Ne toivat mieleeni esihistorialliset eläimet ilmestyessään viljelmille ja tiesin sen merkitsevän asioita, joista en pitäisi. Iltaisin näin niiden seisoskelevan surullisina ja hiljaisina, kuin katsellen katuen aikaansaannoksiaan.Jotkut niistä olivat kurkottaneet kaulansa puiden latvojen tasalle. Ne eivät olisi sopineet maisemaan vaikka niiden värit olisivat olleet hillitymmätkin. Ne rikkoivat tasapainon ja hiljaisuuden kirkkaankeltaisina,tuskanpunaisina, taivaansinisinä.
Elin omassa maailmassani, jossa vuodenajat limittyivät toistensa päälle ja sisään saumattomasti ja kauniisti. Niin kuin luonto olisi järjestänyt minua varten erikoiskohtelun ja piilotellut syksyä kesän verhoissa, kunnes katsoi ajan olevan kypsä, lisätäkseen jonkun pienen dramaattisen yksityiskohdan heräämisen tehostamiseksi.
Ehkä elettiin syyskuun loppua, en todellakaan ole aivan varma, kun lähdin hotellilta autolla pukeutuneena shortseihin ja t-paitaan, enkä aistinut aamun kylmyyttä. Olin aikaisin liikkeellä ja ohi lipuvassa maisemassa oli jokin outo vivahde, ehkä se oli väreissä, se toi mieleeni metallit, hopean ja tinan. Auringon säteet heijastuivat autojen pinnoilta, talojen päädyistä ja katoilta oudon särkyneinä. Jätettyäni autoni pysäköinti kiellosta huolimatta kadun väärälle puolelle kävelin neljän pienen kerrostalon aitaamalle viehättävälle sisäpihalle ja siellä minua kohtasi näky, joka oli ihmeellinen, kaunis ja uskomaton. Sorapintaisen käytävän reunalla oli viisi, kuusi minulle tuntematonta lehtipuuta. Puut olivat nuoria, mutta täysikasvuisia, kolmikerroksisen talon räystäälle ylettyviä. Ja nyt,- ne luopuivat lehdistään! Ne satoivat kuin pilvet! Lehdet olivat alapinnaltaan luumunvärisiä ja yläpinnat olivat hopeaa ja niitä tuli oksilta alas tasaisena virtana. Kaksi pientä poikaa seisoi puiden alla sateessa ja piti kaksin käsin pipon reunasta kiinni. Valkoisista kasvoista mustina aukkoina erottuvat silmät ja suu, sekä käsien asento toivat mieleeni Munchin huudon.
----------
Pojat olivat saaneet sateesta tarpeekseen ja lähestyivät minua varoen, valmiina pinkaisemaan pakoon jos osoittautuisin vaaralliseksi. Kun en sitä kuitenkaan ollut he pysähtyivät hetkeksi juttelemaan ja kertoivat minulle, tietämättömälle, että puut olivat hevoskastanjoita ja lehtisateen alkaneen juuri kun olin tullut pihaan. He keröäsivät minulle kourallisen siemeni jos haluaisin istuttaa oman puun. Poikien lahjoittamat siemenet olivat vaaleanruskeita, kovapintaisia, puolitoista pitkiä ja sentti halkaisijaltaan olevia siemenkotia. Noin piolen tunnin kuluttua oli lehtisade loppunut ja puissa vain siellä, täällä muutama lehti jäljellä. Kokemus oli hyvin erikoinen eikä varmaankaan joka syksyinen. Kun epätodellisuuden tunne valtaa, usko omasta olemassaolosta horjuu, otan eteisen maljakosta poikien lahjan, valutan helmiä kädeltä toiselle ja taas olen olemassa.
Elin omassa maailmassani, jossa vuodenajat limittyivät toistensa päälle ja sisään saumattomasti ja kauniisti. Niin kuin luonto olisi järjestänyt minua varten erikoiskohtelun ja piilotellut syksyä kesän verhoissa, kunnes katsoi ajan olevan kypsä, lisätäkseen jonkun pienen dramaattisen yksityiskohdan heräämisen tehostamiseksi.
