Olen aivan uusi tuttavuus palstallanne. Olen itse 54 v. mies, naimisissa, ollut jo liki 30 v. Minulla on kaksi aivan ihanaa poikaa, toinen jo asuu miniän kanssa, heillä aivan ihana vähän yli vuoden ikäinen tyttö. Kaiken pitäisi olla hyvin, elämän onnellista. Kun vielä mainitsen, että olen yksityisyrittäjä, yritys tuottaa niin hyvin, ettei nälkää nähdä tarvitse.
Miksi sitten roikun netissä? Miksi etsin keskustelukanavia, jos kaikki on ok? Hyvä kysymys, vaikka sen itse asetinkin.
On minulla (meillä) ongelmiakin. Omasta elämäni traumasta en nyt puhu (on sekin ollut paha ja rasittava), puhun vaimostani ja suhteestamme parisuhteeseen. Vaimoni on ollut poissa työelämästä liki 2 vuotta. Aiemmin hyvin usein oireillut neuroottisuus (pikkupyskoosit) puhkesivat kukkaansa noin 2 vuotta sitten, jolloin hän ajautui totaaliseen psykoosiin. Kiitos terapeuttiryhmän avun, kärsivällisen odotuksen ja ennen kaikkea uuden lääkityksen, hän voi tänään hyvin, olosuhteet huomioon ottaen. Hänelle tehtiin psykologinen testi, jossa havaittiin hänen olevan heikkolahjainen, joka taas minulle selitti monta asiaa elämämme varrelta, kaikki ne mustasukkaiset epäilyksensä, vainoharhaiset ajatuksensa, jotka oletin johtuvan hänen "pahuudestaan", saivat aivan uuden päivänvalon, niinpä tietenkin, hänhän pelkäsi minun jättävän hänet hänen heikkolahjaisuutensa tähden, vertaavan häntä fiksuihin, uransa itse rakentaviin naisiin.
Mitä taas tulee "sairaaseen" vaimooni. Häntä parempaa äitiä ei maailmasta löydy, niin suurella uhrautuvaisuudella (yli voimiensakin) hän poikamme kasvatti. Sen suuremmin aviomiestään rakastavaa, hänen eteensä uhraavampaa naista ei maailmasta löydy. Sen kiintyneempää lastenlasta mummoonsa ei löydy, kuin hänen kohdallaan on. On se ihmeellistä.
Miksi sitten roikun netissä? Miksi etsin keskustelukanavia, jos kaikki on ok? Hyvä kysymys, vaikka sen itse asetinkin.
On minulla (meillä) ongelmiakin. Omasta elämäni traumasta en nyt puhu (on sekin ollut paha ja rasittava), puhun vaimostani ja suhteestamme parisuhteeseen. Vaimoni on ollut poissa työelämästä liki 2 vuotta. Aiemmin hyvin usein oireillut neuroottisuus (pikkupyskoosit) puhkesivat kukkaansa noin 2 vuotta sitten, jolloin hän ajautui totaaliseen psykoosiin. Kiitos terapeuttiryhmän avun, kärsivällisen odotuksen ja ennen kaikkea uuden lääkityksen, hän voi tänään hyvin, olosuhteet huomioon ottaen. Hänelle tehtiin psykologinen testi, jossa havaittiin hänen olevan heikkolahjainen, joka taas minulle selitti monta asiaa elämämme varrelta, kaikki ne mustasukkaiset epäilyksensä, vainoharhaiset ajatuksensa, jotka oletin johtuvan hänen "pahuudestaan", saivat aivan uuden päivänvalon, niinpä tietenkin, hänhän pelkäsi minun jättävän hänet hänen heikkolahjaisuutensa tähden, vertaavan häntä fiksuihin, uransa itse rakentaviin naisiin.
Mitä taas tulee "sairaaseen" vaimooni. Häntä parempaa äitiä ei maailmasta löydy, niin suurella uhrautuvaisuudella (yli voimiensakin) hän poikamme kasvatti. Sen suuremmin aviomiestään rakastavaa, hänen eteensä uhraavampaa naista ei maailmasta löydy. Sen kiintyneempää lastenlasta mummoonsa ei löydy, kuin hänen kohdallaan on. On se ihmeellistä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mitä mieltä olette, mitä itse kohdallani tekisitte? Et saa vertaistasi aivojumppaa (älyllistä pohdintaa), seksi on poissa yhteiselämästä (vain itysetyydytys). Mitä tekisitte, jos olisitte MINÄ?
muutokseen?
