Olen nyt 22-vuotias mies, turussa asusteleva nuori mies.
Mua kiusattiin ala-asteella ja ylä-asteella paljon, enimmäkseen henkistä, mutta myös fyysistä kiuaamista..yleensä mitään tiettyä syytä ei ollut, ehkä en ollut yhtä villi kuin muut ja olin muuten erilainen..sitä mukaa kun itsetuntoni laski, niin kiusaajat löysivät vain lisää haukuttavaa..
Ensimmäisillä luokilla mulla oli vielä kavereita, joiden kanssa vietin koulunkin jälkeen aikaa ,mutta kun menin kolkista eteenpäin, niin kaverit jäivät..koulukavereita oli, mutta koulun jälkeen vietin aikaa vain itsekseni. En tiedä mistä tämä sitten johtui, tuntui siihen aikaan, ettei kukaan halunnut olla mun kanssa, koska en ollut suosittu..tätä jatkui ylä-asteen loppuun asti, ettei ollut yhtään kavereita, onneksi mulla oli sisaruksia ja lemmikit, niin en ollut ihan yksin, muutenkin oli vaikeaa...lukioon lähdin toiseen kaupunkiin, jotta pääsisin eroon kiusaajista..
Toinen koulu olikin täysin päinvastainen..ihmiset tulivat juttelemaan ja sain heti paljon kavereita..tässä tilanteessa tuntuikin tosi oudolta, olin monta vuotta ollut ilman kavereita, ja nyt niitä olin monta. Alkoi tuntua, etten osaa olla kaveri, ja aloin epäillä, että ehkä en ole tarpeeksi kiinnostava ihminen. Nämä kaverit pysyivätkin vain koulukavereina, koska en osannut ystävystyä paremmin. Ehkä se on siitä etten pysty täysin vielä luottamaan muihin ihmisiin, tai edes itseeni. Joskus on sellaisia päiviä, että olen täysin oma itseni, ja minun on erittäin helppo ilmaista itseäni ja olen puhelias, mutta näitä päiviä on harvassa...kiusaaminen on jättänyt jälkensä, mutta yritän päästä niistä eroon joka ikinen päivä..
Jos sua on kiusattu, niin kerro omista kokemuksistas, voit laittaa meiliäkin: [email protected]
Mua kiusattiin ala-asteella ja ylä-asteella paljon, enimmäkseen henkistä, mutta myös fyysistä kiuaamista..yleensä mitään tiettyä syytä ei ollut, ehkä en ollut yhtä villi kuin muut ja olin muuten erilainen..sitä mukaa kun itsetuntoni laski, niin kiusaajat löysivät vain lisää haukuttavaa..
Ensimmäisillä luokilla mulla oli vielä kavereita, joiden kanssa vietin koulunkin jälkeen aikaa ,mutta kun menin kolkista eteenpäin, niin kaverit jäivät..koulukavereita oli, mutta koulun jälkeen vietin aikaa vain itsekseni. En tiedä mistä tämä sitten johtui, tuntui siihen aikaan, ettei kukaan halunnut olla mun kanssa, koska en ollut suosittu..tätä jatkui ylä-asteen loppuun asti, ettei ollut yhtään kavereita, onneksi mulla oli sisaruksia ja lemmikit, niin en ollut ihan yksin, muutenkin oli vaikeaa...lukioon lähdin toiseen kaupunkiin, jotta pääsisin eroon kiusaajista..
Toinen koulu olikin täysin päinvastainen..ihmiset tulivat juttelemaan ja sain heti paljon kavereita..tässä tilanteessa tuntuikin tosi oudolta, olin monta vuotta ollut ilman kavereita, ja nyt niitä olin monta. Alkoi tuntua, etten osaa olla kaveri, ja aloin epäillä, että ehkä en ole tarpeeksi kiinnostava ihminen. Nämä kaverit pysyivätkin vain koulukavereina, koska en osannut ystävystyä paremmin. Ehkä se on siitä etten pysty täysin vielä luottamaan muihin ihmisiin, tai edes itseeni. Joskus on sellaisia päiviä, että olen täysin oma itseni, ja minun on erittäin helppo ilmaista itseäni ja olen puhelias, mutta näitä päiviä on harvassa...kiusaaminen on jättänyt jälkensä, mutta yritän päästä niistä eroon joka ikinen päivä..
