia, en ole koskaan juonut. Kiitän ja lasken kupin lasiselle pöydälle ja jätän siihen. Isä ei ole puhunut koko aikana sanaakaan, niin kuin ei koskaan. Äiti katselee minua, odotan hänen sanovan jotakin. Jotakin, mitä hän oikeasti ajattelee. Mietin, mihin empatiani on hävinnyt? Eikös sen omaaminen ole yksi ihmisyyden tärkeimmistä piirteistä? Sanon äidille viipyväni vain yön yli. Hän ei yritä saada minua jäämään. Katselen kuolleita kukkia pöydällä. Harmaita, kipeästi kääntyneitä. Ne ovat kauniita kaiken muun ruman seassa.
Yöllä kuuntelen näkemääni. En saa unta ilman televisiota.
- Nyt nukkumaan, huomenna on koulupäivä.
- Äiti, edes tunti. Kaikki puhuvat tästä huomenna.
- Silloin sinä voit olla hiljaa. Ota nauhalle ja katso huomenna koulun jälkeen.
- Ei äiti, ei se enää silloin auta.
- Eikä auta tuokaan. Nyt nukkumaan!
Herään avaamatta silmiäni. Kestää hetken, ennen kuin ymmärrän missä olen. Ikkunassa ei ole ollenkaan verhoja. Rytmittävä auringonpaiste tunkeutuu huoneeseen, siirryn nurkkaan antaen kaiken tilan valolle. Hengitän niin, että se häiritsee jopa itseäni. Silti tunnen tukehtuvani. Menen alas. Äiti on kattanut pöydän kauniisti. On pakko maistaa kaikkea. Myös sitä pahaa saksalaista juustoa. Vihaan etikettisääntöjä.
- Saanko tähän päälle sitä hilloa, mitä jäi eilen?
- Puuron kanssa hilloa?
- Niin, kun me oltiin koulun kanssa hiihtämässä, niin sai tehdä.
- Ei tainnut saada. En ole koskaan kuullut puhuttavan tuollaisesta.
Äiti riisuu kihlasormuksensa tiskipöydälle ja antaa minulle puuroa. Ilman voita.
Hampaiden pesu tuntuu erilaiselta, etäisesti tutulta. Ilman vaaleansinistä muovimukia. Tarhassa päiväunien jälkeen. Pahalta.
En ole avannutkaan kassiani. Otan kaikki tavarat ulos ja pakkaan uudelleen. Tuntuu hyvältä. Siltä, että seuraavaan vierailuun on pitkästi aikaa. Samat ihmiset tulevat junalla takaisin Tampereelle. Luulen, että he ajattelevat samaa kuin minäkin. Keskustelen politiikasta viereeni istuutuvan miehen kanssa.
Jos jonkinlaista kritiikkiä saisi? Olisin hyvin kiitollinen. Tämä on ensimmäinen versio tekstistä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
toi oli aika hyvä! nuo takaumat oli hyvä idea, väritti tarinaa mukavasti.=)
Hyvä oli kirjoituksesi. Tuli tässä vaan mieleen miksei kukaan perusta lehteä jonne saisi kirjoitella kaiken maailmankynäilijät ja kirjailijanalut niiku harjoittelumielessä. No jaa ehkei se lehti menisi kaupaksi tarpeeksi?
Oikein kaunis ja kulkeva. Pidän tyylistäsi. Kyllä kynä ainakin pysyy kädessä, olet niin sanoakseni saanut ideasta kiinni.
Varmaan tuo lievä sekavuus oli täysin tarkoituksellista... Sinänsä takautumat voi merkitä tarkemminkin, se auttaa hahmottamista. Mutta tässähän hahmotettava olikin juuri takautumien ja nykyisyyden yhteensulautuminen.
Inhimillistä tuskaa... Elämää.
Vähän sumuinen teksti.
Mutta pidin.
Tuosta tyylistä...
yllätyin itsekin tekstini valmistuttua, sillä tuo ei ole minun omaani. Tai on. En tiedä. Oli jotenkin liian rytmitettyä minun tekstiksini.
Mutta kiitos kaunis palautteista.
Hyvä hyvä.Aitoa tekstiä,kuin suoraan jostain kirjasta.Pistä tälle palstalle heti,kun kyseinen opus valmistuu,minä olen ainakin ensimmäisnä kirjakaupassa!