Kirjailijan "alkuja" tuntuu usein vaivaavan sama asia: sokeus omien töiden tasokkuutta kohtaan.
Meininkiä voi verrata vaikkapa Idols-kilpailuun sillä erotuksella, että palautetta ei kirjailijan alku saa yhtä suoraan vaikka tarvetta olisikin. Yhteistä on myös se, että usko omiin kykyihin tuntuu usein olevan samalla tasolla laulajakokelaiden kanssa. Sekä tietysti oikeasti lahjakkaiden määrä.
Muistan erään tuttavani jolla piti olla edessään "loistava tulevaisuus" runoilijana. Mielellään tyttö runojaan esitteli mutta kärsi juuri tuosta sokeudesta omia sepustuksiaan kohtaan eikä kellään ollut pokeria sanoa niiden olevan täyttä paskaa. Tänään hän on Siwan kassalla, eikä tiettävästi enää unelmoi seksistä Jim Morrisonin kanssa.
Nöyryys, kriittisyys ja oman itsen piiskaaminen henkisesti. Siinä avaimia minun nähdäkseni. Ovi menee lukkoon näillä koodeilla: Ylimielisyys, lapsellisuus, sokeus, keskinkertaisuus.
Kiitos ja hyvää sunnuntain jatkoa. Älä sokeudu.
Meininkiä voi verrata vaikkapa Idols-kilpailuun sillä erotuksella, että palautetta ei kirjailijan alku saa yhtä suoraan vaikka tarvetta olisikin. Yhteistä on myös se, että usko omiin kykyihin tuntuu usein olevan samalla tasolla laulajakokelaiden kanssa. Sekä tietysti oikeasti lahjakkaiden määrä.
Muistan erään tuttavani jolla piti olla edessään "loistava tulevaisuus" runoilijana. Mielellään tyttö runojaan esitteli mutta kärsi juuri tuosta sokeudesta omia sepustuksiaan kohtaan eikä kellään ollut pokeria sanoa niiden olevan täyttä paskaa. Tänään hän on Siwan kassalla, eikä tiettävästi enää unelmoi seksistä Jim Morrisonin kanssa.
Nöyryys, kriittisyys ja oman itsen piiskaaminen henkisesti. Siinä avaimia minun nähdäkseni. Ovi menee lukkoon näillä koodeilla: Ylimielisyys, lapsellisuus, sokeus, keskinkertaisuus.
Kiitos ja hyvää sunnuntain jatkoa. Älä sokeudu.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Kirjoittajilla ei ole oikein kanavia, joiden kautta saada palautetta teksteistään.
Totta mooses tänne voi pistää pätkiä, vaan eipä tee mieli. Kaipaisin kanavaa, jolla voisi saada palautetta asiantuntevalta taholta. Vaikkapa niin kuin Idolsissa ja vaikka se menisikin sitten rääpimiseksi.
Mitä hemmetin hyötyä siitä on, että harrastaja arvioi toista harrastajaa. Etenkin kun voivat olla kirjoittajina ja ihmisinä kovin erilaisia. Joku vähän objektiivisempi arvio síihen tarvitaan.
Minä en ainakaan ymmärrä joitain tänne laitettuja tekstinpätkiä lainkaan. Ovat niin eri maailmasta kuin minä itse, mutta voivat olla suht laadukkaitakin, mene ja tiedä.
saada ja ammattiarvostelijoidenkin kritiikit samasta tekstistä menevät ihan ristiin. Moni menestyskirjailija on saanut hylsyjä kustantajilta. Kaupallista toimintaahan kirjankustannus on, eli myyvä kirja ja hyvä kirja eivät ole aina sama asia. Julkkisten muistelmia ja mitä lie-ihmissuhdeoppaita julkaistaan koko ajan ja kynnys romaanikirjailijoiksikin tuntuu heillä olevan paljon matalampi. Arno Kotro oli varastanut jonkun toisen runot ym. ihmeellisyyksiä sattuu ja tapahtuu.
Välillä tuntuu pahasti siltä, että tavallisella pulliaisella pystymetsästä ei ole tässä maassa mitään mahdollisuuksia kirjailijaksi, jos ei ole naama ollut telkkarissa eikä ole kavereita kirjallisuuspiireissä (ja asu pk-seudulla). Vilkaiskaapa vaan HS:n vuoden esikoisteoksesta ehdolla olevia.
että harvat ja valitut vaan saa kirjottaa. Kuka vaanjoka osaa aakkoset voi kirjoittaa. Ihmisillä on erilaisia tavoitteita ja kokeilu on nuorillekin ihan sallittua. Siwan kassalla olossa ei ole mitään vikaa. Se on kunniallinen työ, kukas sinut sitten siellä Siwassa rahastaa jos kaikki on runoilijoita?