Jos sua on kiusattu, niin kerro omista kokemuksistas, voit laittaa meiliäkin: [email protected]
Vastaukset 2
Vanhimmat
Juu. Oon samaa mieltä.. Se on kumma kun jossain paikassa kaikki on huonosti, kiusataan, syrjitään, ei ole kavereita. Sitten kun vaihtaa koulua toiselle paikkakunnalle, ihmiset on ihan erilaisia itseä kohtaan, se saattaa hämmentää kun on ollut "yksin", eikä ole ollut sosiaalisia suhteita muihin ihmisiin kuin vanhempiin. itselläni yläaste-aika oli vaikeaa ja sain kavereita joiden kanssa jutella vasta 9.lk talvella. Nyt olen toisella asteella, ja kaikki menee paremmin. Onneksi. Mutta edelleen muistaa, kuinka ikävää oli seistä yksin välitunnilla...
Mulla meni elämä ala-asteen 2. luokan loppuun saakka hyvin, mutta siitä kolmannelta sitten alkoikin mun "helvettini", tulin syrjityks ja mulle naurettiin seläntakana ja puhuttiin paskaa yläasteelle saakka. Ainakin osa syytä oli se etten ollu siihen aikaan mikään hoikka enkä kaunis tähän päiväänkään mennessä.. Mulla oli paras ystävä olemassa, mutta sekin syrji mua jonkun aikaa joskus vitos/kutos luokalla koska se halus olla cool, sitä siitä ei tullut ala-asteella, haukuttiin sitäkin joskus sillon, mut sit se tuli suositummaks yläasteella, varmaan siks kun sen ulkonäkö muuttu aikalailla ala-asteen jälkeen ja sit kiusaajat pyys siltä anteeks. Hän joutu lastenkotiin yläasteella (pois jo päässyt), niimpä jäin ypöyksin ja vaihdoin luokkaa pienryhmään, jossa oli rennompaa mut olin yksin välitunnitkin. Jäin ysillä luokallekin. Oli runsaasti poissaoloja kasin ja tuplaysin aikana. Jouduin sossun vuoksi niihin aikoihin laitoshoitoon kahdeks kuukaudeks, siitä ei ollu mitään apua, johtuen nuorista, olin sielläkin yksin, odotin tuskasena päättymistä. Ahdistavaa aikaa. Vihdoin päästyäni amikseen, en sielläkään viihtynyt, ei ollut oikein kiinnostava ala, jouduin taas sossun huostaanoton kautta hoitoon nuorten psykiatriselle osastolle (eri osasto kun ekalla kerralla), siellä vierähti puolvuotta, siellä oli vaikka mitä mukavaa puuhaa sillä kertaa, osallistuin eri ryhmiin ettei tarvis olla tuijottelemassa valkoisia seiniä. Hyödyin siitä ajasta paljonkin, sain lisää itsevarmuutta ja sillain. Mutta sillon viikkoa ennen kuin olin pääsemässä sieltä masennuin uudestaan, syytä en nyt jaksa mainita, siinä sit taas elämä hiipu alas.. Olin kotona päivät pitkät, odottelin seuraavaa syksyy että tietää mihin amikseen pääsee, no tuli tiedot.. Nyt asun yksin 120km päässä entisestä paikkakunnastani ja oon nyt ns. kymppiluokalla.. Koska en kestäny olla ammattilinjalla mihin hain, koska siellä oli pinnallisia teinikanoja joiden katseista kyllä huomas etten sopeudu tähän ryhmään :D Nyt mulla menee "ok".. Ei kavereita edelleenkää.. Saas nähdä miten ens syksynä..