Ja näen kait hymyilevää unta.

kaipuusta, toivosta ja rakkaudesta!

Johan oli ihana.

* pimeänä yönä näkisit kaukaisen nuotion*

Miten tuo voi kuulostaa niin ihanalta?
Kiitos runostasi.

Ei kaikki voi olla unta, eihän,
on tässä jotain koettuakin?
Mutta ei minulle tarvitse kertoa, kunhan pohdiskelin vain :)

Minun sanani eivät riitä kuvailemaan runosi synnyttämää tunnetilaa. Ihailen taitoasi.

Kiitos runosi suomasta lukuhetkestä.

Aivan ihana runo, en muuta voi sanoa....
Kiitos!

oli täynnä ihania ilmaisuja ja vaikka olikin pitkä niin jokainen säkeistö myötäili hienosti toisiaan

Kiitos äitiparta lukuelämyksestä!

---


Kun airot kolahtavat veneen pohjalle
kiiriikö ääni rannalle,
kuuletko putoavan lehden
ja kallion takaa hyttysen puheen?

Näetkö, etten ole enää nähtävissä:
airojen keskellä makaan
katselen valkoisten pilvien liikettä
enkä huhuiluusi vastaa

Sillä tavalla kerron
mykästä kaipauksesta, syvästä halusta rannoillesi

Sinun sylisi sykkivään
lämpöön

Kun veto vedolta veneeni kaikkoaa kauemmas
kunnes lipuu saaren taakse
että odottaessasi minua pimeänä yönä
näkisit kaukaisen nuotion

Huomaatko
kuinka liekkini tanssii
sinua kohti, kuuletko kuinka
sydämeni hakkaa

Yli mustien vesien






Kuiskaan






Seisoessasi ikkunan luona
päästäthän minut
irti
annathan minun
jo olla

Voidakseni vihdoin saapua,
tulla maailmalta
kotiin

Astua avatusta portista
sielusi värähteleviin syvyyksiin

Itseäni menettämättä

Ihmisenä
ihmistä vasten
sylissäsi lakkaamatta
soida






Minä tahdon!






Lisään takkaan puita
vesi jossain ulkona liplattaa

En voi nähdä sinua,
mutta sinä
ehkä kaukaisissa liekeissä
näet minut?

Tuuli vavisuttaa vanhoja hirsiä
varjot seinillä lepattavat,
seisot ikkunan luona ja huokaat
kirjoittaessani lattialla

Että

Lasken pääni kivikkoon
nukahdan

Näen kait hymyilevää unta






Käsi kulkee rinnan päällä
tunnustelee ihon
rosoista sileää pintaa
kohoutumia

Muistelen:

Nouseeko mereltä myrsky
kysyit, ja minä sanoin kainaloosi
etten tiedä

Mutta tehdään oma myrsky
rakkaani,
raivotaan toisissamme

Niin kuin kuu raivoaa
mustana vellovan veden päällä,
tai niin kuin tähdet
raivoavat
hilpeästi tuikkivina neuloina
hämärien polkujen yllä

Lempeästi

Nukut, katselen kasvojasi

Takkatuli on sammunut

Nousin ylös
jatkamaan keskeneräistä
runoa:

Aamu tulee
herään lintujen lauluun

Hytisen
nuotio on sammunut yön aikana
tuuli on vienyt lippalakkini
mutta vene
on onneksi vielä paikallaan,
koivuun sidottuna

Tähyän järven yli,
oletkohan sinä jo hereillä

Veto vedolta soudan kotimökkiä kohti
sydän pamppaillen
toivon
että olisit luovuttanut minut pois

Ja että

Kun riennät vastaani ovella
sylisi olisi avoin
kaikelle mitä minussa on
niin että voisin virrata vapaasti vielä sittenkin
kun sääresi sulkeutuvat ympärilleni
ja maailma peittyy
sumuun

Katselen sanoja paperilla,
hymyilen

Ikäänkuin olisin

Hmmm,
ikäänkuin olisin tai

Ikäänkuin joku olisi
jonkun kanssa jossain mökissä
kirjoittaen jotain runoa
missä hän soutaa kauas mökistä saareen

Ja kertoo
ettei olekaan saaressa
ei ole ehkä koskaan ollutkaan
sillä se on vain runo

Hmmm

Ehkä allegoria

Jotain, mitä hän kirjoittaa

Niin kuin kuu raivoaa
mustana vellovan veden päällä,
tai niin kuin tähdet
raivoavat

Ja näen kait hymyilevää unta






Kun airot kolahtavat veneen pohjalle
kiiriikö ääni rannalle,
kuuletko putoavan lehden
ja kallion takaa hyttysen puheen?