Mitä muuten tarkoitat "sokeudella omien töiden tasokkuutta kohtaan?. En tiedä ketään joka pitäisi itseään jonain John Grishamina tai Riina Katajavuorena vaikkei ole julkaissut mitään jne.
Kirjoittisessa on kuten muussa taiteessa, se on oppimisprosessi, koko ajan on mahdollista kehittyä. Niin se Siwan kassakin voi piakkoin julkaista bestsellerin, ehkä hän vapaa-ajat kirjoittaa.
Kannattaa kyllä antaa rehellistä palautetta ja palautteesta ei pidä loukkaantua.
....Siwan kassana työn tekeminen ei tietenkään ole hävettävää - se vain kertoo omalla tavallaan realiteeteista ja on aikamoinen kontrasti aiempiin fantasioihin.
Tosin olihan Linnakin tehdastyöläinen.
Rehellinen palaute ja terve itsekritiikki, niitä tarvitaan.
Minulla taas on ongelma ihan toiseen suuntaan. En usko itseeni, en sitten yhtään. Tiedän kuitenkin kehittäväni hyviä tarinoita, hahmoja ja kaikkea sellaista ja ainakin ne, joille olen joskus antanut tekstejäni luettavaksi, ovat kovasti kehuneet ja kannustaneet jatkamaan. Ovatko he olleet rehellisiä? En tiedä.
Takaraivossa jyskyttää, että tekstini ja tarinani ovat keskinkertaisia, kliseisiä, ennalta-arvattavia ja lapsellisia ja vaikken pelkää kritiikkiä, niin pelkään sitä, että joku haukkuu ihan täysin paskaksi enkä kirjoita sitten enää edes sinne "pöytälaatikkoon".
Nykyään tuntuu kaikki kirjailijat olevan kirjallisuutta yliopistossa opiskelleita tai julkkiksia. Kiinnostaako ketään minunlainen nuori nainen, jonka tarinat syntyvät uutiskuvista, elämänkokemuksesta, matkoilla nähdyistä paikoista, vanhoista tarinoista? Kun en minä edes tiedä kirjoittamisesta teknisesti sen enempää kuin mitä lukion äidinkielenkursseilla käytiin läpi.
Hyvä siksi, että tuskin lähettelet mitään paskaa minnekään kustantamoihin etkä liitele taivaalla.
Huono siksi, ettet tajua vaikka tekisit mestariteoksen.
Vittumaista, eikö?
Ja usko tai älä: yllättävän moni yliopistolla opiskeleva kirjoittaa kamalaa kapulakieltä eikä siten tule koskaan julkaisemaan muita kuin ehkä omakustanteita - riippuen siitä, joutavatko isin rahat sellaiseen.
Osallistu kirjoituskilpailuun, mitä menetät? Jos olet jo valmiiksi ylikriittinen itseäsi kohtaan niin eikö hyvä palaute ole vain plussaa? Jos hommasta ei kummempaa tule niin mitä sitten; olithan siihen jo valmistautunut.
Tykkään asenteestasi!
kirjailijanhan piti itse mainostaa itseään ja markkinoida kirjaansa ja myydä persoonallisuutensa medialle ja olla kiinnostava ihminen ja ties mitä vielä...
Pitäisikö tässä nyt sitten ruveta opiskelemaan kirjallisuutta yliopistolla ja koittaa löytää kavereita kustantamoista, liehua Helsingin yössä jos vaikka tärppäisi (pääsisin runoilijan patjaksi :-) ja ilmoittautua kaikkiin mahdollisiin tosi-tv-ohjelmiin. Hitsi kun tuli mentyä naimisiinkin jo, niin en edes kelpaa sinkkuohjelmiin. Parinvaihtoa keski-ikäisille ei taida olla minkään kanavan ohjelmistossa?
Niinpä... sehän se vaikeinta onkin kun sitä on melkoisen sokea omien tekeleiden todelliselle tasolle. Mistäpä minäkään tiedän, vaikka ne minun kirjoitukset olisivatkin ihan täyttä sontaa...