Kannustusta en ole koskaan saanut (en ole sitä etsinytkään) etsin minuuteni päivitystä, sitä, kuka minä nyt olen, millainen ja miten minun pitäisi olla, että hyvä olisi, niin minulla kuin läheisillänikin.
No älyllistä pohdintaa tuskin olet ennekään suhteessasi saannut..mihis seksi katosi..ei siitä ole pakko pidättäytyä jos vaimosi on taas kunnossa..
Ei kukaan kai voi toisen puolesta päättää..jos rakastaa tarpeeksi aika paljosta luopuu..ja jos pettää tuntee itsensä roistoksi..mutta jos on rakkauden kadottanut sitä on vaikea saada takasin..
Älyllistä keskustelua varmasti saa ilman muitakin..suhteeseen liittyviä asioita..siis lähinnä seksiä..jos olisin sinä aloittaisin omien tarpeideni paikkaamisen tutustumalla uusiin ihmisiin, joiden kanssa voi paikata keskustelukumppanin tarpeen..sellaisen voi löytää vaikka chatin puolelta..ja sukupuolellakaan ei ole väliä..aika näyttää miten se onnistuu..se kääntyy sitten suuntaan tai toiseen..mutta se selviää vasta ajan kanssa..kun tapaat naisen joka kiinnostaa tunnet kyllä jos kärsit huonosta omastatunnosta kun ajatteletkin pettämistä..silloin varmaan pelkkä seura riitää..muuten olet eron tiellä ja silloin todennäköisesti tunnet huonoa omaatuntoa jättäessäsi sairaan vaimosi..mutta kerran vain eletään ainakin minun uskomukseni mukaan...
Ps miksiköhän tämä viesti on 40 palstalla kun olet 54 se kai kuuluisi 50
Saat 10 pistettä ja papukaijamerkin. Niin hyvin täysin ulokopuolisena ihmisenä yhdestä aloituksesta minua ja elämääni analysoit.
"No älyllistä pohdintaa tuskin olet ennekään suhteessasi saannut.."
Totta, en ole saanut.
Et sinä ole taatusti ainoa, joka noiden ongelmien kanssa painii..ja älyllistä seuraa kaipaa jos vaikka on erehtynyt joskus muinoin rakastumaan urheilijaan ja henkinen puoli on jäännyt itselläkin vähemmälle..harvemmin vaan se on nainen joka kärsii älyllisen juttukaverin puutteesta älykkäät naiset kun usein valitsevat älykkään miehen kumppanikseen..mutta joskus käy päinvastoin :)
Seilaat epätoivon ja tovon rajamailla. Oletko sinkku, vai pettynyt aviokumppani?
Olen nainen ja eronnut vuosi sitten..ja olen kyllä jo askeleen toivon puolella :)
yksi niistä "oudoista" naispuolisista "älyllisen" keskustelun perään huutava nainen/vaimo =)välillä sitä tuntee itsensä todella epätoivoiseksi kun ei omasta ukkokullasta saa itselleen keskustelukumppania, vaikka sen asian miten päin pyörittelisi =)
Älykkyys kun ei katso sukupuolta :)
Onneksi ei tarvitse tollasen idiootin kanssa edes yrittää keskustella..äly kun ei kasva jalkovälissä..ja älykkällä miehellä on usein paljon myös jalkojen välissä :)
Miksi ylipäätään tänne kirjoitin?
On varmaan monia asioita, jotka siihen vaikuttavat. Yksi syy on se, että haluan jakaa toisten ihmisten kanssa sen elämänkokemuksen mitä minulle on kertynyt, en nimittäin usko että vain meillä voi menneä niin kuin menee. Uskon jokaiselta löytyvän luurankoja kaapeistaan, jos rehellisiä itselleen ovat. Kun nyt näin avoimesti kerron selviytymistarinani, se antakoon toisillekin rohkeutta jaksaa heikkoina päivinä eteenpäin. Lisäksi toivoisin tarinani edesauttavan pikkuristiririitojen suhteuttamisessa isompiin kokonaisuuksiin. Olen nyt roikkunut erilaisissa nettikeskuteluissa pari vuotta. On minua ennenkin epäilty narsistiksi, niin kuin eräs teki täälläkin, eipä tuo haitanne, olen muuten sitä mieltä, että pieni määrä nasistisuutta on ihan hyvä ihmiselle, sen psyykkeelle, silloin itsetunto on kohdallaan ja kun se on kohdallaan pystyy rakastamaan itseään ja kun rakastaa itseään, pystyy rakastamaan myös toisia ihmisiä.
