Minkälainen prosessi on tiellä ollut kaapista tuleminen? Kerralla rytisten vai pikkuhiljaa? vai pysyykö kaapin ovi edelleen tiukasti suljettuna? jos pysyy niin miksi?
Itselläni tämä kaikki on ollut hyvin vaikeaa ja hidasta johtuen mm. ahdasmielisestä uskonnollisuudesta suvussani.
Olen tiedostanut oman suuntautumiseni jo vuosia, mutta ainoastaan muutama hyvä ystäväni tietää asiasta niin että olen sen heille itse kertonut. Monet varmaan ovat kyllä arvanneet ilman kertomistakin.
Ei minulla ole tarvetta ihmisille erikseen suuntautumistani edes mainostaa, tuntuu vain niin väärältä ajatus ettei kumppanini voi koskaan tavata sukulaisiani emmekä voi saada heiltä minkäänlaista tukea yhdessäoloomme. vanhempani ovat tehneet selväksi että erilaisuutta tässä muodossa he eivät hyväksy, eivät vaikka kyseessä olisi oma lapsi. kerran asiasta tuli keskustelua ja sanoivat suoraan että jos minusta sellaista paljastuisi, hankkisivat minulle hoitoa, jotta voisin vapautua saatanan kirouksesta. eli heidän mielestään olen matkalla helvettiin.
heidän omasta kasvatuksestaan ja elinympäristöstään johtuen jotenkin ymmärrän heidän järkyttävän ahdasmieliset näkemyksensä, mutta pahalta se tuntuu. jonkinlaiset välit säilyttääkseni olen kuitenkin joutunut valehtelemaan nykyisestä elämäntilanteestani ja tämä valehtelu ja kaksoiselämä on äärimmäisen raskasta.
kuinkahan kauan tämmöstä ihminen jaksaa..?
vaihtoehtoina ei taida olla kuin ottaa selvää ja todennäköisesti hajota, sillä en usko että kovin kauaa jaksan enää valehdella. toinen vaihtoehto kertoa ja menettää välit heihin kokonaan. raamatulla päähän mätkimistä en nimittäin enää heidän osaltaan jaksa.
Itselläni tämä kaikki on ollut hyvin vaikeaa ja hidasta johtuen mm. ahdasmielisestä uskonnollisuudesta suvussani.
Olen tiedostanut oman suuntautumiseni jo vuosia, mutta ainoastaan muutama hyvä ystäväni tietää asiasta niin että olen sen heille itse kertonut. Monet varmaan ovat kyllä arvanneet ilman kertomistakin.
Ei minulla ole tarvetta ihmisille erikseen suuntautumistani edes mainostaa, tuntuu vain niin väärältä ajatus ettei kumppanini voi koskaan tavata sukulaisiani emmekä voi saada heiltä minkäänlaista tukea yhdessäoloomme. vanhempani ovat tehneet selväksi että erilaisuutta tässä muodossa he eivät hyväksy, eivät vaikka kyseessä olisi oma lapsi. kerran asiasta tuli keskustelua ja sanoivat suoraan että jos minusta sellaista paljastuisi, hankkisivat minulle hoitoa, jotta voisin vapautua saatanan kirouksesta. eli heidän mielestään olen matkalla helvettiin.
heidän omasta kasvatuksestaan ja elinympäristöstään johtuen jotenkin ymmärrän heidän järkyttävän ahdasmieliset näkemyksensä, mutta pahalta se tuntuu. jonkinlaiset välit säilyttääkseni olen kuitenkin joutunut valehtelemaan nykyisestä elämäntilanteestani ja tämä valehtelu ja kaksoiselämä on äärimmäisen raskasta.
kuinkahan kauan tämmöstä ihminen jaksaa..?
vaihtoehtoina ei taida olla kuin ottaa selvää ja todennäköisesti hajota, sillä en usko että kovin kauaa jaksan enää valehdella. toinen vaihtoehto kertoa ja menettää välit heihin kokonaan. raamatulla päähän mätkimistä en nimittäin enää heidän osaltaan jaksa.
Vastaukset 18
Vanhimmat
sitä mieltä mitä sanoit, ei kyllä tee asiasta sinulle helppoa. Mutta tulee aika jolloin tätyy miettiä muutamaa asiaa elämässään. Kenen elämää sinä elät, ja miten sinä sen elämän haluat elää.