Rohkenin kylläkin tuossa hiljattain lähettää pari tekstiä eräisiin kirjoituskilpailuihin, pieniin sellaisiin tosin. Loppuvuodesta pitäisi kuulua niistä jotain jos on kuuluakseen. Siihen "Suuri rakkaustarina"-kilpailuun oli tarkoitus osallistua, mutta deletoin kaikki kirjoittamani tarinat. Ne eivät ylittäneet asettamaani rimaa ja olivat kaikinpuolin typeriä ja ainoa tarinani, joka oli mielestäni kyllä jo aika hyvä, ei enää oikeastaan ollutkaan mikään suuri rakkaustarina :D Tuolla se kovalevyllä köllöttelee ja odottaa, että jatkojalostaisin sitä vielä johonkin suuntaan.
Romaania olen kirjoittanut jo yli vuoden. Ongelmaksi on muodostunut se, että takerrun liikaa pieniin historian yksityiskohtiin... Tuon "romaanini" vastapainoksi kirjoitan paljon pieniä tarinoita, joiden aiheet putkahtelee milloin mistäkin.
En koe mitään suurta luomistuskaa enkä ainakaan kärsi mistään "väärinymmärretty taiteilija"- syndroomasta. Kirjoitan, koska haluan pukea tarinoiksi kuvitelmani sellaisista kokemuksista, joita en muuten kokisi.
Toivon, että joskus saan julkaistuakin jotain, mutta vain jos teksti on niin hyvä, että voin olla siitä ylpeä. Omakustanteita en lähde tekemään (paitsi sitten mummona omaelämänkerran :D), mielestäni se olisi vähän jo jonkinlaista tyrkyttämistä...
Haluan vielä kehittää itseäni kirjoittajana ja tarinankertojana ennen kuin alan mitään kustantajia pommittaa keskeneräisillä tekeleillä. Minulle kirjoittaminen merkitsee nimenomaan tarinankerrontaa eikä pelkästään jotain sanoilla kikkailua.
Mutta ehkäpä joskus parin vuoden päästä...
Kirjoitus täsmäsi aika lailla täydellisesti omien tuntemusteni kanssa.
Olen itsekin kirjoitellut jonkin verran. Palaute on ollut hyvääkin mutta palautteen antajana on aina ollut joku joka mielestäni on siihen tehtävään jäävi. Lisäksi palaute on tullut asiateksteistä eikä fiktiosta.
En ole saanut ohjausta tai oppia kirjoittamiseen. En ole edes ylioppilas vaan äidinkielen opetukseni on tasoa peruskoulu. Olen lukenut paljon joten katson se edes vähän kompensoivan mutta kyllähän se epävarmuus kuitenkin taustalla jatkuvasti on.
Nyt pitäisi vaan uskaltaa ja kokeilla. Löysin yhden kirjoituskilpailun jossa oli mielenkiintoinen aihe. Rupesin työstämään ja ihan hyvältä vaikuttaa tähän mennessä vaikka sormi delete-näppäimellä jatkuvasti onkin. Jos siitä ei tule sen kummempaa niin sitten ei tule. Lottovoitto olisi jos jotain positiivista palautetta tulisi.
En kuitenkaan odota turhia mutta jatkan näpertelyä. Harjoitus tehnee, jos ei mestaria niin ainakin vähän sujuvamman kirjoittajan.
Hyvä ketju täällä, kerrankin. No jos toisenkin. Tässä vapaata viettelen ja pari sauna bisseä itelle hain. Sen jälkeen huomasin että ei se vodka pullo kaapissa ääntä pidä mutta ei se rauhassakaan anna mun olla, joten suokaa anteeksi virheet tekstissä ja kuten myös mahdolliset provot ja vittuilut.
MinäVaan79; samassa ruuhessa pitkin pielistä seilataan. Samana vuonna siis olen syntynyt ja ammattikoulupohjalta itse tarinoitani sepustan. Epävarmuuus teknisesti oikein kirjoittamisen kanssa on suuri. Tosin ammattikoulussa olleelta äikän kurssilta on jäänyt kirja itselle (itse sen jouduin ostamaankin) jossa on mm pähkinän kuoressa oikein kirjoittaminen. Luen kanssa paljon ja se sai itseni kirjoittamaan kun tuntui että ainakin yksi tarina puuttuu. Se tarina sai alkunsa joku 7 vuotta sitten kun silloinen tyttö-ystävä oli pyrkimässä jonnekin kouluun johon piti kirjoittaa tarina.. no sitä en koskaan tehnyt mutta ajatus jäi muhimaan päähän ja kehittyi aika paljon. mm kirjan rungon, vai miksi sitä sanotaan unohdin kokonaan. kun siihen pistetyt ajatukset vaikutti niin naiveilta, toki sain itseäni yllätettyä samoin kuten jotain hyvää kirjaa lukiessa.
