Meillä on 2,5-vuotias uhmakas tyttö, joka karjuu, itkee ja tekee suoranaista kiusaakin aamusta iltaan. Minua on alkanut jo ihan ahdistaa se, että kotona on sen takia aina huono ilmapiiri. Onko kellään mitään vastaavia kokemuksia? Olen kahden lapsen kotiäiti ja elämääni kuuluu siis vähintään 12 tuntia huonoa tuulta päivässä. Se on alkanut vaikuttaa niin, etten kestä yhtään enää miehen valitusta ja suutun hänelle herkästi. Esikoisen kanssa olen koko ajan varpaillani ( = stressaantunut) ja pelkään, että milloin taas räjähtää. Mahdollisia hankalia tilanteita: vessassa käynnit, aamu- ja iltapesut, pukemiset, lähtemiset (puistoon, kauppaan), kotiintulot, riisumiset, ateriat ja jopa yhteiset leikkituokiot eli ihan koko päivä. Minua väsyttää jatkuva "riitely" pienen tuittupään kanssa. Yritän sanoa itselleni, että ikä menee ohi, mutta juuri nyt tuntuu ihan ylivoimaisen tympeältä kaikki. En viitsi kohta edes ehdottaa mitään kivaa, kun kaikki muuttuu hirveäksi taisteluksi kumminkin. Sitten toisaalta, lapsi on äärimmäisen herkkä enkä halua "murskata" mitään. Hän on vain lapsi, jolla on vaikea ikä, mutta en voi sille mitään, että hänen negatiiviset tuntemuksensa tarttuvat myös minuun. Onko kellään mitään samanlaisa kokemuksia tai vinkkejä, miten selvitä?
uhmaikäisen paha olo
tarttuu?
6378
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ihan kaikki on täyttä taistelua ja suuttumiset todella voimallisia. Ja toisaalta taas poika on ainakin pikkusiskoonsa verrattuna kovin herkkä. En ole keksinyt toimivaa konstia, mutta ymmärrän täysin tunteesi pahan olon tarttumisesta. Jos haluat kirjoitella henk.koht., niin voisimme olla toistemme tukihenkilöitä kiukunpuuskien keskellä.
En täällä yleensä käy palstalla, kun aika on kortilla, mutta juuri nyt suurin piirtein raahauduin uupuneena edes jotain vertaistukea etsimään.
Olisin voinut tuon viestin itse kirjoittaa. Meillä on vain yksi, 2v11kk tyttö, joka pari minuuttia sitten nukahti vain uupumukseen raivottuaan taukoamatta lähes PUOLITOISTA TUNTIA. Ihan oikeasti, ikinä EI VOI tietää, mistä se räjähtää. Jos se pyytää syliin, se voi räjähtää sitten kuitenkin siitä, että yritän ottaa syliin. Jos se haluaa lusikan vaihtaa haarukkaan ja satun antamaan sen sille vasemmalla enkä oikealla kädellä, se räjähtää - ja niin edelleen, siis ihan tajuttomia juttuja.
Itse olen rauhaa rakastava, tyyni luonne, ja ahdistaa aivan sydänjuuria myöten olla KOKO AJAN kieltämässä tai nakuttamassa jotain. On kaksi asiaa, joita en suvaitse: lyöminen tai muunlainen satuttaminen ja tavaroiden (kuten lusikan syödessä tms) lattialle heittäminen, ja ne on ne, mitä se sitten eniten juuri tekee. Oon myös yrittänyt olla antamatta sitä "suuttumushuomiota" noidenkin tekosten kohdalla, mutta eipä sekään auta. Olen kokeillut ihan kaiken inhimillisesti mahdollisen (paitsi en ruumiillista kurittamista). Tuntuu vaan niin, että on raja tullut vastaan. Niin paljon kuin tuota pientä rakastankin niin tuossa kun se oli taas kiljunnut ja raivonnut yli tunnin niin vilahti mielessä, että oiskohan ollut helpompi pysyä sinkkuna ja lapsettomana hamaan tulevaisuuteen. Sitten taas sydän sulaa, kun toinen itkee pienellä äänellä "Tehdään sovinto!!!" - no mutta kun en mitään muuta koko aikana halunnutkaan, kun sitä sovintoa. Mikä ihme voi uhmaikäistä niin kovin raastaa, että täytyy näin vaikeaksi asiat tehdä. Kuinka tätä jaksaa päivästä toiseen. Huoh. Ja miten uhmaikä tuntuu olevan useimmille vanhemmille niin helppohoitoinen asia. Itse kärsin aivan suunnattomasti, kun haluaisin, että kotona olisi rauhaisaa olla.
