Olen kaapissa perheelleni, he eivät ymmärrä homoseksuaalisuutta. Olen täysin yksin kotipaikkakunnallani, ei ainuttakaan kaveria. Sanomattakin selvää että olen ulkona homopiireistä, ei mitään suhteita minnekäänpäin. Kouluni olen käynyt vaivalloisesti eikä ole mainittavia tulevaisuudensuunnitelmia. Olen väliinputoaja, hyödytön yhteiskunnalle. Minulla ei ole voimia elää rohkeasti.
Vuosia sitten tajutessani suuntautumiseni olin siitä jopa terveellä tavalla ylpeä. Tunsin löytäneeni itseni. Ajan saatossa olen kuitenkin havainnut liian monien suhtautuvan minuun lesbouteni vuoksi katkerasti ja pilkkaavasti. Miehet vittuilevat kun en olekaan potentiaali pano, naiset taas epäilevät että vaanin heitä.
En voi olla enää iloinen seksuaalisuudestani, siitä on tullut raskas häpeällinen taakka.
Toisinaan haaveilen löytäväni tyttöystävän, toisinaan pelkään kuollakseni ajatuksiani.
Kuinka voisin jakaa mitään niin intiimiä kenenkään kanssa? En ole koskaan edes suudellut ja olen jo hieman yli 20 vuotta. Olen myös ylipainoinen ja kasvoni melko rumat ja mitäänsanomattomat. Luonteessakaan ei mitään hurraamista ole, epämiellyttäviä piirteitä ja mielenterveysongelmia vain. Ehkäpä en tämänkään vuoksi ole kenellekään kelvannut.
Entä kuinka selittäisin vanhemmilleni pettäväni heidät tässäkin asiassa, tuovani joskus mahdollisesti näytille tytön pojan sijasta? Ei häitä, avioliittoa, lapsia... Vain epämääräinen luonnoton tuhoontuomittu lesbosuhde. Eivät ne kauaa kestä kuitenkaan. Ei ole pyhää lupausta tai lapsia pitämässä liittoa koossa.
Ainoastaan kaksi rakkautta epätoivoisesti janoavaa kieroon kasvanutta naista, jotka kyllästyvät pian toisiinsa arjen alkaessa.
Pelkään tätä todella. Pelkään että tulee sattumaan liikaa rakastaa ja joutua jätetyksi, ja sen jälkeen vielä saada paheksuntaa omalta suvulta. Pelkään koko elämääni ja lesbouteni perusteella tekemiäni valintoja.
Löydänkö koskaan ketään, voinko tulla ulos tunkkaisesta kaapistani? Teenkö sen vasta kirjeessä, jonka asetan elämältä pelastavan köyteni viereen?
Vuosia sitten tajutessani suuntautumiseni olin siitä jopa terveellä tavalla ylpeä. Tunsin löytäneeni itseni. Ajan saatossa olen kuitenkin havainnut liian monien suhtautuvan minuun lesbouteni vuoksi katkerasti ja pilkkaavasti. Miehet vittuilevat kun en olekaan potentiaali pano, naiset taas epäilevät että vaanin heitä.
En voi olla enää iloinen seksuaalisuudestani, siitä on tullut raskas häpeällinen taakka.
Toisinaan haaveilen löytäväni tyttöystävän, toisinaan pelkään kuollakseni ajatuksiani.
Kuinka voisin jakaa mitään niin intiimiä kenenkään kanssa? En ole koskaan edes suudellut ja olen jo hieman yli 20 vuotta. Olen myös ylipainoinen ja kasvoni melko rumat ja mitäänsanomattomat. Luonteessakaan ei mitään hurraamista ole, epämiellyttäviä piirteitä ja mielenterveysongelmia vain. Ehkäpä en tämänkään vuoksi ole kenellekään kelvannut.
Entä kuinka selittäisin vanhemmilleni pettäväni heidät tässäkin asiassa, tuovani joskus mahdollisesti näytille tytön pojan sijasta? Ei häitä, avioliittoa, lapsia... Vain epämääräinen luonnoton tuhoontuomittu lesbosuhde. Eivät ne kauaa kestä kuitenkaan. Ei ole pyhää lupausta tai lapsia pitämässä liittoa koossa.