Olen luetuttanut sitä yhdellä jonka uskoisin asioista jotain tietävän ja parilla kaverilla jotka eivät ole paljoakaan vapaaehtoisesti kirjan kansia avanneet. Tämä kenen pitäisi jostain jotain tietää sanoi että on oma tyyli, pidä siitä kiinni. Johon vastasin että pitää vielä hioa. Hän taasen liki suuttui että et hio enempää. Nää ketkä ei ole pahemmin lukeneet molemmat kysyivät että koska lähetät lisää tekstiä (lähetin siis parikymmentä liuskaa.) kaikki ovat tosin joillain tapaa tuttuja, eli hyvinkin jäävejä. Mutta kohta on se aika kun toi teksti on odottanut viimeistä tarkistusta puolisen vuotta ja sen jälkeen lähtee maailmalle Jostain luin että vain 1% kässärin lähettäneistä saa suomessa kustannussopimuksen.
Niin joo 2½ v tota naputtelin, välillä kuukausienkin pausseja pidellen välillä intensiivisemmin.Voi olla että kohta olen täällä hekutteleen että sain kustannussopimuksen ekalla... tai sitten käy niin kuin.. oliko se nyt hietamiehen heikille että vasta 23. käsikirjoitus natsasi.
Entäs tältä kantilta katsottuna:
varmaan yli 90% kansalaisista ei kirjoita mitään tekstejä (työssä tarvittavien muutaman sanan lisäksi). Me jotka kirjoitetaan, lyhytproosaa, runoja jne. ollaan kuitenkin jo hiukan kohottu massasta.
Sama juttu, jos osaa soittaa jotain. Ei välttämättä hyvin, mutta yli 90% ei osaa soittaa yhtään sävelmää.
Tai taulun maalaaminen. Yli 90%:lta ei onnistu, eikä uskalla edes koettaa.
Nyt en tajua lainkaan tuota, mitä merkitystä sillä on, että me kirjoittavat ihmiset on jotenkin "kohottu massasta". Asia on ainakin minulle täysin epärelevantti.
Haluaisin vain tuottaa mahdollisimman laadukasta tekstiä ja minulle on aivan samantekevää, tuottavatko "massat" vastaavaa tekstiä vai ei. Toki mitä enempi kirjoittajaharrastajia on ja heidän yhteisiä foorumeitaan, sitä paremmat mahdollisuudet on siihen, että kirjoittamiseen satsataan harrasteena ja palautekanaviakin löytyy. Nyt niitä ei oikein ole. Kirjoittajapiirit ovat ok, mutta ohjaajaa lukuunottamatta en ole saanut oikeastaan mitään palautetta. Kirjoitan niin eri aiheista ja kokonaan erityyppisesti. Harmillista.
Siwan kassoissa ei ole mitään vikaa, mutta jos joku - myyjä tai asiakas - kirjoittaa vain Siwan kassalla käymisestä ja muista lähipiirin asioista, niin ainakaan minuun se ei kolahda.
näin minäkin ajattelen. Ei tämä ole niin juhlallista, kehityksen ratkaisee sinnikäs työ, kuten ap:kin toi esiin. Sitä tuodaan aika vähän esiin, että kirjoittaminen on kiva harrastus, kuten se, että osaa vähän soittaa tai maalata. Se on enemmän kuin ei mitään.
Sitten siitä Siwan kassatyöstä vielä, lehdessä oli, että keskimääräinen kirjailija nettoaa työstään 2000 euroa vuodessa. Siwan kassa saa sen jo kuukaudessa. Runoilijat tienaa luonnollisesti vähiten. Kirjailijana oleminenon sivutyö melkein kaikille niillekin jotka on julkaisseet jotain. Ja näin on ollut aina. Leipä pitää tienata jostain muualta.
on lumoava nainen, jonka vuoksi joku tappaa itsensä, kun riutuu rakkaudesta...
No helvetti, on sillä väliä.
Mää ainakin olen sellainen, että haluan olla enemmän kuin ei mitään (kuten joku tossa alempana hienosti ilmaisi).
Toki suurella osalla on joku harrastus (silloin puhutaan jo paljon yli 10%:sta) jossa ovat hyviä. Vaikka painonnosto tai ruusujen kasvatus.
Tykkään (arvostan) vaan itse näistä henkisistä, taiteellisista puuhista.
Vaikka voin olla kovasti väärässä, koska esim. käsityöläisten taitoja tarvitaan ihan hengissäpysymiseen.
Runojamme ei tarvit(t)a(ne).
No jos sellaisen tapaat Siwan kassalla, niin totta mooses siitä voit kirjoittaa! Mutta tee se ennen kuin otat hengen itseltäsi, käy varmaan helpommin niinpäin.
