Se ilta muistuu mieleeni yhä varsin hyvin. Se kaikki tapahtui yhdeksännellä luokalla, eräässä discossa, jonka järjestämisellä ei ollut sen erikoisempaa syytä. Olimme muutaman kaverin kanssa saapuneet paikalle, tanssineet, juhlineet, kaikkea mitä nuoret siellä tekevätkin, tosin emme olleet juoneet. Oli illan viimeisten hitaiden aika, mieleni rohkaisseena pyysin tanssimaan vahnaa luokkakaveriani, joka oli vuotta aiemmin muuttanut pois paikkakunnalta, jossa asuin.
Se tunnelma, jokaisen askeleeni jälkeen maassa kiemurteleva savukoneen savu muodosti hienoisen pyörteen, valot ympärilläni sykkivät punaista, vihreää ja sinistä musiikin tahtiin. Kaikesta valosta huolimatta oli hämärää, tällä kaikella ei ollu mitään merkitystä minulle, kaikki mitä saatoin nähdä olivat hänen silmänsä. Annika, hänen vaaleanvihreät silmänsä, jotka kauniisti kiinnittivät huomion ja hukuttivat katsojan itseensä, kutsuivat viattomasti minua tanssiin. Olin hermostunut, käteni tärisivät lievästi ja hikoilivat hieman enemmän. Kuitenkin onnistuin pitämään katseen hänen silmissään, jotka odottivat, katsoen suoraan omiini. Lopulta saavuin hänen luokseen ja onnistuin pyytämään häntä tanssimaan ja hän suostui. Otin häntä hellästi kädestä ja johdatin lattialle, paikalle jossa saimme olla rauhassa. Musiikki muuttui, intro oli loppu. Hiljalleen vaivuimme tanssiin sisälle, musiikki kuljetti meitä, kuten ehkä tunteemmekin. Muistan, kuinka syvästi häntä kohtaan tunsin, liekö täsysin kadonnut vieläkään se tunne.
Musiikki loppui ja me seisoimme yhä siinä, toisiamme katsellen, minä hänen kauniisiin vihreisiin silmiin ja hän omiini. Pidin häntä kummastakin kädestä, käteni olivat hieman kylmät, hänen taas mukavan lämpimät. Hän ei ollut kosskaan kermostunut. Hän katoi minua hetken, toisen ja kun en tajunnut enää mitä tehdä, onnistuin sanomaan "Nähään taas". Eläköön, ja niin minä livistin paikalta. Myöhemmin tajusin mitä ne silmät odottivat, mitä odottivat hänen huulensa, se hetki on kaikessa kauneudessaan painunut mieleeni, mutta myöskään en kykene unohtamaan kömpelyyttä, nuoren pojan kokemattomuutta, joka pilasi sen mitä silloin eniten kaipasin; suudelmaa häneltä.
Se tunnelma, jokaisen askeleeni jälkeen maassa kiemurteleva savukoneen savu muodosti hienoisen pyörteen, valot ympärilläni sykkivät punaista, vihreää ja sinistä musiikin tahtiin. Kaikesta valosta huolimatta oli hämärää, tällä kaikella ei ollu mitään merkitystä minulle, kaikki mitä saatoin nähdä olivat hänen silmänsä. Annika, hänen vaaleanvihreät silmänsä, jotka kauniisti kiinnittivät huomion ja hukuttivat katsojan itseensä, kutsuivat viattomasti minua tanssiin. Olin hermostunut, käteni tärisivät lievästi ja hikoilivat hieman enemmän. Kuitenkin onnistuin pitämään katseen hänen silmissään, jotka odottivat, katsoen suoraan omiini. Lopulta saavuin hänen luokseen ja onnistuin pyytämään häntä tanssimaan ja hän suostui. Otin häntä hellästi kädestä ja johdatin lattialle, paikalle jossa saimme olla rauhassa. Musiikki muuttui, intro oli loppu. Hiljalleen vaivuimme tanssiin sisälle, musiikki kuljetti meitä, kuten ehkä tunteemmekin. Muistan, kuinka syvästi häntä kohtaan tunsin, liekö täsysin kadonnut vieläkään se tunne.
Musiikki loppui ja me seisoimme yhä siinä, toisiamme katsellen, minä hänen kauniisiin vihreisiin silmiin ja hän omiini. Pidin häntä kummastakin kädestä, käteni olivat hieman kylmät, hänen taas mukavan lämpimät. Hän ei ollut kosskaan kermostunut. Hän katoi minua hetken, toisen ja kun en tajunnut enää mitä tehdä, onnistuin sanomaan "Nähään taas". Eläköön, ja niin minä livistin paikalta. Myöhemmin tajusin mitä ne silmät odottivat, mitä odottivat hänen huulensa, se hetki on kaikessa kauneudessaan painunut mieleeni, mutta myöskään en kykene unohtamaan kömpelyyttä, nuoren pojan kokemattomuutta, joka pilasi sen mitä silloin eniten kaipasin; suudelmaa häneltä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi itku mitä tuubaa.
Olen varmaan mielestänne hirveän negatiivinen ja kyyninen, mutta näyttää vahvasti siltä, että yhdeksän kymmenestä tänne laitetusta kirjoitelmasta on niin hirveää rektaalieritettä, ettei pahemmasta väliä.