Olet eronnut vuosi sitten, mikä meni pieleen? Ei ole pakko vastata jos koet liian henkilökohtaiseksi:) Meinaan vaan kun joskus vaikeina aikoina yritin miettiä sitäkin ratkaisua niin silloin vasta vaivuinkin epätoivoon. Koin ikään kuin suuren yksinäisyyden tuntee jos ajattelin eroamista. Toisaalta eihän aivokapasiteetin puutostila tai sairaus ole mikään peruste erolle (minun mielestäni).
Monen mielestä eroon ei ollut mitään syytä..suurin ehkä se että olen tunneihminen ja kun rakkaus kuoli alkoi suhde ahdistaa..se miksi rakkaus kuoli oli paljolti sen syytä, että sairastuin 7 vuotta sitten vakavaan fyysiseen sairauteen..en ole ikänäni ollut luovuttaja tyyppiä ja kaksi vuotta jaksoin hoitaa kaiken entiseen malliin..mutta kun se ei riittänyt sairaudesta parantumiseen..vaan tilanne vain paheni..kun en jaksanut enää hoitaa kaikkea täydellisesti..yritin kyllä, mutta jos illalla viimeiseksi pyykkejä ripustaessa..tuli itku pelkästä väsymyksestä..kun oli pyykitkin pakko ripustaa..edes kotiavun palkkaamiseen ei mies suostunut ja itse en halunnut jäädä pois työelämästä koska tarvitsin myös aikuisten kontakteja..vaikka tein puolta päivää vuosien varrella kertyneiden ylitöiden ansiosta..lastenhoito, työ, kodinhoito ja sun muut olivat yksinkertaisesti fyysisesti liikaa..ja kun ruumis rasittuu äärimmilleen ei tunteille..ainakaan positiivisille ole enää sijaa..seksin loppumiseen ei sairauteni kyllä johtanut ja mieheni ei olisi halunnut erota..eli olin itse se joka lähti..liitosta, jossa olin enemmän yksin lasten kanssa kuin yksikään tuntemani yksinhultaja..heille tarjotaan apua kun ovat yksi..avioliitossa oleva ei sitä tarvitse..ja selviänhän aina kaikesta..niin selviänkin..mutta tein elämäni ensimmäisen itsekkään ratkaisun ja en ole sitä katunnut sekunttiakaan :) Ja sairauskin voi hyvin huonosti eli minä hyvin..uusi elämä on siis edessä
Ehkä hieman vaikea on ottaa lopullisesti kantaa kertomukseesi, luulen ettet sitä edes odota, et kaipaa ns. analyysiä. Eipä ole ollut helppoa, ei todellakaan. Kun en sinua tunne, en entistä aviomiestäsikään, en syitä, enkä seurauksia, niin pysyn mieluummin vaiti. Toki kertomasi herätti sisälläni joukon kysymyksiä. Miksi monen mielestä ei ollut mitään syytä erota? Olit tunneihminen, eikö miehesi ollut? Voimasi hupenivat, olitko avomielinen, kerroitko siitä miehellesi, niin että hänkin sen olisi ymmärtänyt? Jos hän tiesi, oliko hän todella niin välinpitämätön vaimonsa voimavaroista, jaksamisesta? Oletko katkeroittanut itsesi?
Olen oppinut et minulla on vielä paljon opittavaa
heikkolahjaiselta.
Sitten kun poika eroaa ja riidat kantautuvat kotiin asti,
vaimokin tuntuu taas nousevan arvossaan.
Men!
tämän keskustelupalstan rauhaan. Siirry vaikka keskustelemaan jonnekkin, missä kaltaisiasi liikehtii pilvinpimein.
kommentoit.
rehellistä kerrontaa hienoa.