Itse olen tavannut Siwan kassalla vain ynseän keski-ikäisen ämmän, jolloin jos mahdollista vaihdan toiselle kassalle, jos sellainen on. Sillä toisella on joku finninaama, jonka sukupuolesta en ole ihan varma. Tosin käyn Siwassa vain muutaman kerran vuodessa ostamassa tuoretta ruisleipää, jota ne leipoo siellä kaupassa. Ylipäänsä ihmettelen ihmisiä, jotka käyvät Siwassa säännöllisesti. Miksi ihmeessä?
nykäissyt nuo prosentit?
...hihasta. Tai tod.näk. paremminkin lahkeesta.
Työpaikallani on noin 70 ihmistä. Monenlaista kansalaista. Mitä olen porukkaa seurannut, en ole löytänyt
- yhtään muuta kirjoittamista harrastavaa
- yhtään taidemaalausta harrastavaa
- enempää kuin kaksi soittoa / laulua harrastavaa.
Jotta prosenttilukuni olisi väärä, pitäisi löytyä ao. ryhmään >6 henkilöä.
Ja jotta olisin ihan metässä pitäisi löytyä yli 10 harrastajaa / ryhmä.
En usko löytyvän, joten pidän provokatoriset lukuni voimassa.
on laaja tuttavapiiri.
Kukaan muu ei kirjoita tai ei
ainakaan tunnusta kirjoittavansa.
Ei pöytälaatikkoon mitään,
vain pelkkiä kauppalappuja ja kiitoskortteja.
Netin kautta olen tutustunut
kirjoittaviin ihmisiin, siis muihinkin kuin viesteihin vastaaviin bittihenkilöihin.
Miten voit tietää muiden ihmisten/työtovereidesi harrastuksista?
Itse harrastan kirjoittamista ja soittamista (en taidemaalausta), mutta veikkaan, että yksikään työtoverini ei ole tietoinen harrastuksistani, koska niistä en yleisesti puhu.
Ja jopa tänä päivänä taiteita harrastavaa henkilöä pidetään kummajaisena, päämäärättömänä taivaanrannanmaalarina. Näin ei tietenkään asia ole, mutta jos menet työhaastatteluun (riippuu tietenkin minne, mutta puhutaan nyt ihan virallisista toimistohommista, joihin ei liityy taiteellista aspektia) ja kerrot harrastavasi kirjoittamista tai soittamista niin sinut sysätään taatusti syrjään, koska oletetaan, että taiteen ystävät ovat pelkkiä haaveilijoita eivätkä kykene kurinalaiseen työhön.
Siinä syy, miksi minä pidän salassa taiteellisen minäni ja pyrin olemaan perinteinen toimistorotta.
En minä mitään tiedä. Filosofi voisi sanoa, että kukaan ei tiedä mitään.
Luvut ovat omaa arviotani. En ole keneltäkään käynyt kirjallista tunnustusta hakemassa (vaikka kiduttamalla sen saisinkin; onhan niin, että syyttömiä ei ole, on vain huonosti kuulusteltuja).
Soittaminen on ehkä helpoin arvioida. Soitan itse (skeba = kitara), ja helposti löytyy kaikki muut soittajat.
Kirjoittaminen lienee vaikeinta arvioida, mutta kyllä joistain voi päätellä, että tod.näk. ei kirjoittele novelleja, saati runoja. Vai eikö?
perus- ja ammattikoululaista, sekä muuta opiskelijaa Suomessa VUOSITTAIN on? Kuinka monessa taloudessa on tietokone?
Sähköpostien ja keskustelupalstoille kirjoittaminen ovat myös kirjoittamista, ei sitä kaikesta tarvitse rahaa ja mainetta inistä palkaksi.
Olen soittanut pianoa 20 vuotta ja kitaraa 14-vuotiaasta lähtien. Luulen, ettei kukaan ikinä voisi arvata, että soitan mitään instrumenttia. Se, etten ole kertonut asiasta johtuu siitä, että en ole mitenkään lahjakas soittaja, mutta pidän soittamisesta. Jos kertoisin työpaikallani soittoharrastuksestani niin heti pyydettäisiin kaikenlaisiin pikkujouluihin ym. esiintymään ja sitten pitäisi osata hienotunteisesti kieltäytyä, koska mielestäni taitoni eivät riitä julkiseen esiintymiseen. Sama pätee kirjoittamiseen... se on vaan kivaa, sellainen oma yksityinen maailma.
