4 minuuttia

4 minuuttia


Rajavartiostolaitoksen helikopteri heittelehti raivoisasti myrskyssä. Sen roottorit paukkuivat tuulenpuuskissa ja kaatosateessa niin rajusti, että oli mahdoton huutaa lapojen ja suihkuturbiinin ulinalta mitään kenellekään.

Näkyvyys oli kadonnut lähes täysin. Kaikkialla nousi eteen vihreä, piiskaava seinä jossa lennähteli valtavia konetta runtelevia näkymättömiä myrskyn kouria.

Heidän lentokorkeutensa oli tiputettu niin alas kuin se vain oli mahdollista, jonkinlaisen tuntuman säilyttämiseksi vaahtoavaan merenpintaan. Alhaalla velloi täydellinen helvetti. He olivat niillä rajoilla joissa olisi ollut parempi jäädä kentälle, mutta kaikesta tästä huolimatta he olivat nousseet ilmaan.

Kopterin päästyä meren ylle, kypäräradio oli vaiennut täysin.

Pintapelastaja Jan Viksted istui turvavaljaissa avaamansa liukuoven vieressä helikopterin lattialla ja hakkautui vasten oviaukon laitoja tuntematta käsivarsissaan minkäänlaista kipua. Hän tuijotti sukelluslasien lävitse vihreään mereen, päästämättä ajatuksistaan pois punaista merkkivaloa ovenpielessä.

Merestä oli mahdoton erottaa mitään yksityiskohtaa. Se tuntui olevan ensin alempana, sitten yllättäen melkein kopterin jalaksissa kiinni. Hänen oranssit räpylänsä roikkuivat tyhjän päällä kuin suuren, kirkkaanpunaisen sammakon jalat.
Minkäänlaista huolta tai pelkoa Jan ei sisällään tuntenut. Tämä myrsky tuntui hänestä jollain tapaa turvalliselta elementiltä; vaikka se soti kaikkia järjen lakeja vastaan; pulssi ei ollut sen nopeampi kuin kevyessä hölkässä Keskuspuistossa, sen suurempi ja vahvempi kuin sanattoman kauniin naisen edessä. Loppujen lopuksi Jan tunsi itsensä osaksi tätä lentävää sudenkorentoa. Hän oli osa koneistoa joka syöksyi lävitse myrskyhelvetin auttamaan ihmistä joka oli hädässä.

Pintapelastaja puristi neopreenihanskansa tiukasti turvakahvoille koneen tehdessä ulvovan syöksyn alas, sitten taas sen nostaessa nokkansa niin ylös että hän oli tempautua irti koneen otteesta.

Sukelluskellon syvyysmittari oli jäänyt päälle. Hetken hän taiteili pelkän takapuolensa varassa lattialla, ja sai lopulta kellon osoittamaan aikaa.

Aika oli täysi.

Vihreä valo syttyi liukuovenlaitaan ja hän näki jotain. Juuri kun hän käänsi katseensa kellosta takaisin mereen, niin hän näki sen. Hän reagoi salamannopeasti: Irrotti valjaat, näytti varapilotille merkin ja hyppäsi.

Putous oli kuin ikuisuus. Jan ei ollut missään muussa kiinni kuin itsessään, koulutuksessaan ja sitkeydessään, pudotessaan kohti merenpintaa. Se tuli vauhdilla vastaan. Ja sitten kaikki hiljeni.

Oli aivan tyyntä, hiljaista. Myrsky oli tiessään ja tilalla painottomuus, ihmeellinen vapaudentunne, irrallisuus. Jan oli syvällä veden alla ja ajatteli suuntaa jossa oli nähnyt värin, merkin siitä että jokin tässä myrskyssä ei kuulunut vihreään mereen.

Hän potkaisi itsensä pintaan ja jäi aloilleen kellumaan. Hän tuijotti aaltojen korkeimmilta harjoilta ympärilleen, laskeutui sitten alas noustakseen jälleen ylös valtavissa valkoharjaisissa aalloissa. Jan kytki välähtelevän pelastusvalon päälle, sen kirkkaus sokaisi hänen silmänsä.

Tuolla, minuutin uintimatkan päässä, kokoon lysähtänyt keltainen pelastuslautta, hän ajatteli ja lähti uimaan nopein vedoin kohti vastaan syöksyviä aaltoja.

Kopteri oli huomannut hänet, se jäi matkan päähän leijumaan paikoilleen. Näky oli kummallinen. Se oli kuin hyönteinen väärässä säässä - ajautui kohti pelastuslauttaa, mutta ei kyennyt pysymään paikoillaan, vaan tempautui äkkiä kauemmaksi ja kaarsi myötätuuleen tehden täyden ympyrän.

Jan näki lautan edessään. Pahin vaihe oli edessä. Hän potki itsensä lautan reunalle ja tarrasi kiinni valkoisista nylon-naruista sen kyljessä.
Vetäen itsensä lautan reunalle ja samalla potkaisten vedestä vauhtia, hän näki lautan sisään yhden vilauksen verran. Sitten pieni lautta uhkasi kallistua niin että sen oli kaatua. Mutta lautassa oli joku, makasi vedessä kyljellään ja näytti ruumiilta.
Hän karjaisi lauttaan niin kovaa kuin jaksoi:

- RAJAVARTIOSTO JA VIKSTED. OLLAANKO SIELLÄ ELOSSA?

Mitään ei tapahtunut.

Vihdoin lautan reunan ylitse kurkistivat valkoiset naisenkasvot jotka olivat kehystyneet märkiin, mustiin hiuksiin. Nainen katseli pelastajaansa levollisena ja sanoi:

- Flau, päivää. Tulitteko pelastamaan minua?

Jan rakastui oikopäätä.