Ehkä elettiin syyskuun loppua, en todellakaan ole aivan varma, kun lähdin hotellilta autolla pukeutuneena shortseihin ja t-paitaan, enkä aistinut aamun kylmyyttä. Olin aikaisin liikkeellä ja ohi lipuvassa maisemassa oli jokin outo vivahde, ehkä se oli väreissä, se toi mieleeni metallit, hopean ja tinan. Auringon säteet heijastuivat autojen pinnoilta, talojen päädyistä ja katoilta oudon särkyneinä. Jätettyäni autoni pysäköinti kiellosta huolimatta kadun väärälle puolelle kävelin neljän pienen kerrostalon aitaamalle viehättävälle sisäpihalle ja siellä minua kohtasi näky, joka oli ihmeellinen, kaunis ja uskomaton. Sorapintaisen käytävän reunalla oli viisi, kuusi minulle tuntematonta lehtipuuta. Puut olivat nuoria, mutta täysikasvuisia, kolmikerroksisen talon räystäälle ylettyviä. Ja nyt,- ne luopuivat lehdistään! Ne satoivat kuin pilvet! Lehdet olivat alapinnaltaan luumunvärisiä ja yläpinnat olivat hopeaa ja niitä tuli oksilta alas tasaisena virtana. Kaksi pientä poikaa seisoi puiden alla sateessa ja piti kaksin käsin pipon reunasta kiinni. Valkoisista kasvoista mustina aukkoina erottuvat silmät ja suu, sekä käsien asento toivat mieleeni Munchin huudon.
----------
Pojat olivat saaneet sateesta tarpeekseen ja lähestyivät minua varoen, valmiina pinkaisemaan pakoon jos osoittautuisin vaaralliseksi. Kun en sitä kuitenkaan ollut he pysähtyivät hetkeksi juttelemaan ja kertoivat minulle, tietämättömälle, että puut olivat hevoskastanjoita ja lehtisateen alkaneen juuri kun olin tullut pihaan. He keröäsivät minulle kourallisen siemeni jos haluaisin istuttaa oman puun. Poikien lahjoittamat siemenet olivat vaaleanruskeita, kovapintaisia, puolitoista pitkiä ja sentti halkaisijaltaan olevia siemenkotia. Noin piolen tunnin kuluttua oli lehtisade loppunut ja puissa vain siellä, täällä muutama lehti jäljellä. Kokemus oli hyvin erikoinen eikä varmaankaan joka syksyinen. Kun epätodellisuuden tunne valtaa, usko omasta olemassaolosta horjuu, otan eteisen maljakosta poikien lahjan, valutan helmiä kädeltä toiselle ja taas olen olemassa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
1. "Ne toivat mieleeni esihistorialliset eläimet ilmestyessään viljelmille..."
Mitkä? Mitä Ne ovat?
2. Mikä on tarinan tavoite? Mitä haluat sanoa?
3. Mieluummin lukisi tekstiä, josa on edes sanat kirjoitettu oikein. Tuntuisi, että joku tosissaan haluaa neuvoa tms.
4. Aika hyvin tarina muuten kyllä lipuu, soljuu.
1) NE ovat viljankorjuukoneita.
2) Kyseessä on romaanin käsikirjoitus ja tarkoitus on tehdä kertojaminä mieleltään horjuvaksi, mutta uskottavaksi suorittamaan myöhemmin tapahtuva rikos.
3) Tuli kiire bussille!
4) Kiitos asiallisesta palautteesta!
kuvaamaasi tarkoitukseen, eli mieleltään horjuvaksi rikoksentekijäksi. Raskas lukea, jos tämä on ainut kertoja tekstissä, mutta ehkä rikosjutussa on sitten myös selväpäinen poliisi tms. toisena kertojana?