Ihmisistä saattaa pulpahtaa esille yllättäviä piirteitä, joten ei kukaan sivullinen todellakaan pysty arvioimaan MILLÄÄN todennäköisyydellä kirjoitteleeko joku novelleja tai runoja tmv.
Ei edes ulkonäön perusteella voi päätellä millaista musiikkia ihminen kuuntelee. Itse olen virkaharmaa tyyppi ja tuskin ensimmäiseksi kenelläkään arvauksissaan tulisi mieleen, että kuuntelen mieluiten vanhaa hewiä...
Kaikki kun eivät ole avoimia... eipä silti, avoimuus on kyllä arvostettava ja hyvä luonteenpiirre.
Minun työpaikallani on useita satoja ihmisiä. Maalausta harrastaa moni, samoin soittamista, meiltä löytyy jopa orkesteri talosta. Muitakin harrasteita on ihan yleisesti tiedossa.
Sen sijaan en ole kuullut koskaan kenenkään puhuvan, että harrastaisi kirjoittamista. Minullakin on kestänyt useita vuosia ennen kuin olen maininnut harrastuksestani ja nytkin vain harvoille.
Asia ei ole mikään salaisuus, mutta en oikein tiedä, miksi sitä mainostaisinkaan. Kun en ole toistaiseksi saanut sillä saralla aikaan mitään näkyvää.
On helpompi esimerkiksi soittaa firman bileissä tai myydä omia maalauksiaan, se tekee ne näkyväksi. En tasan tarkkaan rupea julkaisemaan novelleitani missään henkilöstölehdessä eikä ne sinne kelpaisikaan, teksti on sen verran omansorttistaan, roisia tai mitä milloinkin.
intohimoa, ovat kykenemattomiä näkemään keskinkertaisten lasien läpi ja takertuvat oleettomiin kommenteihin, kuten siwa kommenttiin.
Keskinkertaisuudessa taikka tavanomaisuudessa ei ole mitään halveksittavaa. Miten monta kertaa olenkaan toivonut olevani keskimääräinen, tavallinen ihminen. Miksi keskimääräisyyttä halveksitaan? Minä antaisin mitä hyvänsä, jos olisin edes hivenen keskimääräisempi.
ilmenee ihmisten mitätöimisenä, jotta itse erottuisit muita parempana.
Nyt menee kirjoittamisen ulkopuolelle, mutta en todellakaan tee mitään vertailuja sen suhteen, onko joku ihminen parempi tai huonompi kuin joku muu.
Ihmiset ovat vain erilaisia.
En koskaan lakkaa hämmästelemästä ihmisiä, jotka vertaavat ja vertaavat. Miksi ihmeessä? Itse toivoisin olevani mahdollisimman harmaa hiirulainen ja häviäväni kuin märkä läiskä tapettiin.
Laadukasta tekstiä haluaisin silti kirjoittaa. Mutta tämä ei tarkoita laadukasta suhteessa muihin. Vaan esimerkiksi siihen, mitä tein 10 vuotta sitten. Haluan nähdä, että olen kehittynyt tekstintekijänä.
Harrastajakirjoittajat tekevät varsin erilaisia tekstejä lähtökohdistaan ja monista muista asioista johtuen eikä tekstien vertailussa ole mitään mieltä. Jo aihepiirit ovat kovasti erilaisia.
Ei kannata kuuluttaa ääneen haluavansa olla tavallinen: silloin vain tulee leimanneeksi itsensä entistäkin omituisemmaksi. Tavallinehan ei saa olla ja sitä kaikki tavikset välttää kuin ruttoa.
"Jotkut ovat luulleet pystyvänsä muuttamaan maailmaa. - Ja juuri he sen ovat tehneetkin."
Kuka huippu-urheilija, nobelisti, stara, tai mitä kaikkea tohon nyt luettelis, ei ole halunnut olla keskinkertaisuudesta poikkeva. Ja Paljon!
Jos kaikki olisivat keskinkertaisia, asuisimme vielä vidakossa.
kirjoittamalla tai kuvittamalla ei ole verrattavissa huippu-urheiluun. - Paitsi tekniikan osalta.
En näe mitään järkeä verrata tuotostaan naama vihreänä toisten tuotoksiin kun kullakin ON omansa,joka vain pitää saada esiin.
Itseään ilmaistessaan ihminen saa alitajunnasta aineksia, jos on sopiva ilmapiiri, on onki ja hyvä syötti.
ei ole omituinen, sillä suurin osa ihmisistä on keskinkertaisia. He ovat tavallisia, sosiaalisia ja hyvin toimeentulevia.