Ainoastaan kaksi rakkautta epätoivoisesti janoavaa kieroon kasvanutta naista, jotka kyllästyvät pian toisiinsa arjen alkaessa.
Pelkään tätä todella. Pelkään että tulee sattumaan liikaa rakastaa ja joutua jätetyksi, ja sen jälkeen vielä saada paheksuntaa omalta suvulta. Pelkään koko elämääni ja lesbouteni perusteella tekemiäni valintoja.
Löydänkö koskaan ketään, voinko tulla ulos tunkkaisesta kaapistani? Teenkö sen vasta kirjeessä, jonka asetan elämältä pelastavan köyteni viereen?
Vastaukset 19
Vanhimmat
ihmisiä ja ystäviä. Turhaan sä ajattelet elämän noin vaikeimman kautta. Oletko ikinä ajatellut että se on sulle annettu, elämä, ja sulla on mahdollisuus tehdä siitä hyvää tai huonoa, se on sinusta kiinni. Sinä voit syytellä muita, sinä voit sälyttää pelkosi ja jämähteneisyytesi vanhempiesi syyksi.
odottavqatko he todella lasta ja miestä, vai olisko kuitenkin ihan kun mennään asian juureen että he haluavat että elät onnellista elämää, olet onnellinen ja sinut itsesi kanssa. Nyt sinä ryvet jossain ja annat itsellesi siihen luvan koska oletat että kaikki odottaa sitä sinulta.
Lesbous ei ole myrkkyä, se ei ole köysi kaulan ympärillä. Lopeta itsesi häpeäminen aloita itseni kunnoittaminen ja tee päätöksiä jotka vahvistaa sinua, äläkkä keksi syitä miksi voit vain vaipua syvemmälle johonkin tuskan suohon.
Sanot että kotipaikkasi on liian pieni ja sinua ahdistaa, muuta siis pois, aloita samalla koko elämäsi puhtaalta pöydältä. Ylipaino ei ole mikään mahdoton asia sada pois jos se sinua riipoo, ulkonäköä voi muokata ja asiat ei ole niin mustaa ja mustaa kuin nyt haluat nähdä.
Kyse on siitä mitä sinä haluat elämälläsi tehdä. Sinä voit syytellä muita ja laittaa elämäsi epäonnistumiset muiden syyksi. Tai sinä voit alkaa toiminaan, tekemään elämästäsi sinun näköistä.
Jos sinä luulet että jotkut saa kaikki ilmaiseksi ja jotkut eivät saa mitään, olet väärässä. Me kaikki olemme oman elämämme seppiä, jos minä haluan hyvän elämän, minun täytyy tehdä töitä sen eteen. Jos sinä haluat hyvän elämän sinun täytyy tehdä töitä sen eteen.
Ei täällä mitän ilmaiseksi tule.
Lopeta siis tekosyiden keksiminen miksi et tee elämäsi laadulle mitään, ja ala töihin.
Ota uusi asennotuminen koko hommaan, unohda se valitus ja negatiivisuus ja aloita katsomaan joka asiasta ensin positiivinen puoli.
Opeta mielesi katsomaan ensin plussat ennen kuin ryydyt miinuksiin ja annat niiden masentaa sinut liikkumattomaksi möhkäleeksi.
Toimi, koska tämä on sinun elämäsi, tämä yksi ja ainoa. Se että 25 vuotta myöhemmin kadut hukattua aikaa, et sitä saa takaisin, jokainen päivä on tärkeä,jokainen päivä on uusi alku ja mahdollisuus. Jokaisessa päivässä on hyvää ja jokainen hetki eloss aon elämisen arvoista. Usko siihen, tee siitä arvokasta.
Älä syytä elämää, vana elä sitä, maailmassa on miljoonia jotka haluisvat elää, ja sitä heille ei suoda.
Miksi sinä hukkaat elämäsi? Miksi sinä halveksut lahjaa joka on suurin mitä sinulla on?