Ihminen,jolla on mielenterveydellisiä ongelmia vie kaiken tilan suhteessa tahtomattaan.
Näin toivon.
Koska minusta levitetään keskuudessanne herjaavaa, väärennettyä tietoa, liitän vaikka tähän, vastaukseksi sinulle, jonka vastausta arvostan, mietteitäni naisesta, äidistä:
"TOISTETTAKOON vielä KERRAN. Niitä SANOJA, joita käytin HERJAAJIANI kohtaan, en koskaan käytä VAIMOANI kohtaan.
"Meissä naisissa voi olla minun kaltaisiani tyhmiä,
varmaan vaimoasi tyhmempiä, mutta vaisto voi silti olla oikea."
Niinpä, minkäs me itsekukin perimällemme voimme. Emme voi tippaakaan itse vaikuttaa siihen, mitkä eväät elämäämme ajatellen tulemme saamaan. Se mitä minä kunnioitan ja ihailen vaimossanikin, olkoonkin, että PSYGOLOGISET TESTIT ovat todenneet hänen olevan heikkolahjainen, EN MINÄ, on se, että minkä hän on jäättänyt saamatta järkevää matemaattista älyä, sen suuremmin hänet on varustettu sillä mainitsemallasi vaistolla, sydämmen ajattelun kyvyllä, rakastamisen taidolla. Tämä mielipiteeni tiedoksi kaikille niille, jotka ovat sekoittaneet puurot ja vellit keskenään juttujani lukiessaan.
"Kerroit vaimosi olleen rakastava äiti, joka hoivasi ja auttoi lapsensa jaloilleen ja aikuisuuteen. Se on suurteko elämässä."
Arvaappas kuiinka monta kertaa tämän hänelle olen sanonut yhteiselomme aikana, aivan omana mielipiteenäni kun hän on alemmuuden tunnetilassaan arvellut minun vertaavan häntä ns. uraputkinaisiin, trendikkäisiin miestenmaailmassa ykkössijoituksista kilpailevista. MINUN mielestäni naisen SUURIN teko elämässä on oleminen PERHEENÄITINÄ, kodin hengettärenä, lapsensa KOTONA RAKKAUDELLA kasvattavana, vasta sen jälkeen tulevat minun arvoasteikossa menestyvät naiset."
jo kysymyksestäsi käynyt selväksi että haet lisä ymmärtämystä rakastajattaren ottamiselle. Se mitä ei tiedä ei satuta, joten katso turvallinen ja täyspäinen rakastaja itsellesi. Tuskin on kuitenkaan tarkoitus että ihminen uhraa oman elämänsä ja onnellisuutensa toisen ihmisen vuoksi. Eihän sinulle jää mahdolliseksi kun tehdä aina vaan uudestaan vaimollesi selväksi että et ole häntä jättämässä ja arvostat hänen tekemää työtä perheensä ja lastensa eteen. Siinä sivussa pidät rakastajan, jonka kanssa tyydytät niin seksuaaliset kun henkisetkin tarpeesi. vaarana on tietty rakastuminen toiseen naiseen, mutta niinhän siinä tulee joka tapauksessa käymään, mitäs siitä kunhan huolehdit vaimostasi senkin jälkeen.
tyttärellesi itsesi kaltaisen
miehen?
Mietipä sitä.
ketju!
Kyllä käy hänen vaimoaan sääliksi, hirveä haukkuja tuo mies!
puurot ja vellit sekaisin:)
Nimittäin, kuten kerroin aiemmin olen surffaillut sellaislla keskustelupalstoilla aiemmin (esim. yksi ortodoksi vastaan tusina vihaiseksi ärsytettyjä ateisteja), joissa oppii kyllä "keskustelukulttuuria" ja antamaan potut pottuina.
Kun minulle eräs kansakoulupohjalta alkoi leikkimään psykoanalyytikkoa todeten näin:
"he menettivät sinun takiasi isoäidin rakkauden ja huolenpidon, sillä ikinä tuon jälkeen suhteet
heidän välillään eivät täysin korjaannu koko loppuelämän ponnistuksista huolimatta.
Mies ei saisi pitää penistään kaikkein tärkeimpänä asiana maailmassa.
Missä on miehen, isän vastuu läheisistään?"
Hän sai vastineessani sitä mitä kerjäsikin.