Sinun vanhempasi on oiva esimerkki siitä miten käy kun seurataan sitä polkua jolla olettaa että tätyy kulkea.
Jos vanhempasi katkaisevat välit ja yms se on ikävä asia, mutta tämä on sinun elämä, sinä et voi katsoa 20 vuoden päästä taaksepäin ja muuttaa asioita, sinun täytyy alkaa elämään nyt elämää sellaisena kuin siitä nautit ja se omalta tuntuu.
Voi olla että vanhempasi ajan myötä hyväksyvät sinut, voi olla etteivät. Mutta jos sinä elät elämäsi koittaen heitä miellyttää, tuhoat sen minkä he sinulle antoivat, elämäsi.
Joskus tuntuu ettei se napanuora katkea koskaan, mutta minä kerron sinulle että olemalla avoimesti ja vapaasti se mikä olet, hyväksyen itsesi, on se jopa sen arvoista että menettää vanhempien tuen.
Sinä et elä täällä heille, et heidän puolestan tai unelmiaan, ainakaan sinun ei pitäisi.
Rakkaus on pyyteetöntä, varsinkin vanhempien rakkauden sellaista pitäisi olla.
Ennenkaikkea, elä ja ole oma itsesi, muut asiat alkaa muotoutumaan sinun ympärillesi luontevalla tavalla, jahka alat itsekkin olemaan rehellinen itsellesi.
kaapista ulos ensimmäisen vakavan suhteen myötä. Alussa vanhemmat olivat vähän epätietoisia miten suhtautua, mutta annoin aikaa, ja nyt olemme aivan loistavissa väleissä.
Pelkäämällä ei saavuta mitään, ja aina pitää olla valmis luopumaan jostain, saadakseen jotain. Aina se ei mene se korkeimman hinnan mukaan, mutta siihenkin on hyvä valmistautua.
makaa yönsä miehen tai naisen sylissä, kun vain hommansa hoitaa. Lesboliitossa ei tule lapsia, se on huono puoli, mutta eihän lesbot niistä pakosti piittaakkaan.
Pääasia on maata sen kanssa minkä kaa huvittaa.
Mulla oli vähän vastaava tilanne tossa nelisen vuotta sitten kun kerroin vanhemmilleni tilanteestani. Tottakai koin ennen kertomistani sisäisen helvetin kun pyörittelin asiaa päässäni ja tuntui jo että tilttaan totaalisesti ton jutun takia hetkenä minä hyvänsä kun en löytänyt mieletäni oikeita sanoja ja oikeaa tapaa "paljastaa" varsinaista itseäni.
Kun sitten vihdoin kerroin asiasta, vanhemmat olivat tietysti järkyttyneitä ja totesivat vain kylmän viileästi että tuota peliä ei sitten jatketa ja että se loppuu nyt. Ihan noin vain sen sanoivat, aivan kuin mun tunteet voisi noin vain sammuttaa. Tuli uhkauksia että "et ole meidän tyttö jos noin teet" ja kiristystä "teillä ei sitten ole mitään asiaa tyttöystäväsi kanssa tänne taloon". Puoli vuotta oli todellista piinaa, varsinkaan isän kanssa en jutellut juuri mitään. Äiti itki ja surkutteli ja tottakai tunsin pahaa omaatuntoa siitä että olin mikä olin. Ajattelin jopa itsemurhaa että läheiseni pääsisivät kärsimyksistään takiani. Vuoden jälkeen tilanne kuitenkin alkoi hellittämään. Olin päättänyt että jos vuodessa ei tapahdu mitään elettä hyväksyvämpään suuntaan, katkaisisin välit vanhempiin ja ihan vain heidän takiaan, että saisivat elää ilman tätä"mätäpaisetta".
Pikkuhiljaa he alkoivat hyväksymään tilanteeni. Luulen että he ovat jo nykyisin onnelisia puolestani vaikka tottakai varmasti haluaisivat että olisin ollut miehiin päin että kaikki olisi ollut helpompaa ja normaalimpaa. täytyy sanoa että joskus tunnen itsekin huonoa omaatuntoa kun en tiedä teenkö nyt väärin kun elän rakastamani naisen rinnalla vaikka raamattu sen kieltääkin. En ole mikään uskontotyyppi mutta lapsuudesta asti päähän taotut raamattujutut puskevat välillä "synnintuskina" pintaan. Ristiriita on suuri itseni ja tämän uskontojutun välillä. Tuntuu että mulla ei ole mitään jakoa "pelastua" ja että olen pahimmista pahin...jopa murhamiehiä pahempi koska olen homoseksuaali. Mutta niinpä mä oon....mitä muutakaan voisin olla kuin itseni.
