Taistelu Algeriasta, realistista kerrontaa!

Kultaisen leijonan voittaja vuodelta 1965 tuli käytyä katsomassa jo nuorukaisena. Silloin elokuva ei sytyttänyt vaan tuntui liian ankealta räiskintään ja Hollywood tuotantoihin tottuneesta pojanklopista. Elokuvaa on aikojen saatossa hehkutettu, Mustat panterit ovat käyttäneet sitä opetusvideona ja jopa Pentagonissa sitä kuuluu olleen tutkailtun, että he ymmärtäisivät paremmin arabeja.

Hankin DVD:n ja hämmästyin mustavalkoisen elokuvan autentisuudesta. Elokuva ei ollut vanhentunut pätkääkään ja tällaisella kypsällä iällä ymmärsi sen tuskan ja molemminpuolisen toivottomuuden. Henkilöt elivät ja hengittivät ja heidän mukanaan tunsi kaiken epätoivon sekä toivon vaihtelut. Morriconen musiikki naulasi tapahtumat seinään kuin kuusituumainen. Hämmästyttävää, että Italialaisen Gillo Pontecorvon rohkea elokuva ilmestyi vain kolme vuotta Algerian itsenäistymisen jälkeen!

Löytyykö elokuvasta mitään moitittavaa? Henkilökuvat, joukkokohtaukset, kuvaus, musiikki, näyttelijät, ohjaus ja tarinan eteneminen ovat erinomaiset, ainoa pienenpieni miinus kielestä, sillä Algeriassahan puhutaan Ranskaa.