Isoja asioita pohdinnassa...
Olen ajatellut (tai ainakin inttänyt muille ajattelevani) pikku jaksoa lukuunottamatta pienen ikäni, että minä en lapsia tee, en uhraa itseäni, tahdon luoda uran, liihottaa vapaana, reppureissailla, olla ikuisesti nuori ja perheetön.
Kävi kuitenkin niin, että rakastuin itseäni reilusti vanhempaan ( 14v) mieheen. Asumme yhdessä ja ikäerosta huolimatta minusta tuntuu, että haluan jakaa elämäni hänen kanssaan niin pitkälle kuin aika näyttää (joo, olen aika huono suunnitelmallisuudessa ja tahdon antaa elämän virrata, eikä tämä tarkoita sitä etten olisi valmis esim. tekemään töitä suhteen eteen).
Sitten asiaan; miehelläni ei ole lapsia aikaisemmista suhteistaan, elänyt "hipihköä" elämää,rakastunut,seurustellut, pettynyt, rakastunut, pettynyt aina uudestaan. Olen siis kauan ajatellut, ettei hän ole koskaan kovin vakavissaan jälkikasvua ajatellutkaan. Hiljattain hän kuitenkin paljasti, että parikymppisestä lähtien hänen suurin haaveensa on ollut oma pikku perhe, mutta kun siihen asti ei vain kenenkään kanssa olla päädytty, nyt hän on siitä jo luopunut.
Minuun tämä paljastus vaikutti todella uusia ajatuksia herättävästi ja toisaalta myös liikutti syvästi niin, että annoin hänen ymmärtää etten minä nyt niin jyrkkä ole tässä EI LAPSIA!- kannassani, että haluaisin antaa hänelle suurimman lahjan mitä hän on osannut ikinä ajatella.
No, minä olen 23-v, akateeminen opiskelija, minullahan olisi aikaa kaukana tulevaisuudessakin. Mieheni kuitenkin lähenee neljääkymmentä ja tiedän, että päätöksiä tulisi tehdä piakkoin. Hän on sanonut minulle, ettei "halua pilata elämääni" toiveillaan, mutta olisi toki ihanaa nähdä minut äitinä ja kasvattaa yhteistä lasta. Tuo elämän pilaamisen ajatus on varmasti tullut juuri minun puheideni seurauksena, kun olen aina puhunut niin kielteiseen sävyyn lapsenhankinnasta (huomattakoon tässä, etten ole hänenkään toiveistaan aikaisemmin juuri tiennyt).
Nyt alan kuitenkin nähdä asian eri valossa. Mieheni olisi valmis osallistumaan lapsen- ja kodinhoitoon yhtä paljon kuin minäkin ja pitämään huolta siitä, että voin jatkaa opintoja ja luoda sen uranikin. Olen alkanut miettiä, eikö olisikin loppujenlopuksi parempi yrittää nyt kuin joskus 4 vuoden päästä valmistuttuani jolloin opiskelujen ja työelämään siirtymisen välille tulisi katkos...? Ja myös mieheni iän kannalta...Olen alkanut miettiä lämmöllä sitä, millainen isä hän olisi ja millainen olento meistä kahdesta syntyisi, ajatellut asiaa pääni puhki, surffaillut netissä kokemuksia lukemassa, taas ajatellut...
Tiedostan kuitenkin, että kyseessä on todella suuri elämänmuutos ja vastuu. Joutuisin heittämään pois suunnitelmani resuisista kuukausien reppureissuista, irroitautumaan opiskelijaelämän riennoista jne. Mutta ehkäpä saisin tilalle jotakin paljon arvokkaampaa, ja ennen kaikkea voisin antaa rakastamalleni ihmiselle sen, mitä hän on aina toivonut, ja mitä hän ei minun kielteisen päätökseni seurauksena ehkä koskaan saisi (tietenkin suhteet voi särkyä ja uusia muodostua, mutta minusta hän ei kuitenkaan halua erota halusinpa lapsia kanssaan tai en, ei siis millään lailla painosta).
Pelkään kuitenkin, johtuuko ajatusteni muuttuminen vain rakkaudestani mieheen, olisinko myönteisen päätöksen tehdessäni vain uhrautunmassa hänen puolestaan? Viimeiseksi tahtoisin sitä, että minusta tulisikin lapselleen katkera äiti joka ajattelee että ilman tuota tekisin nyt sitä ja sitä ja sitä...
Tästä tuli varmaan kamalan pitkä sepustus, mutta piti purkaa asiaa jonnekin=) Jos joku jaksoi lukea niin olisin erittäin kiitollinen kommenteista ja kokemuksista; epävarmuudesta, päätöksistä, ikäerosta lasten hankinnassa, opiskelun ja lapsen yhteensovittamisesta jne...