Et ole päässyt helpolla, kokemuksesi kuulostavat juuri omilta peloiltani, tosin onneksi sinulla asiat kuitenkin kääntyivät niin että he vuoden sulattelun jälkeen alkoivat nähdä sen mitä sinäkin näet- rakkauden.
se mitä kirjoitit lopussa synnintuskistasi, oli aivan kuin minun kirjoittamaani. ristiriidat oman seksuaalisuuden ja raamatun opetusten (jotka on taottu niin syvälle päähän) välillä ovat hyvin suuret. mutta miksi ihmeessä minusta olisi tällainen luotu jos se olisi jotenkin väärin?! olen mitä olen enkä muuksi muutu, enkä haluaisikaan sillä näin olen onnellinen. silti ajatus siitä että elää elämänsä väärin kalvaa aika ajoin päässä...
pahinta on se, että mehän emme saa tämän elämän aikana tietää oikeaa totuutta, sillä sitä ei ihmisillä ole.
Mikä Totuus? Mihin sinä oikein uskot? Et halua, että sinua "mäiskitään" raamatulla päähän, mutta sitten puhut kuitenkin jostain "totuudesta, mitä meillä ihmisillä ei ole"?
Jos jo nyt olet noin ristiriitaisuudessa itsesi kanssa, miten ajattelitkaan mennä tästä eteenpäin?
Toivon, että löydät sen oman totuutesi vielä eläessäsi. Muutoin koko elämä oli aivan turhaa.
Surullista huomata, kuinka aikuisten uskonnot voivat hajoittaa lapsen mielen. Jos kärsit jo nyt, tulet kärsimään siitä myöhemminkin.
Tämä on Totuus, jonka minä sanon sinulle jo tänään.
Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Minulla oli ensin usko ja sitten ulostulo. Siihen loppui sitten se usko, minut erotettiin seurakunnasta.
Minun vanhempani näkevät minut vain sellaisena hurahtaneena. Ensin usko, sitten tämä, mitäs huomenna. Minä olen täys pelle! :(
Minä olen tehnyt paljon ansaitakseni paikan takaisin äitini silmissä. Sen paikan, jonka menetin 1976.
Onneksi sisareni on mitä ilmeisimmin alisuoriutuja. Omaan sisartani miellyttävämmän luonteen, eikä tarvitse edes paljon pinnistellä. Tapasin myös serkkunikin, hänestäkään en ollut kuullut mitään. Hän oli lomalla Hämeenlinnasta.
Minä olen vaitonainen omista asioistani vanhemmilleni ja he ovat saaneet mutkan kautta tietää. Kyllä he näkivät sateenkaarilipun minun kotonani. Kerran he näkivät myös Kullannuppu ykkösen.
Eilen tuli MOT:ssa hieman erilainen kertomus talvisodasta. Mainittakoon, että minun suvussani on henkilö, joka auttoi Neuvostoliiton vakoojaa aikoinaan, mutta päin vastoin kuin Juntusrannan pojat, ei saanut kuulaa kalloonsa siitä, kun se tapahtui rauhan aikana.
Kun suvussa on hieman "salaisuuksia" niin luulisi ettei pieni sateenkaari merkkaa siinä mitään. Asia on kuitenkin oikeasti ihan päin vastoin.
Sehän on jo paljon lievempi tapaus, kun sietää pikkasen miehiäkin.
Enkä siedä miehiä.
Eikä välttämättä vanhempien tarvitse olla mitään uskonollisia ollakseen homovastaisia, Ikävä kyllä.
Mun sukuni naisista tuli mitä uskonnollisimpia sen jälkeen kun saivat tietää mun olevan homoseksuaali.
Silloin se vasta alkoikin uskonto kiinnostaa, ainakin puheissa, aiemmin oltiin suvun kesken käyty häissä, ristiäisissä ,yms. vain ja ainoastaan.
Mun mielestäni ne joiden vanhemmat ei hyväksy lapsiaan ovat oikeassa. Tasapuolisuutta kaikille.