ja lapsi on vasta 1v 5kk... Välillä on päiviä, jolloin asiat menevät mukavasti ja on paljon nautinnollisia yhdessäolon hetkiä. Välillä kaikki ja aivan kaikki menee päin p:tä. Poika huutaa, paiskii tavaroita, rämpsyttää valoja/hellannappeja/astian- tai pyykinpesukoneen nappeja jatkuvalla syötöllä, heittelee ruokaa, karjuu ja menee makarooniksi puettaessa, juoksee tielle, syö hiekkaa ja kiviä kouratolkulla jne jne lukuisista kielloista, kehoituksista, äänen korotuksista ja vähän kovakouraisista kuljetuksista kielletyistä = vaarallisista paikoista... Miten kehittäisi itseään jaksamaan? Muutama tuollainen kauhupäivä peräkkäin lisättynä huonoon yönukkumiseen - ja olen aivan mieli maassa. ja sen täytyy lapsenkin vaistota, että äiti on itkuun pillahtamaisillaan...
Tuon ikäisenä se meillä alkoi kanssa. Nyt tuntuu, että se vauvaikä tuohon 1,5v:hen asti oli tosi helppoa ja ruusuista, ja sitten alkoi uhmaikä... Oikeesti tänään istuin yhdessä välissä turtana sohvalla ja kyyneleet vaan valui kun olin ihan loppu enkä enää tiennyt mitä voi, kun kaikki oli kokeiltu ja huuto vaan yltyi. Ja mun itkun nähtyään tyttö lopetti tinttaamisen ihmeissään, tuli viereen ihmettelemään "Mikä hätänä?!" ja meni hakemaan nenäliinoja ja kehotti: "Pyyhi silmät!"
Minkäs siinä sitten voi kuin jaksaa taas... On tämä sellaista vuoristorataa. Mutta tätä alakuloisuutta en ole vielä saanut ravistettua, oli niin rankka päivä kyllä vaihteeksi.
Jaksamista sulle ja muillekin uhmaikäisten vanhemmille, on meitä ja kaikki yritetään tahoillamme.
kiitos! Ja voimia ja jaksamista myös sulle oman "uhmiksesi" kanssa. Se ei siis tarkoita sitä, jos uhmaikä alkaa aikaisin, että se myös loppuu aikaisin...
Eilen aloin kokeilemaan "jäähyä" (=omaan huoneeseen noin minuutiksi yksin ja ovi kiinni) ulkovaatetappelurumban yhteydessä. Ja äiti pihalle jäähdyttelemään hermojaan siksi aikaa. Kolmen jäähykomennuksen jälkeen saimme vaatteet päälle. Täytyy yrittää jatkaa sitä ja katsoa, onko mitään tehoa.
Ymmärrän täysin ajatuksesi ja toiveesi rauhasta. Ajattelen itse samoin. Jatkuva vääntö/huuto/kiellettyjen ja vaarallisten hommien teko uhmallaan syö naista ja ahdistaa tosi paljon. Onko sulla tuttuja kokeneita äitejä, joille vois soittaa ja kysellä neuvoja? Mä soitn eilen tutulleni 5 lapsen äidille ja hänen viestinsä oli, että kaikki käyvät ne samat taistelut läpi. Meillä vaan on keskimääristä lujatahtoisempia vekaroita. Se tuntuu nyt äärimmäisen raskaalta, mutta ehkä siitä ominaisuudesta on niille myöhemmin hyötyä.
Voimia sinulle ja usko omiin kykyihisi. Kyllä tämä työ vielä palkitaan.
ihan mahdotonta tämän ensimmäisen uhman kanssa. Meillä lapsi on 1v9kk ja omaa tahtoa on vaikka muille jakaa, on ollut jo pidemmän aikaa...
Nyt vaan alkaa tosiaan keljuttamaan ainainen kenkkuilu joka asiasta. Tarhassa osaa käyttäytyä hyvin ja kovasti tykkäävät pojasta, mutta heti kun kotiin päästään alkaakin show. Eilen oli puolitoista tuntia talvivaatteissa sisällä, hän kun ei halunnut niitä riisua ja ajattelin että itseppäs sitten hikoilet. Välillä tulee kyllä mieleen, että onkohan tuo ihan normaali lapsi. En edes uskaltais ajatella jos nämä raapimiset, lyömiset, potkimiset, huutamiset ym olisivat vielä kouluiässä hänellä.
Mutta tosi kiva kuulla ettei meillä ole ihan uniikki tapaus. Mulle lapsi on ensimmäinen eikä suvussakaan moista tapausta ole ennen nähty. Parempia aikoja odotellen siis.