Meidän kohta 3-vuotias kuopuksemme syö edelleen tuttia. Hoitopaikassa ei ole tuttia tarvinnut enää moneen kuukauteen, mutta kotona syö sitä melkein jatkuvasti. Aina, kun joku asia harmittaa tai suututtaa, niin tutti on pakko saada.
En olisi ikinä uskonut, että joutuisin tähän tilanteeseen kuopuksen kanssa, kun isommat lapset lopettivat tutin käytön 1,5 vuotiaina. Eikä siihen tarvittu mitään erityisiä temppuja. Tiedän, että moni nyt ajattelee (joskus itsekin), että ota kaikki tutit pois ja anna huutaa.
Asiaa hankaloittaa se, että kuopuksemme on todella temperamenttinen. Hän näyttää tunteensa niin hyvät kuin pahatkin todella voimakkaasti. Hän ei myöskään vierasta ketään eikä mitään, eli moniin kiusallisiin tilanteisiin olemme joutuneet, kun hän on saanut raivarin. Tutti on ollut ainoa keino saada hänet rauhoittumaan. Mikään rauhoittava puhe tai huomion kiinnittäminen johonkin muuhun ei auta.
Hyviä vinkkejä siis kaivataan !
En olisi ikinä uskonut, että joutuisin tähän tilanteeseen kuopuksen kanssa, kun isommat lapset lopettivat tutin käytön 1,5 vuotiaina. Eikä siihen tarvittu mitään erityisiä temppuja. Tiedän, että moni nyt ajattelee (joskus itsekin), että ota kaikki tutit pois ja anna huutaa.
Asiaa hankaloittaa se, että kuopuksemme on todella temperamenttinen. Hän näyttää tunteensa niin hyvät kuin pahatkin todella voimakkaasti. Hän ei myöskään vierasta ketään eikä mitään, eli moniin kiusallisiin tilanteisiin olemme joutuneet, kun hän on saanut raivarin. Tutti on ollut ainoa keino saada hänet rauhoittumaan. Mikään rauhoittava puhe tai huomion kiinnittäminen johonkin muuhun ei auta.
Hyviä vinkkejä siis kaivataan !
Vastaukset 7
Vanhimmat
oma poika oli hieman samaa ikäluokkaa kun tutista luovuttiin. meillä homma toimi tutulta saamani "ohjeen" mukaan ekana puhuttiin että kuinka iso poika jo on ja yhdessä päätettiin että tutit viedään orava-vauvalle ja niin tehtiin vietiin tutit ison kiven päälle ja yöllä mies haki tutit pois aamulla juostiin katsomaan oliko orava-äiti hakenut tutit. kyllähän se 2 ensimmäistä yötä poika surullinen oli mutta jo viikossa oli asia unohtui ettei siinä sen kauempaa mennyt. vaikka meilläkin on poika on hyvin tempperamenttinen niin minulle yllätys oli suuri kun isompaa meteliä ei asiasta noussut.
Meillä kolmivuotiaan isoisä täytti 60 vuotta ja tytär antoi tuttinsa hänelle syntymäpäivälahjaksi. Vähän sitten iltasella tuli suru, mutta se meni ohi, kun puhuttiin siitä, miksi tuttia ei enää ole. Eikä sen ensimmäisen keskustelun jälkeen enää tarvinnut mitään muuta. On 3-vuotias jo sen verran iso, että hän ymmärtää puheet ja sopimukset yms.
Meille syntyi vauva kun esikoinen oli 3-v. ja söi vielä tuttia. Neuvolassa tuumattiin ykskantaan, että tutista on luovuttava ja isä oli samaa mieltä, minun mielipiteet olivat hyttysen ininää, ei kukaan kuunnellut ja sinne meni tutti sen kummemmitta neuvottelematta tai asiaa pahemmin valmistelematta 3-vuotiaalle.
Tutti annettiin mummolan koiralle, josta lapsi kovasti tykkäsi.
Tutti oli jo vanha, ja olin sanonut, että uutta en osta eli sitten kun tutti menee huonoksi, se joutaa pois.. minusta se olisi ollut meidän perhetilanteessamme (vauva ja riitaisa parisuhde) paras ratkaisu.
Sinänsä lapsi tuttinsa mielellään antoi, mutta ikävä tuttia oli - monta vuotta!! Ehkä juuri siksi, että se vietiin liian nopeasti ja "väärässä" elämäntilanteessa, kun pikkuvauva oli juuri taloon tullut ja vaati oman huomionsa...
Lapsi etsi tuttia koiran kopin luolta vielä monta vuotta sen jälkeen, eihän mitään löytynyt, emme kertoneet että isä haki kuitenkin tutin pois ja minne se sitten päätyi, en muista. Ehkä tässä "tuttiriistossa" olisi tilannetta helpottanut jos tutin olisi vielä kerran nähnyt..
Hassuinta, ravisostuttavinta!! oli se, että tutin ikävä oli vielä isona koululaisenakin.
Edelliset neuvot ovat siis tavattoman hyviä, että neuvotellen, rauhallisesti, ei väkisellä eikä yllättäen, sillä 3-v on kyllä jo iso.
Toinen siskoni ja toisen siskoni tytär söivät tuttia kotona vielä n.6-vuotiaanakin, lopettivat sitten itse. Hampaat ovat kaikilla ok, ei mitään purentavikaa tai puhevikaa.
Kiitos kaikille vastauksistanne. Tähän viimeiseen haluan kommentoida sen verran, että meilläkin on niin ettei tutti ole vain "tapa", vaan se on todella RAKAS. Siksi tuntuu todella pahalta, jos se täytyisi väkisin pois ottaa. Täytynee vaan odottaa sopivaa hetkeä ja löytää tutin katoamiselle hyvä selitys, jonka tyttökin hyväksyy.
tähän väliin, että olipas kamalat neuvolan neuvot! Miten ammatti-ihmiset voivat olla noin ammattitaidottomia? Miksi tutista pitää luopua juuri silloin kun siitä olisi eniten lohtua???
Se oli aika jännä pikkukylän neuvola. Muitakin kummallisuuksia olen miettinyt. Esim. vaikka vain raskausajan kilot esikoista odottaessa, olin 19 v kun aloin odottaa. KOKO AJAN se valitus miten TAAS paino nousee liikaa.ja tarkkailepa syömisiä jne jne Lähtöpainoni 54 ja raskauden loppupaino alle 67 kg!!!!!! pituuden ollessa 168 cm. ja veriarvot kuten verenpainekin alle kaikkien normistojen.....
SAmoin muutakin oli, missä mentiin totutun kaavan mukaan, oppikirjasta, pysähtymättä miettimään ihan tosissaan tilannetta minun kannaltani.
En enää asu tuolla pienellä paikkakunnalla. Mutta monesti tulee mieleen, miten voisi/olisi voinut olla muutama asia olla toisin, jos tuollakin olisi hoidettu lapsen pituuden ja painokäyrien sijaan kokonaisvaltaisesti koko perhettä..
Onneksi tässä alkuperäisessä tutti-asiassa ei mistään tämmösestä ole kyse!
meillä katsottiin innolla huvitutti-ohjelmaa,
sinne oli jotkut "lähettäneet" tutteja. pikkuhiljaa puhuin,josko mekin tuttiritarille lähetettäisiin tutit... ja yks kaks poika päätti että nyt paketti tuttiritarille, ja näin tehtiin.. (paketti taisi kuitenkin mennä roskiin..)