Omituisia ovat keskinkertaista lahjakkaammat persoonallisuudet, samoin kehitysvammasta- tai jostain muista syistä poikkeavat ja idiootit.
Näitä omituisia on vähemmän kuin keskinkertaisia.
Minä olen juuri tuollainen "poikkeava idiootti" täältä tullutta lainausta käyttääkseni. Diagnoosikin löytyy sille samalle asialle, mutta ntaa nyt olla täällä, ei tästä sen enempää.
Se ei silti estä minua yrittämästä tehdä sitä mahdollisimman hyvää tekstiä. Mutta ei kenenkään ei-idiootin kanssa kilpaillen.
Juu, on sangen hyödyllistä antaa tekstinsä luettavakksi ulkopuoliselle. Sokeus oman tekstinsä kanssa on joillakin kirjoittajilla kehitystä estävä.
Myös kritiikin vastaanotossa on parantamisen varaa.
Luetuta tekstisi usealla ihmisellä. Läheisiltäsi voit kysyä mielipidettä, mutta muista että he saattavat sanoa asioita kaunistelevasti. Ole valmis musertavaankin kritiikkiin.
Kun olet vihdoin saanut tekstisi valmiiksi, laita se pöytälaatikkoon ja tee jotain muuta. Ota tekstisi välillä esille ja lue se useamman kerran ajatuksell. Jos et löytänyt mitään korjattavaa, laita se takaisin pöytälaatikkoon.
Tee taas jotain muuta. Anna teksin olla siellä laatikossa ihan omassa rauhassa, päiviä, viikkoja, kuukaisia. Älä kiirehdi. Lepuuta päätäsi ja kirjoita vaikka jotain muuta.
Kunsitten otata tekstisi taas esille, lue se tarkasti, nyt saattaa löytyä tekstistä kohtia jotka haluat kirjoittaa udelleen, toisilla sanoilla. Korjaa.
Rauhoita taas tekstisi ja ota se esille jossain vaiheessa. Jos et enää keksi muutettavaa, koeluetuta tekeleesi uudelleen ja kuuntele kritiikki.
Jossain vaiheessa teksiti saattaa olla kustantamoon kelpaavaa, joten lähetä se sinne. vastausta voit odottaa kuukausia, vastausta ei ehkä tule ollenkaan.
Kun olet sitten saanut jalkasi kustantamion ovenrakoon, niin tekstisi käsitellään nopeammin, suunnilleen viikossa tulee uusista teksteistäsi palaute.
Älä lannistu, vaan kirjoita, kirjoita, kirjoita.
Kaikista ei tule kirjailijoita, eikä ole tarkoituskaan. Kirjoittamista ei kuitenkaan kannata unohtaa.
Valitettavasti oman osaamisen yläraja tulee vastaan, näin vaikkei julkaisuun pyrkisikään. Itse olen pitänyt vuosien, jopa vuosikymmenten taukoja kirjoittamisessa syystä, että se taso nyt vaan ei nouse. Lahjaton mikä lahjaton - kykenen tekemään pikkunäppärää tekstiä, ei muuta.
Tuo läheisillä luetuttaminen on kaksipiippuinen juttu. Omani ovat siihen ainakin ratkikyllästyneet eli säästän heitä ja luetutan vain silloin tällöin.
mutta omalle tekstilleen on usein sokea, vaikka kuinka antaisi sen odottaa pöytälaatikossa muutaman kuukauden. Pitkän romaanikäsikirjoituksen läpikahlaaminen on myös yllättävän työlästä, lause lauseelta. Kokonaisuus on vaikea ottaa haltuun.
Mutta jatketaan harjoituksia.
Mielestäni pitää osata luovuttaa, ellei siitä tule mitään.
Ei se romaanikäsikirjoitus siitä parane, vaikka sitä makuuttaisi vuosia ja sitten ottaisi uudelleen käsittelyyn. Jos kerran ei ole tiatoa sitä parantaa, niin ei ole. Pitää jättää ja siirtyä tekemään ihan muuta. Vaikka kasvattamaan hevosia.
oletko sinä? Miksi ihmeessä pitäisi luopua kirjoittamisesta? Se on mielestäni aika kunnioitettava harrastus ja olen omalla kynällä jopa ansainnut vähän rahaa.
Tietysti teen romaanin valmiiksi saakka ja niin hyvän, kuin osaan. Olen jopa pohdiskellut sitä, miten jaksan elää kirjailijanelämää, jos joskus ylitän julkaisukynnyksen, sillä aion siinä tapauksessa jättää päivätyöni ainakin joksikin aikaa. Tällä aikataulutuksella venyy muuten seuraavan kirjan julkaisu turhan kauas.
