nuoruusvuodet katoo kuin tuhka tuuleen...päivät viikkoihin, viikot kuukausiin ja kuukaudet vuosiin. Missä on kaverit, hauskanpito, elämä. Vanhemmatkin ''välittää'' niin paljon minusta. Äitikin vain pitää minua äpäränä joka asuu sen nurkissa ja käyttää kaikki sen rahat.
Miksi on vaan masentuneisuutta ja ahdistusta, angstia. Ja juominenkin ihan turhaa. se auttaa vain hetkellisesti ja olo on moninkertaisesti pahempi juomisen jälkeen kuin ennen juomista. Siis tarkoitan mielialaa, se laskee tosi matalalle kun känni alkaa menna ohi. Sitten ei ole enää hauskaa.
Miksi yleensäkkään olen vielä täällä. Miksen vain tapa itseäni kun kerta niin haluan. No, en taida olla vielä täysin menettänyt toivoani, mutta se on vain ajan kysymys koska tämä kaikki alkaa riittää.
Toisinaan olen miettinyt elämäni pilaamista täysin. Ehkäpä voisin alkaa huorata itseäni miehille, se olis aika mukavaa näin kun ajattelee. Sillon ei tartte enää epätoivoisesti haaveilla tulevaisuudesta, mitä en voi koskaan saavuttaa...tai haaveilla siitä ihmisestä minkälainen haluaisin olla. Ei ihminen voi muuttaa omaa luonnettaan. Elämä on sitä mitä itse siitä tekee, ja siksi minä vihaan itseäni, koska en kykene tekemään elämästäni sellaista mitä haluaisin. Vaikka nämä unelmat eivät ole mahdottomia, ovat ne minulle liian vaikeasti saavutettavissa. Siksi olisi vain helpompi päästää meneen omat periaatteet ja elää vain himojen ja halujen vallassa. Ei ajattelua, mikä minutkin sai tähän saatanan masennuksen pimeään loukkoon.
Mun ympärillä on vain hiljaisuutta, olen jossain minne kukaan muu ei pääse tai näe. Se missä olen, on pahempi paikka kuin kuolema. Kuka haluaa tuntea tuskaa jatkuvasti.
Miksi on vaan masentuneisuutta ja ahdistusta, angstia. Ja juominenkin ihan turhaa. se auttaa vain hetkellisesti ja olo on moninkertaisesti pahempi juomisen jälkeen kuin ennen juomista. Siis tarkoitan mielialaa, se laskee tosi matalalle kun känni alkaa menna ohi. Sitten ei ole enää hauskaa.
Miksi yleensäkkään olen vielä täällä. Miksen vain tapa itseäni kun kerta niin haluan. No, en taida olla vielä täysin menettänyt toivoani, mutta se on vain ajan kysymys koska tämä kaikki alkaa riittää.
Toisinaan olen miettinyt elämäni pilaamista täysin. Ehkäpä voisin alkaa huorata itseäni miehille, se olis aika mukavaa näin kun ajattelee. Sillon ei tartte enää epätoivoisesti haaveilla tulevaisuudesta, mitä en voi koskaan saavuttaa...tai haaveilla siitä ihmisestä minkälainen haluaisin olla. Ei ihminen voi muuttaa omaa luonnettaan. Elämä on sitä mitä itse siitä tekee, ja siksi minä vihaan itseäni, koska en kykene tekemään elämästäni sellaista mitä haluaisin. Vaikka nämä unelmat eivät ole mahdottomia, ovat ne minulle liian vaikeasti saavutettavissa. Siksi olisi vain helpompi päästää meneen omat periaatteet ja elää vain himojen ja halujen vallassa. Ei ajattelua, mikä minutkin sai tähän saatanan masennuksen pimeään loukkoon.
Mun ympärillä on vain hiljaisuutta, olen jossain minne kukaan muu ei pääse tai näe. Se missä olen, on pahempi paikka kuin kuolema. Kuka haluaa tuntea tuskaa jatkuvasti.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuulostat ihan minulta 14-vuotiaana, tosin en koskaan tajunnut ettei juominen auta. Mietin ihan tosissani itseni myymistä ja huumeiden käyttöä, onneksi asuin syrjäkylillä.
Mua auttoi musiikki ja kirjallisuus. Kirjoitin runoja ja proosaa ja luin paljon (Bukowski, William S. Burroughs, Saarikoski, Mukka, Melleri näin muutaman mainitakseni). Metallimusiikki ja erityisesti Type O Negative saivat näkemään maailman ironian ja toisaalta opettivat nauttimaan tuskasta ja itsesäälistä. Ja sanoisin, että vaikka varsinaisesta depressiosta selvisinkin, ainoa asia mikä minut pitää järjissäni (ja siis elossa) on juuri musiikki.
Joitain auttaa ammattilaisen kanssa keskustelu, minua ei. Jos tahdot kokeilla, ota yhteyttä kuntasi terveyskeskukseen.
No voi sua raukkaa.. kaikkee hyvää jatkoon ja toivottavasti tulis valoa elämään..
samat fiilikset vähän mullakin, vaan en oo niin epätoivon suossa vielä. toivon vaan positiivisia fiiliksiä paljon enemmän, nyt niitä ei tule kuin humalassa.