Näetkö, etten ole enää nähtävissä:
airojen keskellä makaan
katselen valkoisten pilvien liikettä
enkä huhuiluusi vastaa

Sillä tavalla kerron
mykästä kaipauksesta, syvästä halusta
rannoillesi






Sinun sylisi sykkivään
lämpöön

Tällä kertaa faktateksti. Esitetään ikäänkuin novelli tai essee, kolmessa kappaleessa.


1.

Olin koneella muita töitä tekemässä, niinkuin oon ollu tässä pari kolme päivää varsin aktiivisesti, ja ajattelin ikäänkuin lepohetken pitää töiden välissä ja rentoutua kirjoittamalla jotain kevyttä, niin että ei mulla ollu minkäänlaisia runoajatuksia eikä tunnelmia mielessä, kun siis palstalle tulin, täysi arvoitus millainen runo syntyy jos ehkä syntyy mitään, ajattelin kuitenkin, että nopeasti jotain pientä - heh - saan tehdyksi ja sitten palailen tärkeämpiin töihin. Ouch. Täytyy tunnustaa ettei tää ihan niin nopeasti käyny, kaksi ja puoli tuntia tuossa vierähti.

Kyseessä on kuvitelma ja sisäkkäisiä fiktioita, jopa niin, että

Katselen sanoja paperilla,
hymyilen

Ikäänkuin olisin

Hmmm

on fiktiota, kuvitelmaa.
Runon aiheena on kuvitteellinen henkilö, joka kirjoittaa runoa miehestä joka on meren rannalla mökissä puolisonsa kanssa, ja siinä runossa mökissä meren rannalla puolisonsa kanssa oleva mies kirjoittaa runoa, jossa kuvittelee olevansa järven rannalla mökissä puolisonsa kanssa ja lähtevänsä soutamaan saarelle, missä sytyttää nuotion ja sitten nukahtaa nuotion äärelle.

Runon varsinaisesta henkilöstä, kuvitteellisesta kirjoittajasta, ei kerrota juuri mitään. Hän on runon ulkopuolella eikä kirjoita runossa itsestään mitään muuta kuin

Katselen sanoja paperilla,
hymyilen

Ikäänkuin olisin

Hmmm

mitkä saattavat yhtä hyvin olla hänen kuvitteellisen luomuksensa sanoja kuin hänen sanojaan. Ajattelin kyllä tuon kohdan hänen omiksi sanoikseen, jotta siinä runon varsinainen päähenkilö, näkymättömissä oleva kirjoittaja hetkeksi murtautuu luomansa runomaailman keskelle.

Runon päähenkilö ei siis ilmaise itseään suoraan, ei kerro kirjoittamistapahtumasta eikä kuvaile ihmissuhteitaan tai ympäristöään missä kirjoittaa. Hän ilmaisee itsensä kiertokautta, vain hahmojen, kuvitelmien välityksellä jotka luo.

Kuitenkin on olemassa jokin syy, miksi hän kirjoittaa tuollaisen runon? Viimeiset rivit, jotka ovat alkuosan toistoa, antavat ymmärtää, että kirjoittamansa kautta hän purkaa omaa kipua ja kaipaustaan; että nämä kuvitteelliset henkilöt tavallaan ovat väline, jolla hän peitellysti esittää oman sydämensä tunteita ja mielenliikkeitä?

No niin, sitten voidaan tietysti mennä minuun, äitipartaan...

Se onkin jo vaikeampi kysymys:
Miksi kirjoitan tällaisen fiktion, kuvitelman kirjoittajasta joka kirjoittaa runon mökissä olevasta miehestä joka kirjoittaa runoa mökissä olevasta miehestä joka kirjoittaa runoa, itsestään soutamassa saareen?

:-)


2.

> Ei kaikki voi olla unta, eihän, on tässä jotain koettuakin? <
Marin.

