Mitä sanotte tästä kun en oikein mistään saa otetta siis, että innostuis ja tekisi hullunlailla niinkuin ennen. On piha jota pitäis laittaa ja senkin teen vaan pakosta ja pakolla kun ei ole ketään muutakaan joka sen tekis. Ennen olin posket punaisena suunnittelemassa kaikkea keväällä, tein kasvimaata ja vaikka kaikki ei niin onnistunut olin intoa täysi.
Tuntuu, että olen tyhjän panttina ja en ole saanut mitään aikaiseksi. Siivoilu ei kiinnosta, mutta teen senkin kun on pakko, ennen sitäkin teki innolla. Kaikki tuntuu turhalta, ettei millään ole mitään väliä, ettei mun elämällä ole enää mitään merkitystä. Lapset kyllä tarvitsevat minua vielä pitkään, mutta nekin alkaa jo pärjätä kun nuorin on 10 v.
Tiedän, että olen liikaa yksin siis lasten kanssa ja kaipaan ikäistäni tai vanhempaa seuraa, mutta sitä on vaikea löytää kun heillä on jo ohi nämä perheprojektit ja he elävät aivan eri maailmassa kuin minä. Opiskelen ja tykkään siitäkin, mutta silti saan skarpata motiivin kanssa kun tiedän, että uraa ei ole eikä tule ja pääsenkö työelämään enää ja sitäpaitsi nuoriakin on tyrkyllä pilvin pimein.
Kun mies eli, kaikella oli merkitys ja silmien edessä oli kuva meistä yhdessä isovanhempina, tekemässä kaikkea leppoista kahdestaan. Hänen kuolleessaan tunsin, että murenin palasiksi ja etten edes peilistä enää tuntenut itseäni. Vähin erin vuosien kuluesssa, olen koonnut palaset ja jollain tavalla tunnen itseni kokonaiseksi, mutta jokin kaihertaa, enkä saa kunnon otetta. Pitäis kuitenkin kun penskat tarvitsevat reippaan äidin.
Olen kaivannut kumppania, mutta tuntuu, että vastuunotto toisesta, uskollisuus yms arvot ovat kadoksissa ts halutaan vain se kiva ja mukava minusta ja perheestäni, mutta ei vastuuta eli annettaisiin itsestäänkin kunnolla jotain. Siispä olen ilman paria. Olen pariutuvaa lajia, tiedän, mutta tässä iässä(50) sopivan parin löytyminen on hankalaa tähän elämäntilanteeseeni.
Onko jollain teistä ollut samoja tuntemuksia ja miten olette päässeet eteenpäin? Tahtoisin takaisin sen innostuvan, virkeän, ja reippaan sisäisen itseni, nyt olen sitä vain ulkoisesti.
Kiitos jos jaksoit lukea vuodatukseni..
Tuntuu, että olen tyhjän panttina ja en ole saanut mitään aikaiseksi. Siivoilu ei kiinnosta, mutta teen senkin kun on pakko, ennen sitäkin teki innolla. Kaikki tuntuu turhalta, ettei millään ole mitään väliä, ettei mun elämällä ole enää mitään merkitystä. Lapset kyllä tarvitsevat minua vielä pitkään, mutta nekin alkaa jo pärjätä kun nuorin on 10 v.
Tiedän, että olen liikaa yksin siis lasten kanssa ja kaipaan ikäistäni tai vanhempaa seuraa, mutta sitä on vaikea löytää kun heillä on jo ohi nämä perheprojektit ja he elävät aivan eri maailmassa kuin minä. Opiskelen ja tykkään siitäkin, mutta silti saan skarpata motiivin kanssa kun tiedän, että uraa ei ole eikä tule ja pääsenkö työelämään enää ja sitäpaitsi nuoriakin on tyrkyllä pilvin pimein.
Kun mies eli, kaikella oli merkitys ja silmien edessä oli kuva meistä yhdessä isovanhempina, tekemässä kaikkea leppoista kahdestaan. Hänen kuolleessaan tunsin, että murenin palasiksi ja etten edes peilistä enää tuntenut itseäni. Vähin erin vuosien kuluesssa, olen koonnut palaset ja jollain tavalla tunnen itseni kokonaiseksi, mutta jokin kaihertaa, enkä saa kunnon otetta. Pitäis kuitenkin kun penskat tarvitsevat reippaan äidin.
