Olen lukiossa ensimmäisellä vuodella ja olen huomannut pienen eroavaisuuden minun ja muiden poikien välillä. Tämä ei ole tavallinen lukio vaan vahvasti matikkaa ja luonnontieteitä painottava joten ryhmään on valittu parhaimmistoa. Olen kuullut että pojat pärjäävät fysiikassa ja matikassa paremmin kuin tytöt ja tytöt puolestaan ovat parempia kielissä ja kuvataiteessa. Minun tapauksessani nuo eivät päde koska en tajua matikkaa enää (pitkä) ja olen surkea fysiikassa. Sen sijaan olen parempi kemiassa, osaan piirtää ja kielet ovat aina olleet kymppiä (ruotsikin). Tunnen itseni erilaiseksi, palaperlin pala joka ei kuulu tähän palapeliin.
Minusta tämä on muuri. Minun on vaikea ottaa kontaktia muihin poikiin koska en tunne olevani samalla "aaltopituudella" ja mielenkiintoni on kaukana heidän mielenkiinnoista. Koska muut ovat älykkäämpiä kuin minä ja tuntuu jotenkin vammaselta tässä joukossa. Aina pitää ihmetellä "miten se tietää tuohonkin vastauksen, kuinka se tajuaa tuonkin..miksi minä en tajua mistään mitään?" Tosin sain heidät hiljaisiksi kuviksen tunnilla ja itse asiassa nautin siitä tilanteesta niin perkeleesti koska kukaan muu heistä ei psyty samaan. Eivätkä ne nörtit pärjänneet liikunnassakaan. Itseasiassa ainoa häpeän pilkku heidän kymppiriveissään on ne kutoset ja vitoset liikunnasta. Mutta kuvataide on vähäistä verrattuna fysiikkaan ja matematiikkaan. Minun on turha iloita siis siitä koska en osaa kuitenkaan niitä aineita mitä tarvitsisin tulevaisuudessa eikä taiteellisuutta minun mielestäni arvosteta niin paljon kuin matematiikan ja luonnontieteiden osaamista.
En ole koskaan ollut sellainen poika joka on rakastanut pikkuautoilla leikkimistä ja rajujen sotaleikkien harrastamista. Olen kasvanut ilman isää ja naisten keskuudessa koko ikäni. Minua on haukuttu homoksi yläkoulussa varsinkin ruotsin kielen taitoni, ulkonäköni ja omituisuuteni vuoksi. En oikeastaan tule toimeen poikien kanssa, vaan kaveripiirini perustuu tytöistä. Olen kuitenkin nyt lukiossa hieman yksinäinen paitsi että yksi tyttö on tullut jo monta kertaa puhumaan minulle ja istumme vierekkäin muutamilla tunneilla.
Noniin nyt kun katson tekstiäni niin tästä tulee varmasti mieleen sellanen hieno taiteilija homo. Minusta tuntuu että minua ei ole luotu pojaksi. En halua olla tyttökään. Nyt olen vain erilainen ja se erottaa minut. On minulla ollut muutamia poikiakin kavereina. Yksi kaveri yläasteella. Tosin tiemme erosivat nyt kun lukiovalintamme olivat erilaiset, koska hän on minun vastakohtani melkein kaikessa ja ehkä ainoa mikä piti meidät kavereina oli koulu ja se että hän oli ujo.
Tuntuu kuin minussa olisi kaksi puolta jotka ovat molemmat miinuksia ja siksi hylkivät toisiaan. Mihin on kadonnut se positiivinen puoli jonka pitäisi pitää minut kasassa? Ehkä minä olenkin homo. Siinä olisi syy taas tähänkin ongelmaan. Miksi juuri minun täytyy olla erilainen? Vihaan tätä!!
En pysty muodostamaan kaverisuhteita poikien kanssa ja naispuoliset ystäväni rasittavat minua ongelmillaan ja minusta tuntuu että olen yhden jos toisenkin yksityinen psykologi. YStäväni tietävät mitä tunnen ja ajattelen mutta he näkevät minussa vain ne positiiviset puolet mikä yleensä korostuu "sä et ole sellanen tavallinen kusipää poika" Mutts erilaisuus on synti tässä maailmassa. Vaikeaa on olla älykäs, tyhmä, viisas jne,, koska ne kaikki ominaisuudet erottavat meidät käsityksestä normaali. Mutta normaaliakaan ei ole olemassa. Tosin joku peruskäsitys ihmisillä on normaalista kun koulussa porukka jaetaan hikuihin, omituisiin, pissiksiin, hevareihin, punkkareihin jne. joten jossain pitäisi olla se tavallinen, normaali.
Minunhan pitäisi olla onnellinen. Ymmärrän ihmisiä, tosin enemmän naisia, osaan kieliä, olen taiteellinen ym. mutta ainoa ristiriita on se että olen poika enkä tunne itseäni pojaksi. Nyt on tapahtunut virhe minunkin geeneissä.