JUttuhan menee niin että ne joilla on välejä voivat käyttää ja käyttävät sukulaisuussuhteitaan välikappaleina, mulla onkin jotain mitä tolla ei ole tyyliin.
Minun äitini on jehovantodistaja, samoin siskoni ja isoveljeni.
He ovat katkaisseet kaikki perhesiteet minuun, koska olen homoseksuaali, nainen, joka on kihloissa naisen kanssa.
Vaikka olenkin jo aikuinen ja nähnyt maailmaa läheltä ja kaukaa, olen silti äitini lapsi, halusi hän sitä tai ei.
Uskallan väittää, ettei tiesi tule olemaan ollenkaan helppoa, jos joudut taistelemaan juuri tuota uskontoa vastaan. Sen jäsenet pakotetaan hylkäämään sinut, katkaisemaan kaikki kontakti, välttämään tilanteita, joissa he voisivat sinut kohdata. Tulet olemaan perheellesi kuin pahin vihamies/nainen. Olet heille itse paholainen, eivätkä mitkään maalliset perhesuhteet ole tarpeeksi vahvoja hyväksymään sinut sellaisena, kuin sinä olet.
Vaatii paljon, jotta kestät kaiken tuon. Tulee päiviä, jotka satuttavat enemmän kuin toiset. Tulee toiveita kuolemasta. Tunnet itsesi huonoksi ... Ainakin minä itse elän tätä kaikkea läpi väliajoin aina uudelleen.
Et kuitenkaan voi elää valheessa, jos kunnioitat itseäsi. Ei ole sinun vikasi, jos tunnet rakkautta ! Ei ole sinun vikasi, jos jossain uskonnossa/uskonlahkossa olevat perheenjäsenesi hylkäävät sinut.
Toivon, että suhde ihmiseen, jota rakastat vierelläsi, on vahva. Se tulee kärsimään hetkistä, jolloin olet surullinen. Ja suru tulee murtamaan sinut hetkisen kerrallaan. Ole vahva, muistathan ; jumala on rakkaus !
Olen homoseksuaali, gay, lesbo. Olen nainen, joka rakastaa naista. Päiväni täyttyvät oikeasta rakkaudesta kahden aikuisen välillä.
Olen myös matkustanut Helvettiin, joka on maan päällä. Se on rikkoutunut suhteeni perheeseeni, joka uskoo julmaan jumalaan.
En toivoisi kenenkään käyvän läpi tällaista tyhjyyden tunnetta, jonka homofobia ja uskonnonvouhotus voi saada aikaan. Minun on oltava vahvempi kuin itse kallio, jotta olisin onnellinen.
Minä olen onnellinen. Se maksaa paljon.
perheenjäsenet valvovat toistensa käyttäytymistä ja suhtautumistapaa niin ulkopuolisiin kuin toisiin perheenjäseniin. Jokainen tuttava, ystävä, seurustelukumppani, ulkomaalainen, kadunnainen ja kadunmies, kaikki! käyvät perheraadin käsittelyn läpi. Omaa tapaa ei saa eikä voikaan olla. Aikaa myöten ei enää tarvitse muistaa mitä itse saattaisi tuntea, mitä sanoisi tai miten toimisi itselle omimmalla tavalla.
Kun mukaan sekoitetaan aate mikä tahansa, uskontoa, politiikkaa, vahvoja käsityksiä mistä tahansa, perheestä tulee kuin lihamylly, joka jauhaa sikanautaa vaikkei sitä kukaan haluaisikaan ravinnokseen käyttää.
Elämänpiirin, kokemusmaailman ahtautta, pelkoa laajentaa reviiriä? Aivosolujen puutetta? Itsetunnottomuutta? Pettymyksiä omassa elämässä, siitä erittyvää vihaa?
En lähtisi erittelemään syitä, miksi ihmiset uskovat erilaisiin asioihin ja haluavat muidenkin käyttäytyvän samoin tavoin.
Henkilökohtaisesti haluaisin enemmänkin kertoa perheelleni, että elän kauniisti, oikeasti ja onnellisesti ilman uskontopiirin ( toki, olkoon aatteena-mikä-tahansa ) vaikutusta ja painostusta.
Nuoren ja herkän ihmisen on vaikeaa irtautua elämään omaa elämäänsä, jos sen tuloksena ovat rikkinäiset perhesuhteet, ja sitä kautta toisenlainen, jälleen uusi äärimmäisyys tasapainottomuudessa.