Toimi, tee, näytä itsellesi mihin pystyt, ota elämäsi omiin käsiisi, ole vahva ja ole heikko, mutta elä omaa elämääsi älä muiden.
hyvä ihminen rakkautta epäile tai sano sitä yhtä masentuneeksi kuin sinä olet. Rakkaus ei ole mikään pelastusrengas.
Hyvän vahvan suhteen saa kun on itsekkin kykeneväinen sellaiseen. Edelleen, missään ei lue että tämä elämä on pelkkää ottamista, asioiden eten täytyy tehdä töitä, rakkaudenkin.
Suhteita on monenlaisia, mitä vahvempi olet ja mitä selkeempi sinulla on kuva mielessäsi, sen helpommin rakkaus sinut löytää.
Älä siis syytä rakkauttakin jostain kestämättömyydestä, kun et edes anna sille mahdollisuutta, odotat vain että se tekisi ihmeen.
Sinä olet se ihme, sinun pitää se saavuttaa.
Olet vielä nuori, vasta kahdenkymmenen, sinulla on siis aikaa vielä vaikka mihin, vuosikymmeniä edessäsi.
Voit itse vaikuttaa siihen minkälaiseksi elämäsi muodostuu, joten älä vaivu itsesääliin.
Sinulle olisi varmasti parasta muuttaa isommalle paikkakunnalle ja vaikka etsiä työpaikka tai opiskelupaikka samalla. Varmasti löydät elämääsi ystäviä ja samanhenkisesti ajattelevia. Ja jonakin kauniina päivänä sen oman rakkaankin.
Ennen sitä sinun kyllä olisi parasta rakastaa itseäsi ja tehdä juuri sitä mitä haluatkin elämältä. Se, että vanhempasi eivät hyväksy sinua ehkä sellaisena kuin olet, ei estä kuitenkaan toteuttamasta sinun haaveitasi. Et sinä täällä ole vain heitä varten. Jokainen meistä elää vain kerran. Joten oisi hyvä silloin nauttia elämästä. Ei kaikilla muillakaan ole perhesuhteet niin hyvin mallillaan kuin ehkä kuvitellaan. Joillakin voi olla vielä pahemmin kuin sinulla. Joillakin ei ole perhettä ollenkaan.
Näissä isommissa kaupungeissa on vaikka mitä ryhmiä, jos keskustelua ja tukea tarvitset. Jos olet tyytymätön omaan ulkonäköösi, voit sillekin asialle tehdä jotain itse. Reippaile ja liiku säännöllisesti ja ala syömään terveellisesti. Liikunta myös kohentaa mielialaa, varsinkin silloin kun muuten näyttää kaikki menevän pieleen.
Kun rakastaa itseään sellaisena kuin on kykenee rakastamaan myös muita ja vastaanottamaan rakkautta.
Sinulla on paljonkin vielä toivoa, älä luovu siitä:)
"muuta pois, ja etsi samanhenkisiä ihmisiä ja ystäviä."
Muuttaminen toiselle paikkakunnalle tuntuu aika pelottavalta ja kummalliselta, mitä siellä sitten tekisinkään. Olisin vain ihan yksin kun en oikein osaa/uskalla ihmissuhteita luoda.
"Oletko ikinä ajatellut että se on sulle annettu, elämä, ja sulla on mahdollisuus tehdä siitä hyvää tai huonoa, se on sinusta kiinni."
Kyllä olen ajatellut. Se tässä masentaakin.
"Sinä voit syytellä muita, sinä voit sälyttää pelkosi ja jämähteneisyytesi vanhempiesi syyksi."
En ole ketään varsinaisesti syyttänyt, vaikka sen voisinkin ihan aiheesta tehdä. pääasiassa syytän kuitenkin itseäni.
"odottavatko he todella lasta ja miestä"
Kyllä. Sisareni ei kykene saamaan lapsia ja he olivat siitä erittäin surullisia ja pettyneitä. Lisääntymisen toivo on selvästi laskettu minuun, perheen toiseen lapseen.
Ylipaino on aika vaikea saada pois kun on ahmimishäiriö. Olen syönyt joitakin vuosia jopa lääkkeitä mm. tähän vaivaan muttei ole ollut vaikutusta.