* melkein hieron partaani *
Voi että sentään. No, ainakaan en kokenu mitään kovin intiimejä tunne-elämyksiä kirjoittaessani. En myöskään ottanu esikuviksi mitään oman elämän tapahtumia, joskin - soutelu syksyisellä riitteen peittämällä järvellä, kun valo helkyttää keltaisia koivuja saaressa - saattoi olla jonkinlainen lähtökohta. Se on tosielämän herkkua, mistä tykkään vietävän paljon; järvi vain on liian pitkällä eikä tuu lähdettyä joka syksy. Luulenpa, että siinä on ainakin osa lähtökohtaa mistä sain sysäyksen, mielikuvan, aistimuksen josta saatoin lähteä liikkeelle, ja niin ryhdyin luomaan tarinaa. Mutta. Kun siis minulla ei palstalle tullessa vielä ollut minkäänlaista lähtökohtaa tarinalle, ja jotain aistimusta tai ideaa yritin sisältäni noukkia ja synnytellä, niin miksi aistimus soutamisesta, järvestä ja saaresta oli se, minkä onnistuin ensimmäisenä tavoittamaan? Varmaankin siksi, koska hiljattain juuri olin käyttänyt kuvaa eräänlaisena esimerkkinä, kirjoittaessani ystäväni blogiin. Siitä se kait nousi. Asia synnyttää toisen, lauseet ketjuuntuvat.

Totta myöskin on, että vierauden kokemus yhdistyneenä läheisyyden ja yhteyden kokemukseen, niiden suhde - tai ehkä: olla lähellä vaikka on kaukana, ja olla kaukana vaikka on lähellä - ja joskus samanaikaisesti olla emotionaalisesti lähellä ja kaukana - sekä pohdinta, että kuinka voi olla oma itsensä toisen kanssa, joka myös on oma itsensä, mitä tosi sitoutuminen vapaudessa edellyttää jotta voisi syntyä turvallinen ja hedelmällinen parisuhde, nämä ovat henkilökohtaisesti tärkeitä kysymyksiä - en tarkoita, että ne olisivat johonkin minun henkilökohtaiseen ihmissuhteeseen liittyviä kysymyksiä välttämättä, mutta ne ovat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä kysymyksinä - kaiken aikaa.

Sitten tietysti myös, oikean pohdiskelun ja pohdiskelun kuvan suhde. Sekä myös ja aktuellisti, oikean pohdiskelun ja pohdiskelun kuvaamisen suhde. Jos vaikka kerron ajatelleeni - tai ajattelevani - jotain ja sitten, kertoessani, ajatteluni piirtyy paperille vain kertomukseksi ajattelustani - mikä on kertomuksen suhde lähtökohtaansa, siihen mistä kerron; kuinka lause lopulta asiaansa ilmentää? Ylipäätään, kuvauksen ja sen kohteen suhde.

Tämän vuoksi olen mieltynyt sisäkkäisiin fiktioihin. Joskus kirjoitan itseni niiden lomaan, kertoen oikeasta kirjoittamistapahtumasta tai muuten limitän henkilöhistoriani kokemuksia ja tuntemuksia kuvitelmaryöpyn joukkoon, mutta yleensä sanat, mitkä näyttäisivät olevan viittaus kirjoittajaan, kuten tässä - katselen sanoja paperilla / hymyilen - ovat osa fiktiota.

Joka tapauksessa... Vaikka tämäkin runo on alusta loppuun saakka kuvitelmaa - ja runollisten ilmiöiden tarkastelua, kuvailemisen olemuksen pohdintaa vähintään yhtä paljon kuin kuvailemista - kuvilla täytyy olla jonkinlainen, vaikka kuinkakin etäinen lähtökohta todellisen kirjoittajan - nyt siis äitiparran - sielussa.

Enhän voi kirjoittaa airojen kolahtamisesta veneen pohjalle, jos en ole koskaan edes nähnyt venettä?


3.

Kun tässä nyt uteliaisuuttani tulin ihan pikaisesti - heh? - käväisemään palstalla nähdäkseni runon saamat kommentit, samalla luin sen uudelleen... Ja huokaus, aivan liian pitkä. Keskittyminen herpaantuu jo puolessa välissä eikä mielenkiinto millään säily loppuun saakka.

Yritinkin jo kirjoittamisvaiheessa jakaa runoa eri osioihin, en vain löytäny tyydyttävää ratkaisua. Mutta nyt, nukuttuani yön yli, muokkaan sitä vähän, ja kas -

Jossain vaiheessa kyyneleet tulee silmiin.
Eläydyn runohenkilön kaipaukseen - häneen, joka mökin lattialla takan äärellä kirjoittaa runoa ja puoliso siinä seisoo lähellä ikkunassa huokaillen, niin, kirjoittaa runoa, kuvitelmaa että hän tai ainakin joku soutaa ikkunan tuolla puolen, jossain järvellä, matkalla johonkin saareen, vaimo tai joku siinä nyt katselee juuri hänen menoaan tai ainakin jonkun menoa - ja ehkä myös eläydyn runon varsinaisen päähenkilön kaipaukseen, tunnen kuin sympatiaa häntä kohtaan joka kirjoittaa kuvitelman miehestä, joka istuu mökin lattialla kirjoittamassa runoa itsestään tai jostain toisesta miehestä, joka soutaa saareen ja joka, ehkä, kirjoittaa runon itsestään: miehestä soutamassa saareen. Lopulta ehkä, jopa -

