Meillä vähän reilu 10kk:n ikäinen tyttö, jonka pääharrastus on kiipeily. Lelut eivät kiinnosta, vaan ainoastaan vaappuminen hyllyjen kulmilla ym. muu vaarallinen.. huoh.. Onko tuttua?
Meidän neiti on ollut koko vauvaikänsä ns. helppo lapsi: nukkunut ja syönyt hyvin, sairastellut vähän ja ollut rauhallinen, mutta nyt tuo jälkimmäinen on tipotiessään. Musta tuntuu, että juuri nyt neidin hoito on kaikkein raskainta. Yöunet jäävät itsellä tosi rikkonaisiksi, kun vähän väliä pitää olla laittamassa neitiä takaisin pitkälleen. Kaikki sanoo, että odotas vielä, kun pääsee kunnolla kävelemään, niin sitten vasta ilo alkaa :) Onko muilla samoja tuntemuksia, siis että raskasta vaihetta elellään?
Meidän neiti on ollut koko vauvaikänsä ns. helppo lapsi: nukkunut ja syönyt hyvin, sairastellut vähän ja ollut rauhallinen, mutta nyt tuo jälkimmäinen on tipotiessään. Musta tuntuu, että juuri nyt neidin hoito on kaikkein raskainta. Yöunet jäävät itsellä tosi rikkonaisiksi, kun vähän väliä pitää olla laittamassa neitiä takaisin pitkälleen. Kaikki sanoo, että odotas vielä, kun pääsee kunnolla kävelemään, niin sitten vasta ilo alkaa :) Onko muilla samoja tuntemuksia, siis että raskasta vaihetta elellään?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tänään just mietin, että asunto on kohta kuin pommin jäjliltä, kun pitää neidin puuhia vahtia ja kaikki vaarallisin tietysti huomataan ja on kiinnostavaa, eikä ehi siivoilla ja jälkiä korjata. Vessassa käyminen, oma syöminen yms vaatii jo organisointitaitoa. Kokonainen päivä kotosalla iltaan saakka vauvan kanssa tuntuu toooosi pitkältä, joten mielellään kyläillään ja reissataan ja käydään kerhoissa...Mutta on tää silti ihanaa ja mielenkiintoista aikaa kun näkee vaavin kehityksen :)
Poitsu on jo 11.5kk ja tätä on jo jatkunut 2kk. Yöllä heräillään ja notkutaan sägynlaitaa vasten ja hörpitään kamalat määrät velliä vaikka illalla on syöty mega hyvin.Mennään tukiapitkin ja nyt uusin äidin kauhistus on yhdenkäden varassa seisominen ja siitä kumarrutaan ottamaan lelua maasta.Täytyy myöntää,että välillä on aika raskasta,mutta onneksi nämä ovat vain ohimeneviä vaiheita.Poitsu on aina ollut vilkas yksilö ja tuskin siitä yhtään rauhoittuu.Tyttäreni on 9v ja kunoikein muistelen niin hänen kanssaan oli vielä rankempaa oli sen verran villi tapaus.Nyt on seesteinen nuorineiti josta on todella paljon apua lastenhoidossa.Ehkä se tuntuu nyt rankemmalta kun itselläänkin on ikää(hyvin vähän)enemmän!!Vauvavaihe on niin ohikiitävän lyhyt,että nautitaan siitä kuitenkin kaikin tavoin.Jaksamisia ja positiivisia ajatuksia.
ollut kanssa maailman kiltein vauva..not anymore. kokoajan keikkuu ja kiipeilee, päivystykses eilen käytiin kun niskat jumittu ku kaatu ja sattu. huh. kokoajan saa olla takana et mihin kaatuu kun intoa riittää kaikkeen, vaan taidot puuttuu!! yöllä kiljutaan ja kiipeillään taas ja itketään kun äiti tuuppaa nukkumaan!
Meillä on myös vauhti todella kova. Tyttö on pian 11kk. Kiipeillään, seistään, vaaputaan, tutkitaan, availlaan laatikoita, notkutaan pinnasängyssä jne jne.
Mutta täytyy sanoa, että nautin tästä suunnattomasti! Meillä ei ole ollut ns. helppo alku elämään. Monta (vakavaakin) mutkaa on ollut matkassa ja äidin ja isän jaksaminen on ollut niin ja näin. Onneksi on selvitty. Nyt kaikki on hyvin ja tyttö virkeä oma itsensä!
Ymmärrän kyllä, että jos on ollut helppo lapsi niin tällaiset "pikkujutut" tuntuvat raskailta ja väsyttäviltä. Mutta kannattaa kuitenkin olla onnellinen ja kiitollinen että on olemassa se pieni taapero joka vaappuu ja kaatuilee :-)
Juu, olen toki onnellinen tyttöni kehitysvaiheista. Tarkoitukseni ei ollut purnata, vain kertoa, että liikekannalle lähteminen on ollut tähän mennessä raskain vaihe. Ehkä tuo sana raskas ei ole tässä yhteydessä paras mahdollinen..
On inhimillistä joskus tuntea väsymystä vauvan hoidossa, eihän sitä ihan aina voi olla pää pilvissä. Tunnen kuitenkin joka päivä suurta onnea siitä, että minulla on aurinkoinen, terve lapsi - hän on minulle tärkeintä maailmassa!
Totta tosiaan. Poika on just täyttänyt 9 kk ja joka päivä mennään niin että hippulat vinkuu. Kuhmuja tulee päähän harva se päivä ja vaikka miten vieressä istuisin koko ajan, en voi estää aina kupsahtamasta. Toinen on niin elohopea. Ottassa on usein ainakin pieni jäänne mustelmasta.
Meiltä on viety olkkarin pöytä kokonaan pois ja terävimmät kulmat tv. tasosta pehmustettu. Silti niitä vaaranpaikkoja pakosta löytyy.
Kävelee nyt "puuta pitkin" ja on alkanu seisomaan ilman tukea ja ottamaan muutamaa askeltakin. Vielä onneks ei ole tarvinnut käydä tikattavana, vaikka lähellä on varmaan sekin ollut.
Joka päivä se on yhtä hirvittävää, kun pelkää jos jotain pahaa sattuu. Aina ei väsymykseltään ole itsekään niin skarppi. Öisin valvotetaan nykyään enemmän kuin aiemmin ja hampaita varmaan tulossa.
Vauva on silti luonnollisesti minullekkin maailman tärkein ja ihanin. Siksi se onkin niin kamalaa, kun joutuu pelätä.