Ulkonäköäkin voi muokata vain rajallisesti vaikka sitten menisi leikkaukseen, mitä en kyllä todellakaan ole koskaan halunnut... Summa summarum, jos olet saanut vähemmän nätin naaman et tule saamaan nättiä naamaa vaikka mitä tekisit. Itsevarmuus tekee itsevarmaksi, ei kauniiksi.
"Ota uusi asennotuminen koko hommaan, unohda se valitus ja negatiivisuus ja aloita katsomaan joka asiasta ensin positiivinen puoli."
Varmaan yleisin kuulemani kehoitus. Aika hankala toteuttaa kun ei ole mitään, mistä etsiä sitä positiivista puolta. Onhan maailma kaunis ja täynnä mahdollisuuksia, mutta ne pienet mahdollisuudet, jotka koskettavat minua, eivät pidä kauaa poissa synkistä ajatuksista.
"Miksi sinä halveksut lahjaa joka on suurin mitä sinulla on?"
En halveksu vaan en vain halua sitä. Usein toivon että joku niistä miljoonista, jotka tahtoisivat elää, saisi elämäni, joka menee minulla vain vuosi vuodelta hukkaan.
Rakkautta epäilen sillä se on usein vain hetken romanttista ja eroottista huumaa, ihan biologisestikin tämä on todettu. Parinvalintaan ja lisääntymiseen tähtääviä kemiallisia reaktiota. Jostain syystä tätä tunnetta lesboilla ja homoillakin ilmenee vaikka se käytännössä onkin monien kohdalla aika turhaa.
Kuinka monta tosielämän kertomusta rikkoutuneista sydämistä tiedät? Rakkaus ei kestä, valitettavasti, kuin hyvin harvoin.
En väitä että elämä on vain ottamista tai ettei asioiden eteen pitäisi tehdä töitä, sehän olisi silkkaa tyhmyyttä. Ihmeisiin en myöskään usko, tiedän elämän tosiasiat.
Siksi varmaan juuri pelkään ajatusta rakkaudesta, jossa joutuu lopulta ennemmin tai myöhemmin pettymään karvaasti vaikka olisi kuinka työtä tehnyt.
Aina suhteet eivät riipu siitä osapuolesta, joka rakastaa ja kuroo yhteen vaan siitä jota ei enää kiinnosta.
Voin rehellisesti sanoa yrittäneeni lukemattomia kertoja monissa asioissa. Jokin on saattanut hetken toimia mutta mitään pysyvää ratkaisua ei ole syntynyt.
Itse ottaisin yhden askeleen kerrallaan. En yrittäisi muuttaa elämää kertaheitolla. Siihen rysäykseen vain harvat pystyvät :) Ajettelisin nykyhetkeä, enkä vuosien päähän muiden asettamia tavoitteita.
miksi kaikki on ja jatkuu ihan paskana, kuin että oikeasti suuntaisit katseen yhteen uuteen asiaan, ja se voisi olla se muutto, uusi duuni, opiskelu yms.
Mä en ala sulle enempää saarnaamaan tai neuvomaan. Jos susta tuntuu että sun elämä on kiinni naamavärkistä ja rakkauselämä on vain hetken panoja ja elämä menee hukkaan. Niin sitten se menee.
Kukaan muu sille ei todellakaan pysty yhtään mitään, ellet sinä itse tartu hommaan.
Sinä itse valitset ne taakat mitä haluat kantaa, sinä olet siis valinnut nyt nuo. Olkoon niin.
Minä olen nähnyt kun ihminen jolla ei tunnu olevan mitään järkeä jatkaa elämää, ihan fyysisesti, haluaa pitää kiinni siitä ja näkee asioita silti hyvänä vaikka itse tuntuisi että jo romahtaisi.
Joten sinun tuskasi, olkoonkin se sinulle suurta, ei ole muusta kuin sinusta kiinni. Joten minä katson että jos olet tuon tien valinnut, kestä se sitten. Joskus olisi hyvä oppia suhteuttamaan asioita, silloin voisi nähdä ettei ne kaikki maailman taakat ole sinun harteillasi yksin.