Olen kaivannut kumppania, mutta tuntuu, että vastuunotto toisesta, uskollisuus yms arvot ovat kadoksissa ts halutaan vain se kiva ja mukava minusta ja perheestäni, mutta ei vastuuta eli annettaisiin itsestäänkin kunnolla jotain. Siispä olen ilman paria. Olen pariutuvaa lajia, tiedän, mutta tässä iässä(50) sopivan parin löytyminen on hankalaa tähän elämäntilanteeseeni.
Onko jollain teistä ollut samoja tuntemuksia ja miten olette päässeet eteenpäin? Tahtoisin takaisin sen innostuvan, virkeän, ja reippaan sisäisen itseni, nyt olen sitä vain ulkoisesti.
Kiitos jos jaksoit lukea vuodatukseni..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tämä on hyvä alku päästä irti yksinäisistä ympyröistäsi. Mummmeli 1:kin olo vähän samalla asialla. Kyllähän tälläkin palstalla varmaan löytyy kokemusta ja asiantuntemusta.Ongelmana saattaa olla, että ainakin meitä miespuolisia on liian vähän, vain muutama, ja toimitaan turhanaikaisten viestien parissa. Kanssasisartesi auttamishaluista ja -kyvyistä en tiedä. Uskaltautuisitko antamaan sähköpostiosoitteesi, riski lienee aika pieni. Olisi helpompi vastata privaatisti kuin täällä palstalla.
Hyvää kesää!
[email protected]
Tulihan se osoite sieltä aivan viime minuuteilla. Olisit lähettänyt aiemmin ja kirjoittanut kun osoitteeni on kaikkien tiedossa. Olisi säästytty monelta harmilta. Sitähän kalleartturi juuri kaipasikin ?
Luin viestisi, ymmärrän alamaissa olosi. Näinhän siinä aina käy kun menettää läheisensä. KYLLÄ SINÄ SELVIÄT,vaikka elämä nyt ei näyttäisikään siltä.
On asioita jotka kantavat eteenpäin, lapset ja tulevaisuus, joka ei ole niin väritön kuin miltä se nyt näyttäisi. Minulle, olin samassa tilanteessa yli 10v. sitten, joku viisas ystävä sanoi:"Sinulla itselläsi pitää olla yritystä jatkaa elämääsi, surua sinä voit ruokkia loputtomiin ja pysyä paikallasi, mutta katsoessasi eteenpäin siellä näet oman ja lastesi tulevaisuuden, älä jätä sitä käyttämättä."
Tänään voin olla kiitollinen ystävän neuvosta.
Oivalsin, virittää toivon joka ylläpiti mielialaani, työ antoi ajatuksille uutta suuntaa,
elämääni tuli monia uusia mahdollisuuksia yllätyksineen. Oli vähän ikävä todeta puolalaisen sanalaskun olevan kohdallani totta:"hymyile maailmalle, ei monikaan sinun kyyneleistäsi ole kiinnostunut",senkin oivaltaminen vei eteenpäin. Työssäni annoin paljon henkisistä voimavaroistani apua tarvitseville ja sain siitä lisää kapasitettia henkiseksi pääomakseni.Tämä oli
minun mahdollisuuteni, toivottavasti tästä saat jotakin toivetta elämääsi. Sydämestäni toivon että saat elämäsi kukat kukkimaan ja luot valoa
omaan ja lastesi elämään.