Olen ajatellut (tai ainakin inttänyt muille ajattelevani) pikku jaksoa lukuunottamatta pienen ikäni, että minä en lapsia tee, en uhraa itseäni, tahdon luoda uran, liihottaa vapaana, reppureissailla, olla ikuisesti nuori ja perheetön.
Kävi kuitenkin niin, että rakastuin itseäni reilusti vanhempaan ( 14v) mieheen. Asumme yhdessä ja ikäerosta huolimatta minusta tuntuu, että haluan jakaa elämäni hänen kanssaan niin pitkälle kuin aika näyttää (joo, olen aika huono suunnitelmallisuudessa ja tahdon antaa elämän virrata, eikä tämä tarkoita sitä etten olisi valmis esim. tekemään töitä suhteen eteen).
Sitten asiaan; miehelläni ei ole lapsia aikaisemmista suhteistaan, elänyt "hipihköä" elämää,rakastunut,seurustellut, pettynyt, rakastunut, pettynyt aina uudestaan. Olen siis kauan ajatellut, ettei hän ole koskaan kovin vakavissaan jälkikasvua ajatellutkaan. Hiljattain hän kuitenkin paljasti, että parikymppisestä lähtien hänen suurin haaveensa on ollut oma pikku perhe, mutta kun siihen asti ei vain kenenkään kanssa olla päädytty, nyt hän on siitä jo luopunut.
Minuun tämä paljastus vaikutti todella uusia ajatuksia herättävästi ja toisaalta myös liikutti syvästi niin, että annoin hänen ymmärtää etten minä nyt niin jyrkkä ole tässä EI LAPSIA!- kannassani, että haluaisin antaa hänelle suurimman lahjan mitä hän on osannut ikinä ajatella.
No, minä olen 23-v, akateeminen opiskelija, minullahan olisi aikaa kaukana tulevaisuudessakin. Mieheni kuitenkin lähenee neljääkymmentä ja tiedän, että päätöksiä tulisi tehdä piakkoin. Hän on sanonut minulle, ettei "halua pilata elämääni" toiveillaan, mutta olisi toki ihanaa nähdä minut äitinä ja kasvattaa yhteistä lasta. Tuo elämän pilaamisen ajatus on varmasti tullut juuri minun puheideni seurauksena, kun olen aina puhunut niin kielteiseen sävyyn lapsenhankinnasta (huomattakoon tässä, etten ole hänenkään toiveistaan aikaisemmin juuri tiennyt).
Nyt alan kuitenkin nähdä asian eri valossa. Mieheni olisi valmis osallistumaan lapsen- ja kodinhoitoon yhtä paljon kuin minäkin ja pitämään huolta siitä, että voin jatkaa opintoja ja luoda sen uranikin. Olen alkanut miettiä, eikö olisikin loppujenlopuksi parempi yrittää nyt kuin joskus 4 vuoden päästä valmistuttuani jolloin opiskelujen ja työelämään siirtymisen välille tulisi katkos...? Ja myös mieheni iän kannalta...Olen alkanut miettiä lämmöllä sitä, millainen isä hän olisi ja millainen olento meistä kahdesta syntyisi, ajatellut asiaa pääni puhki, surffaillut netissä kokemuksia lukemassa, taas ajatellut...
Tiedostan kuitenkin, että kyseessä on todella suuri elämänmuutos ja vastuu. Joutuisin heittämään pois suunnitelmani resuisista kuukausien reppureissuista, irroitautumaan opiskelijaelämän riennoista jne. Mutta ehkäpä saisin tilalle jotakin paljon arvokkaampaa, ja ennen kaikkea voisin antaa rakastamalleni ihmiselle sen, mitä hän on aina toivonut, ja mitä hän ei minun kielteisen päätökseni seurauksena ehkä koskaan saisi (tietenkin suhteet voi särkyä ja uusia muodostua, mutta minusta hän ei kuitenkaan halua erota halusinpa lapsia kanssaan tai en, ei siis millään lailla painosta).
Pelkään kuitenkin, johtuuko ajatusteni muuttuminen vain rakkaudestani mieheen, olisinko myönteisen päätöksen tehdessäni vain uhrautunmassa hänen puolestaan? Viimeiseksi tahtoisin sitä, että minusta tulisikin lapselleen katkera äiti joka ajattelee että ilman tuota tekisin nyt sitä ja sitä ja sitä...
Tästä tuli varmaan kamalan pitkä sepustus, mutta piti purkaa asiaa jonnekin=) Jos joku jaksoi lukea niin olisin erittäin kiitollinen kommenteista ja kokemuksista; epävarmuudesta, päätöksistä, ikäerosta lasten hankinnassa, opiskelun ja lapsen yhteensovittamisesta jne...