Sinä hukkaat elämäsi, se on minusta suuri vääryys ja tunnen enemmän häpeää sinun puolesta kun sääliä. Tehköön se minusta kuinka ilkeän tahansa, minusta elämä on lahja jota pitää kunnoitaa eikä olla kuin ankka pää veden alla ja ihmetellä miksei tuuli nosta pystyyn. Ui helvetti, ihan vain siksi koska sinäkin sen osaat.
Et tiedä elämästäni mitään joten et voi sanoa etten olisi suunnannut katsettani uusiin asioihin.
En kaipaa saarnoja tai sääliä, kirjoitin ap. viestin vain koska piti saada kirjoittaa ja tuoda jotenkin esille ajatuksiaan.
Olet siinä määrin väärässä ettei ihminen välttämättä aina valitse taakkojaan. Vai voitko väittää että olen valinnut koulukiusaamisen ja raiskauksen? Arvasin että jossain vaiheessa esille vedetään fyysisen sairastamisen kortti, mikä on minusta aika epäolennaista. Psyykkistä ja fyysistä sairautta ei voi oikein vertailla tai arvottaa toisiinsa nähden. Ainakaan he eivät voi, jotka ovat kumpaakin kokeneet. Kuten myös minä. Ihan vain tiedoksesi että löytyy perinnöllinen suhteellisen vakava sairaus, joka myös rajoittaa elämää.
Älä myöskään luule että luulisin olevani maailman onnettomin ihminen. Ihan turha syyllistää tyyliin "Joskus olisi hyvä oppia suhteuttamaan asioita, silloin voisi nähdä ettei ne kaikki maailman taakat ole sinun harteillasi yksin.". On vain niin ihanaa aina yleistää että tuollainen masentunut vinkuja ei näe omaa napaansa pidemmälle.
En myöskään tarvitse myötähäpeääsi, häpeän kiitos kyllä ihan tarpeeksi itsekin saamattomuuttani ja naurettavia pelkojani.
sä käytät siihen että saat hyväksynnän olla mitä olet, vain vahvistaa sitä ettet edes halua muutosta.
Hyvähän sen on ensin kirjoittaa että vähän olen ruma ja masentaa. Sitten lisätä siihen raiskaus ja perinnöllinen sairaus ja kokeilla joko nyt saa olla mitä on.
Mitä sä purat? Mitä sä muka purat jos et kerro kaikkea purkamisen aihetta.
Sä heilut ja huojut, soudat ja huopaat. Miten sua ottaa todesta, ethän sä itekkään ota. Jos sä haluat tuoda ajatuksiasi julki, mutta et halua kuulla mitään niistä, niin tämä on väärä foorumi.
Sä arvuuttelet itseäsi tekstisi ääressä että kuka vetää minkäkin kortin ja sitten sinä voit nokittaa kurjuuspanoksilla.
Leiki mitä leikit, mutta sitten kun alat kasvamaan aikuiseksi, ehkä ymmärrät että elämä ei ole kurjuuksien nokittamista. Raiskaus ja koulukiusaaminen, perinnöllinen sairaus. En väitä että olet tilannut ne, en edes tiennyt että niitä kohdallasi on. Sinä et ole valmis muutoksiin, sinä haluat nyt jotain ihan muuta.
Luulen että kun aamu tulee ja hyvät ihmiset saapuu palstalle, he sitä sinulle antavat.
Minä puolestani jätän tämän tähän, koska sinä elät kuplassasi, ja melkein pelkäät että se puhkeaa.
En hae hyväksyntää tällaiselta palstalta. Lähinnä jotain kohtalotovereita. Olisi kiva tietää ettei ole tällaisten ajatusten kanssa ihan yksin.
"Hyvähän sen on ensin kirjoittaa että vähän olen ruma ja masentaa. Sitten lisätä siihen raiskaus ja perinnöllinen sairaus ja kokeilla joko nyt saa olla mitä on."
Luuletko että haluan ja jaksan kaikkea paskaa käsitellä täällä? Ei ollut tarkoitus paljastaa alunperin sen tarkemmin kokemiani asioita koska en niistä välttämättä ihan kauhean mielelläni kerro, mutta vähättely ja vertailu sitten provosoi.
