Tammi kaartui yli metsätien,
antoi suojan ratsukolle näätyneelle.
Tiesi ratsastaja kohtalonsa,
vaan perille, ei puoliväliin,
oli miehen matka.
Sade piiskasi sanantuojaa,
tiesi tietonsa raskaaksi saajalleen,
henkensä oli pantiksi laittanut,
isännälleen luvannut hetkellä
kuoleman, surukirjeen perille viedä.
Seisoi rapulla kartanon Katrina,
kaunotar nummien.
Tiesi sanansaattajan tulevan,
tiedon Haukkansa hälle kertoi.
Tunsi surun saapuvan.
Rojahti jalkoihin naisen
sanantuoja suruinen.
Itki katkerat kyyneleet.
Ei antanut surun nousta
nainen sydämeensä hehkuvaan.
Muisti sanat miehensä viimeiset,
ne rakkaudesta kertoivat,
kiihkosta iäisestä,
intohimoisen yön syövereistä.
Kirkui kaukana hehkuva taivas.
Punaiset hiuksensa kopeana
taakseen heitti, ei suostunut
kaunotar surun kesytettäväksi.
Nainen monien taisteluiden,
sisällään soturin sielu.
Ei lukenut viestiä kuolon,
käski sydämensä hiljaa olla.
Katsoi tummunein silmin
kaukaisuuteen, aamutähden
synnyinmaahan.
Kuuli mielessään sanat Viisaan Miehen.
Et jää sä pimeään, valosi saapuu,
et toki yksin jää.
Saksi Katarina hiuksensa
tulenpunaiset, surusta silmänsä sulki.
Mutta, iski suru puukkonsa neidon selkään,
valuivat valtoimenaan kyyneleet.
Lähti nummelle nainen, surumielinen,
kera mustan hevosen,
sille tielleen jäi.
Tästä kaikesta jo kauan on.
Sateisin illoin, voi nummella
nähdä, ken katsoa tahtoo,
mustan, uljaan hevosen, kera
surunmorsiamen,
Lordin Punaisen.
antoi suojan ratsukolle näätyneelle.
Tiesi ratsastaja kohtalonsa,
vaan perille, ei puoliväliin,
oli miehen matka.
Sade piiskasi sanantuojaa,
tiesi tietonsa raskaaksi saajalleen,
henkensä oli pantiksi laittanut,
isännälleen luvannut hetkellä
kuoleman, surukirjeen perille viedä.
Seisoi rapulla kartanon Katrina,
kaunotar nummien.
Tiesi sanansaattajan tulevan,
tiedon Haukkansa hälle kertoi.
Tunsi surun saapuvan.
Rojahti jalkoihin naisen
sanantuoja suruinen.
Itki katkerat kyyneleet.
Ei antanut surun nousta
nainen sydämeensä hehkuvaan.
Muisti sanat miehensä viimeiset,
ne rakkaudesta kertoivat,
kiihkosta iäisestä,
intohimoisen yön syövereistä.
Kirkui kaukana hehkuva taivas.
Punaiset hiuksensa kopeana
taakseen heitti, ei suostunut
kaunotar surun kesytettäväksi.
Nainen monien taisteluiden,
sisällään soturin sielu.
Ei lukenut viestiä kuolon,
käski sydämensä hiljaa olla.
Katsoi tummunein silmin
kaukaisuuteen, aamutähden
synnyinmaahan.
Kuuli mielessään sanat Viisaan Miehen.
Et jää sä pimeään, valosi saapuu,
et toki yksin jää.
Saksi Katarina hiuksensa
tulenpunaiset, surusta silmänsä sulki.
Mutta, iski suru puukkonsa neidon selkään,
valuivat valtoimenaan kyyneleet.
Lähti nummelle nainen, surumielinen,
kera mustan hevosen,
sille tielleen jäi.
Tästä kaikesta jo kauan on.
Sateisin illoin, voi nummella
nähdä, ken katsoa tahtoo,
mustan, uljaan hevosen, kera
surunmorsiamen,
Lordin Punaisen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Huh huh. Näin "sieluni silmillä" runosi tapahtumat. Nummi, musta hevonen ja punahiuksinen nainen. Hienosti osasit taas kuvailla. Runosi on kuin taulu.
Kiitos, Hopeakampa ja päivän jatkoja.
Minusta on mukava tehdä välillä näitä
kokeiluja, pidän historiasta ja näen itsekin
nämä tällaiset jutut "tauluina".
Jotenkin tuntui, että tämä oli vähän
raakile, mutta en jaksanut vääntää sen kanssa.
Sinulle kiitos vastauksesta ja kaunis on täällä päivä, toivon, että sielläkin.
Pidin, varsinkin lopusta.
Tee vain lisää :)
Vähän raakile, mutta oli kiva tehdä.
Välillä kirjoitan historia-aiheisia,
jossain tuolla alempana palstalla
parodia Venetsian kurtisaanista.
Ehkä teen näitä lisääkin.
Kiitos kannustuksesta.