Kuulostanko turhan itsevarmalta? Ehkä. Onneksi elämä on yllätyksiä täynnä. Uskokaa itseenne.
Kyselin tuossa taannoin toisen ketjun yhteydessä näin:
”Siis ammattikirjailijan vauhti on kaksi kirjaa vuodessa. Siis juuri I.Remes, Reijo Mäki esimerkiksi, mutta ovatko kaikki tällaisen tahdin omaavat dekkarikirjailijoita?
Jos nyt ajattelee sellaista kaunokirjallista romaania, niin mikä se tahti sitten on?”
Käsitykseni mukaan romaanikäsikirjoitukset venyvät ja vanuvat kirjailijoillakin useiksi vuosiksi. Muistaakseni esimerkiksi kirjailija John Irving oli jotakin kirjaansa kirjoittanut seitsemän vuotta, ja se paksu kirja Historiantutkija, ensikirjansa kirjoittanut Elisabeth Kostova oli käyttänyt aikaa kymmenen vuotta! (ja kun sitä harppoen lueskelin, niin ajattelin, että tämähän on pelkkää toistoa... enkä silti pystyisi moista opusta kirjoittamaan, vaikka arvostelinkin liian pitkäksi). Tämä Väinämöisen vyö kirja, Mikko Karppi kirjoittajana, oli muistaakseni käyttänyt neljä vuotta, 700 sivuinen opus. Joten eipä romaanikäsikirjoitus ihan liukuhihnalta synny. Useimmiten menee vuosia. Tietysti saattaa olla opuksia, jotka ovat nopeasti vain putkahtaneet jostakin sfääreistä. Kauankohan Waltari kirjoitti sitä Sinuhea ?
Minun tämänhetkinen romaanikässärini on edelleen jumissa. Niin se vain on ja sillä siisti, minkäs teen... muuta kuin odottelen taas muusaa... minne lie kattilaan puuronhämmennykseen taas kajahtanut. Ei passaa kuin odotella ja hämmennellä itse jotakin ihan muuta.
Kirjoittamisiin!
Waltari kirjoitti yhden kesän Sinuhea.
Noin kolmekymmentä liuskaa päivässä!!
siitä tulikin. Minun kyvyilläni tehtävä olisi mahdoton, vaikka olisin täyspäiväinen kirjailija. Ehkä Waltaria eivät myöskään lastenhoito ja kotityöt haitanneet? Minua vaivaa naiskirjailijoiden yleinen ongelma; vaimo puuttuu.
Ammattikirjailijan on kuitenkin kirjoitettava tasaiseen tahtiin ja nähdäkseni viihteen tekijöille minimi on kirja vuodessa.
Kyllä minä jätin sen romaanikäsikirjoituksen takuttuani sen parissa useita vuosia. Uskoin lopulta, ettei minusta ole pitkien tekstien tekijäksi. En jaksa ylläpitää sitä jännitettä muuta kuin kuljettamalla juonta, jolloin tekstistä tulee helposti ulkokohtaista.
Sen sijaan olen siirtynyt novelleihin ja muihin lyhyihin teksteihin tehtyäni tuon "surutyön". Mielestäni realistinen käsitys omasta itsestä ei ole uskon puutetta.
Näinhän se menee missä tahansa muualla: työelämässä, parisuhteessa pari esimerkkiä mainitakseni. Jos yksi tie on kuljettu loppuun, niin on auottava muita eikä jäätävä paikalleen valittamaan.
Waltari kirjoitti kesässä Sinuhen, siihen ei ole laskettu sitä aikaa kun hän tutki Egyptin historiaa.
Ainut asia mikä Sinuhessa ei ole tosiasioiden puolesta varmaa oliko sinä aikana mihin kirja perustuu hiekkakirppuja.
romaani on melkoinen tekstimassa. Minullakin on vaikeuksia saada teksti pysymään kasassa kun kokonaisuus paisuu, henkilöitä on paljon ym. Sitten pitää karsia välillä turhia rönsyjä pois, osa tekstistä joutuu delete-napin alle kun se ei oleellisesti vie juonta eteenpäin.
Romaani on kyllä minun lajini, ei siinä mitään. Viisas päätös sinulta siirtyä lyhyempään tekstiin jos ei suju. Sitäpaitsi useimmat romaanikirjailijatkin kirjoittavat välipaloina novelleja ja julkaisevat novellikokoelmia aika ajoin. Joskus aihe on niin tärkeä että siitä on pakko kirjoittaa, mutta se ei kanna pitkäksi romaaniksi asti.