Vastaukset 7
Vanhimmat
En osaa muuta sanoa, kuin että itse tiesin vahvasti, kun se oikea mies osui kohdalle, että tämä on lasteni isä. Samoin biologinen kelloni tikitti ts. olin valmis neljän seurusteluvuoden jälkeen äidiksi. Kyllä sen tietää eikä sitä tarvitse kauheasti pohtia. Kenenkään mieliksi ei kannata lasta tehdä. Olet nuori, kerkeät myöhemminkin, jos haluat opiskella ensin. Mutta mikäli tunteesi ovat vahvat mieheen, niin siitä vain. Toivottavasti hän ei enää joudu pettymään, kun on kerran monesti joutunut pettymään rakkaudessa. Hän on kuitenkin jo 40 v. ja itselläsi ei ehkä ole vielä niin paljon kokemuksia niistä pettymyksistä, mitä hän ei halua enää kokea. Näissä asioissa ehdottaisin ehdotonta rehellisyyttä ja luottamusta, kun pieni lapsi on kyseessä, jos päädytte etenemään suhteessanne siihen pisteeseen. Sitten se on peruuttamatonta ja avioerolapsia on jo ihan tarpeeksi.
Voisihan asian ajatella niinkin, että jos nyt lapsen hommaisit, olisi sinulla sen jälkeen vielä pitkä aika alkaa luomaan uraasi, olethan nuori. Jos miehesi on valmis auttamaan lapsen hoidossa yms. niin kyllähän sinä voit jatkaa opiskeluja hiukan myöhemmin ja luoda sen uran jos niin haluat. Miehesi on kuitenkin 40v. (kauhea sanoa tätä näin, en tarkoita pahalla :)) Lapsestasi/lapsistasi ei varmasti olisi kivaa, jos heidän isä olisi lähemmäs 70v. kun he ovat 18v. Jos teidän suhde on vakaalla pohjalla ja haluatte molemmat lapsia niin miksikäs ei? Mitä turhaan asiaa venyttämään ;) Ja ei se välttämättä heti kuitenkaan tärppää, saatatte joutua yrittämään jopa vuosia pahimmassa tapauksessa.
Tässäpä minun mielipide =)
tuo sinun kirjoituksesi kyllä kuulostaa!!!Ja lapsen myötä avautuu uusi mielenkiintoinen maailma - ja onhan niitä, jotka reissailee ennakkoluulottomasti lapsenkin kanssa. Olet nuori ja todennäköisesti jaksat opiskella myöhemminkin ja nuoret pystyy joustamaan ja sopeutumaan monesti paremmin (valvomiset ym...) Ja miehesi selvästi haluaa olla tukenasi. Kannattaa tosiaankin nyt harkita, mitä elämältä haluat...
mutta sen voin kertoa, etten ole pitkän elämäni aikana tavannut yhtään äitiä, joka olisi katunut sitä, että on saanut lapsen.
Tuskinpa sinäkään olisit se ensimmäinen.
äidiksi, niin ilman muuta!
Ikä on vain numeroita, siitä ei mielestäni huolta kannata kantaa :D
Onnea päätöksellesi mikä se sitten onkin, ja kuten edellinen mainitsi, niin en minäkään ole tavannut äitiä joka olisi lapsen synnyttyä katunut päivääkään! :)
jos siltä tuntuu. mulla ja mun ukolla on 18v. ikäeroo ja perheelisäystä toivotaan (minä 26 ja mies 44). ikä on vaan numeroita!
Minulla on itseäni 15 vuotta vanhempi mies, ja odotan meille esikoista.
olemme olleet yhdessä nelisen vuotta, ja sen aikana olen oolut suorittamassa opintojani ja tehnyt myös töitä.
en ole koskaan ollut kovin kunnianhimoinen tai innokas opiskelemaan kauan ja hyvän ammatin itselleni.
mieheni ei ole kertakaan käskenyt luopumaan unelmistani, sillä ne ovat olleet niin perinteisiä kuin olla ja voi, eli perhe, joka sisältäsi ainakin tämän yhden lapsen ja tasapainoisen elämän.
Itse olen hieman yli 20 vuotias...=)
miehelläni aiemmasta suhteesa pian kouluikäinen poika, mutta kapsi ei asu meidän luonamme, joka aika ikävä asia...olisi mukava jos edes joskus täällä kävisi, mutta suu hyvin kaukana ja suhde miehelläni eksäänsä on aika kalsea=(
mutta virheistänsä tääs yks sun toinen on oppinut ja olemme valmiita tulevaan ja haluamme tämän lapsen tosissamme ja mieheni haluaa olla ISÄ...ja minä ÄITI=)