Eläydyinkö itseeni, joka kirjoitan runoa miehestä joka ei kirjoita itsestään vaan miehestä, joka istuu mökin lattialla kirjoittaen runoa itsestään tai jostain toisesta miehestä, joka soutaa saareen ja ehkä kirjoittaa runoa itsestään, tai hänestä: miehestä, jonka hän kuvittelee kirjoittamaan runoa hänestä, itsestään?

Höpsistä.

Runon pituudesta ja runsaudesta vielä. Tasoja on varmaan liikaa, materiaalista saisi paremminkin novellin, jos joku vaan kirjoittaisi. Itsellä ei oo aikaa eikä ehkä kykyäkään, mielenkiintokaan ei riitä sellaiseen, proosaan.

Kuten olen usein sanonut, runoni eivät välttämättä ole rakkausrunoja vaan kuvaelmia rakkausrunoista ja niissä mahdollisesti käsiteltävistä tunteista, ne on aiheen tarkastelua, millaista on runous ja kuinka tunteet voivat siirtyä paperille tunteiden kuviksi, mutta - samalla tietysti, toivon että voisin vinosti hymyilevillä runomaailmoilla kosketella jotakin totta ja oikeaa, niin että teksti satuttaa mutta ei masenna, että se nostaa katseen paperilta omaan itseen, saa kaikkien kuvitelmien ja tosielämän havaintojen keskellä kyselemään jollain tapaa kuka olen minä joka havaitsen, millaisena löydän itseni ja toisen, rakastanko - ei ainoastaan sanoilla ja kuvitelmin vaan todellisen maailman haasteiden, ristiriitojen ja monta kertaa kipeidenkin kysymysten keskellä, ja suostunko näkemään, että se mitä näen ei ole kaikki, ja että voi olla muutakin nähtävää, enemmän, jos vain suostun?

Jos runoni vähänkin synnyttää tämänkaltaisia tuntemuksia, kiva. Silloin olen onnistunut, lopputulos on enemmän kuin pelkkä sormiharjoitus ja lepohetki muiden töideni keskellä.

RAKKAUDELLA sinulle
Ticole, Marin, Padme, E.ve, Liona.
Kiitos kommentistasi.

Ja tsemppiä jokaiselle lukijalle, sukupuoleen katsomatta, hienoa että oot olemassa.

- soudetaan eteenpäin elämän merellä -

Jaa, että tulin taas pikaisesti käymään palstalla. Niinpä näkyy. Nyt suihkuun ja sitten kaupungille. Palaan illalla tai yöllä, jolloin luultavasti olen taas koneella, viime yönä meninkin poikkeuksellisesti jo puoli neljän aikaan nukkumaan kun muuten on viime päivinä tullut valvottua viiteen tai kuuteen. Katsotaan nyt, jospa työasioiden keskellä tuun yöllä taas rentoutumaan kirjoittaen - heh - pikaisesti jotain pientä.

- - -

Runomaailmojeni lähtökohtia valaistakseni, liitän kirjoittamani kommentin ystäväni Liisan blogista (spaces-sivustolla äitiparta on taivaslaulu):