On paljon helpompaa olla avoin, aukaista kaappinsa ovi maailmalle, kuin huomata, että ihmiset, jotka ovat olleet sinulle kaikista lähimpiä, sulkevatkin nyt omat ovensa edessäsi.
Meillä jokaisella on omat syymme uskoa eri asioihin. Jotkut uppoutuvat raamattuun ja tulkitsevat sen omalla tavallaan. Toiset rakastuvat ihmiseen koko sydämellään. Mielestäni on väärin haluta pelolla ohjata toisen tuntemuksia.
JOS jumala sitten olisi rakkaus, miksi ihmisten välillä olisi "sikanautaa" ?
Ei kai ole yksinkertaista neuvoa siitä, miten homoseksuaalisuuden kaapista astuisi helpoimmin ulos. Askel kerrallaan ?
Viestin aloittajalle sanoisin: Mene sinne, missä sinulla on hyvä olla. Jos vain voit, älä anna toisten uskonnon sotia itseäsi vastaan. Sydämesi haavoittuu siinä kuitenkin, eikä se ole sinun syysi.
Olemmehan me tietenkin kaikki erilaisia persoonia ja omaamme omat mutkaiset polkumme. Se, minkä läpi minä kuljen, ei ehkä ohita toisten polkuja ollenkaan. Minun kokemukseni on yksi monien joukosta. Mielestäni on tärkeää, että homoseksuaalinen henkilö voi lukea edes jostain, ettei ole yksin hyljättynä perheensä ulkopuolella.
Me emme ole väärässä, koska haluamme rakastaa samaa sukupuolta olevaa aikuista ihmistä. Voimme yrittää elää heteroseksuaalisessa valheessa ja jopa kadottaa luottamuksemme itseemme - voimme myöskin valita sen, mikä meistä tuntuu oikealta ; kertoa totuus homoseksuaalisuudestamme perheellemme.
Useat homot jatkavat elämäänsä onnellisina perheensä keskuudessa.
Useat muut homot joutuvat hylkäämiksi.
Ei ole oikotietä onneen.
jonka kanssa olet jättää sinut.
Olet maksanut kovan hinnan. Tiedän sen itsekin entäpä sitten kun olet aivan yksin.
Sekin kouluttaa ja opettaa.
Minun maailmani on epätäydellinen, mutta olen siinä onnellinen. Minun ei tarvitse kuolla päästäkseni Paratiisiin, sillä kyseinen Paratiisi on kotonani jo nyt niin päivin, kuin öisinkin.
Uskontojen yhteisöjen täydelliset ihmiset ovat jo nyt paljon yksinäisempiä yhdessä kuin minä koskaan yksin. En tarvitse ympärilleni ihmisiä, jotka eivät onnistu omaamaan yhtään ideaa omasta päästään, vaan kaikki ns. totuus on toistettua,kopioitua, ulkoa opittua puppua.
Olen mielummin yhdessä Ystäväni kanssa, aidosti ja oikeasti. Ja, kuten kirjoitit, "jos hän jättää minut", olen silti yhä mielummin yksin, kuin minkään uskonlahkon leikkikaluna.
Olemme yhdessä niin kauan, kuin uskomme rakkauteemme. Miksi tämä "uskonto" olisi väärin?
Olen siis maksanut kovan hinnan, mutta miksi "tinkisin laadusta" ja tyytyisin määkimään lauman mukana jotain jumalaa, joka ei ymmärrä rakkaudesta yhtään mitään?
on jotka leikkivät aikansa ja hylkäävät ottaakseen seuraavan leikin.
Varustaudu aina kuitenkin kaikkeen
niin eihän niitä ihmisiä tarvitse mitkä eivät ymmärrä rakkautta
sen kokonaisuutta.
Vaikutatpa hyvin katkeralta.
Mie oon katkassu suhteet kaikkiin sukulaisiin. tai siis en vaan oo pitäny mitään yhteyttä kaukaisempiin sukulaisiin vuosikymmeniin ja lähimpiin sukulaisiin etääntyny pikkuhiljaa. Muutama hyvä kaveri miul on ja ne on kaiken tärkeempiä. Niitten hyväksi oon tehny testamentin. Eihän joillakin ihmisillä oo ees sukulaisia. Ja silti ne voi olla onnellisia!