Puran vain mietteitä, niitä, jotka pystyn jotenkin helpommin ilmaisemaan. Siksi on yleisesti vähän helpompaa puhua masennuksesta vai mitä?
En ole sanonut ettenkö haluaisi kuulla mitään ajatuksistani, en ymmärrä mistä sen käsityksen olet saanut. Olen vain vastannut takaisin. Eihän vastausten kuunteleminen tarkoita pakolta niiden omaksumista ja hyväksymistä?
"Luulen että kun aamu tulee ja hyvät ihmiset saapuu palstalle, he sitä sinulle antavat."
Asiat, joita ei ymmärrä eikä haluakaan ymmärtää on niin kiva leimata säälin hakemiseksi.
Mutta yhdessä asiassa olet oikeassa: totta, elän kuplassa ja pelkään sen puhkeamista.
mihinkään tarvitaan työntötukea muuttoon ja tukijoukot pitää kerätä siellä uudellakin paikkakunnalla. Ja sinusta on siihen jos itse päätät. Varmaa on vain, että yksikään ei tee elämääsi puolestasi. Jäädä paskaan on helpoin tie mutta ei anna lopulta mitään.
Älä välitä noista kommenteista, joissa yritetään kynsin hampain syyllistää sua.
Onhan jo yksi askel eteenpäin, että esimerkiksi kirjoitat tälle palstalle. Ei meillä kenelläkään muullakaan kirjoittajalla taida olla omassa elämässä niin paljon hurraamista, että voisi v*ttuilla muille.
Mäkin olisin kyllä taipuvainen näkemään muutoksen alun siinä, että muuttaisit pois nykyisiltä asuinsijoiltasi. Opiskeletko vai oletko töissä? Työpaikkaa voisi yrittää katsella muualta. Tai jos opiskelet vielä, niin sittenhän on helpompaa valmistumisen jälkeen alkaa hakea töitä joltakin toiselta paikkakunnalta. JOka tapauksessa irtiotto nykyisestä voisi olla lupaava alku uudelle. Pois perheesi katseiden alta, pois raikkaaseen ilmaan.
Olen aika lailla käynyt samoja tunteita läpi kuin sinä, tiedän tarkkaan miltä susta tuntuu. Olen myös täysin kaapissa kaikille tuntemilleni ihmisille. Se on kuin löysä hirttosilmukka kaulalla. Muut tutut ympäriltä menevät naimisiin, saavat lapsia jne jne, mutta minä en sellaista koskaan tule tekemään. Munkin perhe on siinä mielessä konservatiivejä, että he tosiaan toivovat tuota perinteistä perhemallia myös multa.
Tiedän, että elämä helpottuisi hurjan paljon, jos pystyisin kertomaan tilanteestani muille. Mutta kun ei pysty. Omaa tilannetta on helpottanut hurjasti se, että paras ystäväni on ikäiseni homomies. Hän on avoimesti sitä mitä on, ja pystyn hänen avullaan ja seurassaan olemaan itseni, vaikken ääneeen mitään olekaan julistanut.
Vaikket ehkä uskoisikaan meitä "poikkeavia ja epänormaaleja" on ympärilläsi enemmän kuin luuletkaan. Moni muukin taistelee kaapin oven välissä, ei tiedä menisikö sisään vai ulos.
Ajatuksesi kuulostavat todella mustilta nyt, mutta liekö vain huono hetki sulla juuri kun tartuit näppikseen? ;)
Mäkään en ole tullut ulos kaapista enkä varmaan tulekaan.
Se on kuin löysä hirttosilmukka kaulalla, ja tämäkin pitää paikkansa.
Aloita vaikka sitä itsetuntosi kohottamista tarttumalla itseäsi niskasta kiinni kuntoilemanna, syömällä terveellisesti ja laihduttamalla. Kasvojenki ulkonäkö paranee näiden myötä. Se on jo suuri askel haluun elää parempaa elämää,,,,,,
Olin vielä vuosi sitten samankaltaisessa tilanteessa. Muutin kaupunkiin.. Voin suositella sinullekin lämpimästi. Tiedän kuinka ahdistavaa on elää ympäristössä jossa kaapista poistuneet leimataan kylähulluiksi.