" Kuulepas nyt Liisukka. Lähdin sulle heittämään pari kolme sanaa, mutta lähti vähän rönsyämään ja tais tulla kahdeksan A4 arkkia yhteen pötköön, jotta käytän deleteä. No, tallensin kyllä tekstin omiin tiedostoihin, joten palaan astialle ehkä oman blogin puitteissa, maybe. Täytyy ainakin tsekata kuinka paljon tuli kirjoitusvihreitä. Ja tästä se lähti, hopsista: Moi. Kun lisään mun blogiin tai korjailen, niin lähteekö siitä tieto sulle? Että nimimerkki taivaslaulu on tehnyt sitä ja tätä. En oo vielä perehtyny näihin kaikkiin ominaisuuksiin mitä spaces sisältää, en alun alkaenkaan jaksanu syventyä niitä läpi ja nyt kun olin muutaman kuukauden poissa niin, näihin on jotain uudistuksia vielä tullu. Esimerkiksi kävijälaskuria ei enää oo tai sitte olen vaan hukannu sen. Kun ensimmäisiä blogimerkintöjä tein olin sitä mieltä, että mitään ei saa sitten jälkikäteen muuttaa, koska se olisi menneisyyden väärentämistä. Tänään kävin paria merkintääni läpi ja korjailin hulluimpia lauserakenteita, että lukeminen olisi sujuvampaa, kun tekstini muutenkin lienee hämmentävän koukeroista jo ihan siitä syystä, että yhdessä lauseessa voin kertoa eilispäivästä nykymuodossa - istun lauteilla ja heitän löylyä - muistellessani edellisen päivän tapahtumia, ja seuraavassa lauseessa puhun menneessä aikamuodossa kertoen mitä tapahtui sekunti sitten. Mutta päiväkirjani ei muutenkaan ole päiväkirja asioista, joita tapahtui, vaan enemmänkin aiheen tarkastelua, että kuinka voidaan kirjoittaa asioista joita tapahtui. Tietysti se samalla on päiväkirjaa asioista, joita tapahtui, koska ne tapahtumat on tarkastelun väline; ei siis pelkästään kohde, vaan myöskin väline. Minäkin olen itselleni tarkastelun väline, jota käytän katsellessani ja pohtiessani tarkastelun kohdetta, minua näyttöruudulla, kuinka hän ilmenee päiväkirjansa kautta. Elämässä on sitä paitsi hyvin paljon sellaista mistä ei voi kirjoittaa, jo toisten intimiteetin tähden, niin että se mistä voi kirjoittaa on murto-osa. Tästä pääsenkin aiheeseen: menneisyyden väärentäminen. Kirjoittaminenhan on menneisyyden väärentämistä, koska kirjoittaessamme tartumme johonkin joka oli, ikäänkuin siihen voisi tarttua. Se mihin tartumme on ainoastaan muistikuva, ja muistikuva tapahtumasta ei ole tapahtuma itsessään sellaisena kuin se oli. Menneisiin päiviin emme voi tarttua, emme niitä koskettaa emmekä näin ollen myöskään kertoa mitä oikeasti tapahtui; se mistä kerromme, on muistikuvamme, se mitä meissä nyt tapahtuu, mitä muistimme nyt meille puhuu selostaessamme vuosi, kuukausi, päivä tai sekunti sitten tapahtunutta. Sitä ei enää ole. Teksti on hyvin mielenkiintoista, tämäkin teksti joka parhaillaan piirtyy kirjain kirjaimelta silmieni eteen, naks naks, jokaisella näppäimen lyönnillä. Toisaalta se kertoo jotain todellisuudesta ja toisaalta on aivan oma todellisuutensa. Elämäni tapahtumat, joista kerron, ovat mahdollisia ainoastaan paperilla, näyttöpäätteellä. Se mistä kirjoitan, ei ole voinut tapahtua sellaisena kuin siitä kerrotaan, koska sanat eivät ole mikään oikea tapahtuma, tai ne ovat kyllä tapahtuma, mutta oma tapahtumansa. Jos esimerkiksi kirjoitan, että istun lauteilla ja heitän löylyä. Se ei ole totta, eikä ole voinut olla totta. Koska se, että istun lauteilla ja heitän löylyä, ei ole lause - siellä missä se, mihin lause viittaa, tapahtuu. Niin päiväkirjamerkintä siis voi kertoa jotain, mutta ei koskaan ole se mistä kerrotaan. Valokuvauksen harrastajana ymmärrät tämän. Kuva maisemasta ei ole maisema. Maisema on kyllä kohde, mutta tallentuessaan kuvaksi kohde vääristyy. Asia jonka kuva esittää ei ole sama, mikä se on esityksen ulkopuolella. Siksi kuva sekä esittää todellisuudesta jotain että samalla on aivan oma todellisuutensa, jota voidaan katsoa alkuperäisestä ympäristöstä irrotettuna luomuksena. Kuva-albumissa tai kehystetynä pöydällä tai tauluksi tehtynä olohuoneen seinällä se on osa ympäristöään: koivikkoinen, sumun pehmentämä saari, joka soutuveneestä kuvattiin, ei enää ole järvellä. Missä se on? Nyt se kelluu olohuoneen seinällä. Istuessani tuolissa ja katsoessani kuvaa voin muistella tapahtumaa, missä se on otettu, mutta siltikään en voi mennä - tuohon hetkeen - niin, että pääsisin irti nykyhetkestä, missä muisteleminen tapahtuu. Siksi menneisyys etc. etc. etc. etc. :-)
30. lokakuuta 3:50 "