Minusta tämä on muuri. Minun on vaikea ottaa kontaktia muihin poikiin koska en tunne olevani samalla "aaltopituudella" ja mielenkiintoni on kaukana heidän mielenkiinnoista. Koska muut ovat älykkäämpiä kuin minä ja tuntuu jotenkin vammaselta tässä joukossa. Aina pitää ihmetellä "miten se tietää tuohonkin vastauksen, kuinka se tajuaa tuonkin..miksi minä en tajua mistään mitään?" Tosin sain heidät hiljaisiksi kuviksen tunnilla ja itse asiassa nautin siitä tilanteesta niin perkeleesti koska kukaan muu heistä ei psyty samaan. Eivätkä ne nörtit pärjänneet liikunnassakaan. Itseasiassa ainoa häpeän pilkku heidän kymppiriveissään on ne kutoset ja vitoset liikunnasta. Mutta kuvataide on vähäistä verrattuna fysiikkaan ja matematiikkaan. Minun on turha iloita siis siitä koska en osaa kuitenkaan niitä aineita mitä tarvitsisin tulevaisuudessa eikä taiteellisuutta minun mielestäni arvosteta niin paljon kuin matematiikan ja luonnontieteiden osaamista.
En ole koskaan ollut sellainen poika joka on rakastanut pikkuautoilla leikkimistä ja rajujen sotaleikkien harrastamista. Olen kasvanut ilman isää ja naisten keskuudessa koko ikäni. Minua on haukuttu homoksi yläkoulussa varsinkin ruotsin kielen taitoni, ulkonäköni ja omituisuuteni vuoksi. En oikeastaan tule toimeen poikien kanssa, vaan kaveripiirini perustuu tytöistä. Olen kuitenkin nyt lukiossa hieman yksinäinen paitsi että yksi tyttö on tullut jo monta kertaa puhumaan minulle ja istumme vierekkäin muutamilla tunneilla.
Noniin nyt kun katson tekstiäni niin tästä tulee varmasti mieleen sellanen hieno taiteilija homo. Minusta tuntuu että minua ei ole luotu pojaksi. En halua olla tyttökään. Nyt olen vain erilainen ja se erottaa minut. On minulla ollut muutamia poikiakin kavereina. Yksi kaveri yläasteella. Tosin tiemme erosivat nyt kun lukiovalintamme olivat erilaiset, koska hän on minun vastakohtani melkein kaikessa ja ehkä ainoa mikä piti meidät kavereina oli koulu ja se että hän oli ujo.
Tuntuu kuin minussa olisi kaksi puolta jotka ovat molemmat miinuksia ja siksi hylkivät toisiaan. Mihin on kadonnut se positiivinen puoli jonka pitäisi pitää minut kasassa? Ehkä minä olenkin homo. Siinä olisi syy taas tähänkin ongelmaan. Miksi juuri minun täytyy olla erilainen? Vihaan tätä!!
En pysty muodostamaan kaverisuhteita poikien kanssa ja naispuoliset ystäväni rasittavat minua ongelmillaan ja minusta tuntuu että olen yhden jos toisenkin yksityinen psykologi. YStäväni tietävät mitä tunnen ja ajattelen mutta he näkevät minussa vain ne positiiviset puolet mikä yleensä korostuu "sä et ole sellanen tavallinen kusipää poika" Mutts erilaisuus on synti tässä maailmassa. Vaikeaa on olla älykäs, tyhmä, viisas jne,, koska ne kaikki ominaisuudet erottavat meidät käsityksestä normaali. Mutta normaaliakaan ei ole olemassa. Tosin joku peruskäsitys ihmisillä on normaalista kun koulussa porukka jaetaan hikuihin, omituisiin, pissiksiin, hevareihin, punkkareihin jne. joten jossain pitäisi olla se tavallinen, normaali.
Minunhan pitäisi olla onnellinen. Ymmärrän ihmisiä, tosin enemmän naisia, osaan kieliä, olen taiteellinen ym. mutta ainoa ristiriita on se että olen poika enkä tunne itseäni pojaksi. Nyt on tapahtunut virhe minunkin geeneissä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ihmiset on erilaisia. Se, että on munat ei tarkoita sitä, että pitäisi olla kiinnostunut lätkästä, tappelusta ja olla hyvä matematiikassa. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä. Sukupuoliin liittyvät stereotypiat pätevät vain keskivertoihmiseen, ja sellaistahan ei oikeasti ole olemassa.
Ei tähän muuta voi sanoa, kuin että hanki kaltaistasi seuraa.
Itse olen taas sitä sukupolvea että kiinnostukseni luonnontieteitä kohtaan oli friikkiä. Muut pojat ostivat mopon, minä ostin tietokoneen ja sekös herätti kummastusta: tietokoneen hinnalla kun olisi saanut mopon. En ole ikinä kiinnostunut urheilusta enkä nakkikioskilla tappelemisesta. Miehinen uhoaminen ja kilpailuvietti on ollut mielestäni aina ällöttävää. En sulata stereotypistä mieskulttuuria, siihen liittyy mielestäni niin paljon vastenmielisiä piirteitä.
Mutta ei tämä ole elämääni haitannut. Olen vain hankkinut ystäviä jotka ovat samanlaisia. Siinä se. Tietysti niitä voi olla vähän vaikea löytää jos on "outo" mutta yliopistosta niitä sitten löytyi. Kaikki siellä olivat yhtä höynähtäneitä kuin minäkin.