Nyt on ihana tyttöystävä, jonka kanssa yhdessä selvitimme päihimme syntyneet kiemurat. Jonka kanssa yhdessä elämme elämää, jakaen kaiken siihen kuuluvan toinen toisillemme. Ei ihmisen tarvitse olla ulkoa kaunis saadakseen rakkautta, enkä usko että sitä oletkaan. Harvat ovat.. Älä vaivu synkkyyteen sisko.
ajattelemattomasti.. "Ei ihmisen tarvitse olla ulkoa kaunis saadakseen rakkautta, enkä usko että sitä oletkaan. Harvat ovat.." Lauseen kuuluisi siis mennä: Ei ihmisen tarvitse olla ulkoa kaunis saadakseen rakkautta. Enkä usko että olet ruma ollenkaan, harvat ovat..
Olet älykäs, hyvin koulutettu, sivistynyt ja hallitset äidinkielesi. Lisäksi olet erinomainen tarinoitsija. Luulenpa että olet jo kauan asunut ns muualla ja lisäksi luulen ettei tarina kerro sinusta.
koulutukseni, sivistyneisyyteni ja äidinkielen hallintaniko "paljastaa" minut tarinoijaksi?
Eikö verbaalisesti lahjakas ihminen voi joutua hankaliin elämäntilanteisiin?
Oletatko että jollain älykkyydellä selvitään ilman sen suurempia ponnistuksia esim. mielenterveysongelmista ja ihmisten ahdasmielisestä suhtautumisesta?
Aika kummallinen asenne.
Ei ole tosin minun huoleni jos et usko että itseään ilmaisemaan kykenevälläkin ihmisellä *voi* olla ongelmia.
Ps. En todennäköisesti pääsisi Mensaan ja olen käynyt vain lukion, mutta yritän kehittää itseäni parhaani mukaan silloin kuin siihen kykenen.
usein juuri ne älykkäät/lahjakkaat on suuremmassa vaarassa masentua kuin matti ja maija keskivertomeikäläiset? fiksut ihmiset on yleensä aika herkkiä ja pohtivat (liiankin) paljon asioitaan .
millainen olisi se elämäntilanne, jossa voit nähdä itsesi onnellisena? Mikä kaikki muuttuisi nykyisestä? (Vastaa vain itsellesi.)
Kuvittele tuo tilanne. Näe itsesi siinä. Kuvaile itsellesi (vaikka kirjoittamalla) itseäsi siinä tilanteessa.
Siinä olkoon tavoitteesi. Sitten voit miettiä, mitä voit tehdä päästäksesi lähemmäs tuota tavoitetta.
Kenties onnistun valaisemaan jotakin näkökulmaa tällä anekdootilla lapsuudestani:
Kun olin saanut ensimmäisen polkupyöräni, luulin, etten osaa ohjata sitä (koska olin kokeillut sellaisella rämällä, jonka tanko oli jumittunut).
Ajelimme porukalla eräänä päivänä, minä viimeisenä, kun vastaan tuli sellaisten autoliikennettä rajoittavien tolppien rivi. Muut näyttivät ajavan niiden välistä täysin ongelmitta. Kylmä hiki ihollani jännittäen keskityin: en törmää tolppaan, en törmää tolppaan, en varsinkaan tuohon yhteen, jota nyt tuijotan.
Kuinkas kävi? Etukumini tömähti täsmälleen keskelle sitä tolppaa, jota olin tuijottanut. Illalla mietin, että keskittymiseni oli toiminut kuin tauti, mutta olin keskittynyt ihan väärään asiaan. Päädyin juuri sinne, minne katsoin, sinne, mihin olin ladannut koko keskittymseni.
Seuraavalla kerralla sovelsin oivallustani ja keskityin tuijottamaan tasan kahden tolpan puoliväliin. Ohitin tolpat kevyesti ja helposti.
Se mitä tuolla halusin sanoa on siis: valitse huolella se, mitä katselet, koska sinne sinä päädyt.