Sinulla, Juhannusruusu on rankat ajat menossa. Voin aika pitkälle tuntemuksiasi ymmärtää. Olen ollut itsekin samassa tilanteessa, tosin kuopukseni oli silloin jo 19 v. Voimiasi tarvitaan vielä jonkin aikaa. Itse otin elämänohjeeksi, että päivä kerrallaan. Vieläkään en halua tehdä suunnitelmia kuin pariksi viikoksi eteenpäin. Ystävät olivat suureksi avuksi, samoin työtoverit ja sukulaiset. Vieläkin,näin muutaman vuoden jälkeen minutkin valtaa saamattomuuden ja hällä väliä -tunne. Se kestää aikansa, ja sitten välillä näyttää taas valoisammalta. Kovasti kaipaan minäkin lämmintä ihmissuhdetta, mutta todella vaikeaa on löytää häntä, joka ajatusmaailma olisi lähellä omaani. Nyt olenkin tullut siihen tulokseen, että paras olla yksin tämä loppuelämä, niin säästyy ainakin sydänsuruilta.
Toivotan Sinulle, Juhannusruusu valoisampaa tulevaisuutta, vaikka nyt ankealta saattaakin tuntua. Olet minua vähän nuorempi, elämällä on Sinulle vielä varmaan tarjolla paljon kaunista ja hyvää.
Tsemppiä ja valoisaa kesämieltä Sinulle :))
Kiitos tosiaankin mukavat ihmiset jotka vastasitte vuodatukseeni ja kysymykseeni.
Mieheni kuolemasta on jo vuosia, mutta edelleen tuntuu ajoittain vaikealta olla ilman häntä. Ehkä nämä synkät ajatukset taas korostuivat kun vietimme juuri perhejuhlia. Vaikka oli tietysti kivaa kun oli iloista porukkaa ympärillä. Olen ollut mielestäni sitkeä sissi ja en ole jäänyt ruikuttamaan kurjuuttani (kuin ajoittain :)) Tajuan, että elämässäni on paljon hyviä asioita ja paljon tehtävääkin vaikka juuri tuo Leskenlehden mainitsema hällä väliä-tunne nousee pintaan. Pakko se on vaan raahautua tuonne pihallekin ja sainkin toissa päivänä leikattua nurmikon, eikä se ole todellakaan mikään pikku pläntti. Loppujen lopuksi tuntui hyvältä kun ryhdistäytyi ja sai jotain tehtyä. Viime kesänä tuli jo sellainen fiilis, että aivan sama vaikka koko tontti horsmaa kasvais, mitä väliä, tai millään muullakaan kunhan lapsilla on hyvä olla. Jos vaikka hakisi niitä EU:n kesantotukia :)
Olen koko elämäni ollut perheen ympäröimä, en ole ikinä ollut täysin yksin, mutta silti niinkuin aiemmin mainitsin kaipaan vertaistani aikuisen ihmisen kaveruutta. Nuoret ovat ihania ja heitä pyörii ympärillä koko ajan, mutta olis kiva välillä olla ikäisensä ikäistensä seurassa. Voisi puhua nk vanhoja juttuja:) Opiskelukaverit on kaikki 20 vuoden huituvilla ja monesta asiasta huomaa, että olemme aivan eri ajan lapsia. Silti he ovat tosi mukavia ja suloisia ja eihän sillä iällä siinä samaa työtä tehdessä ole niin suurta väliä.
Olen hyvin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautuva ja olen mielelläni porukoiden ympäröimä, kukoistan silloin kun on vilskettä ja vilinää, mutta osaan olla yksinkin ja nautin esim aamun hiljaisista hetkistä kun muut vielä nukkuvat ja keittelen kahvia yksikseni.
Sellaista aaltoliikettä tämä elämä on ja aika ajoin on kurssia tarkistettava ja tsemppattava, ettei anna periksi. Into ja innostus on joskus kadoksissa, mutta en tahdo antaa periksi sille hiipivälle tunteelle, että aivan kuin hiljaa jotenkin kuolisi sisältä. Kuulostaa kauhealta, vai mitä?
Sanoit Leskenlehti lopuksi nätisti, että elämällä olisi minulle vielä jotain kaunista ja hyvää tarjolla, kiitos Sinulle.
Kiitos Ruuneperi osoitteesta ja voisihan se olla mukava kirjoitella, joten varmaan ihan lähiaikoina saat minulta postia.
Kaikille nautittavaa kesää ja nämäkin saamani vastaukset osoittavat, että täällä linjoilla pyörii paljon keskustelutaitoisia ja toisista välittäviä ihmisiä.