Hei! Minulla on tuore anoppi ja tulemme toimeen hyvin. Miehelläni ja anopilla on erittäin kiinteä suhde ja anoppi selvästi ei ole päästänyt irti aikamiespojastaan. Olemme usein "kylässä" anoppilassa, nyt haluan esittää miehelleni, että vähempi riittää. Mies tuntuu ajattelevan enemmän omia vanhempiaan kuin meitä ja minua. Minusta ei ole enää oikein meidän yhteistä elämäämme ajatellen, että jokainen lauantai-ilta vietetään anoppilassa. Nyt minä olen myös saanut tarpeekseni siitä, että anoppi puhuu aina ikään kuin minä olisin varjo-olento. Kun saunaakin lämmitetään, niin se lämmitetään pojalle. Aluksi ajattelin, että se on vain tapa puhua, mutta nyt olen tajunnut, että jos kaksi ihmistä on kylässä, niin ei voi olla sattumaa tai vahinko, että anoppi ja appi sanovat, että: "Lämmitetäänkö sauna Ilpolle?" Ihmiset, mitä mieltä olette? Nyt minulla alkoivat tuosta kielenkäytöstä hälytyskellot soida. Vaikka minua kohtaan ollaan kohteliaita, niin en enää halua viettää elämäni lauantaita anopilassa, vaan omassa elämässäni yhdessä mieheni kanssa. Tänään sanoin miehelleni, että sano anopille, että tänä viikonloppuna ei tulla saunomaan. Mies oli hiljainen ja sanoi katsotaan nyt. Olen pitkäpinnainen. Mutta nyt riitti. Miten meille voi rakentua yhteinen elämä, jos mies kokee että hänen elämänsä on vapaa-aikana vanhempiensa luona ja minunkin pitäisi siellä viihtyä missä hän viihtyy. Eihän kukaan halua jokaista lauantaita kylässä viettää. Minulle anoppila on kyläpaikka, miehelleni ilmeisesti koti. Minua loukkaa se, että mieheni ei ajattele minua sen enempää, ainoastaan vanhempiaan ja itseään.
Anopit ja appiukot saanko mielipiteenne
Mikä on meidän perhe
9723
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minulla oli ennen vähän samanlainen tilanne, siksitoiseksi asuimme minulle täysin vieraalla paikkakunnalla, matkaa minun kotoani sinne anoppilaan oli 600 km. Joten en voinut tehdä samanlaista temppua, että olisin mennyt omien vanhempieni luo. Sitten vain yksi iltapäivä lauantaina aloin pakata kimpsujani kasaan, otin lapsen käsivarrelle ja lähtöä tein, johan miehelle tuli kiire, että mihinkäs sinä nyt aijot, kun noin monta laukkuakin on mukana,
siihen minä kylmän rauhallisesti sanoin, että lädenpä kerrankin omien vanhempieni luokse.
Enkä tiedä palaanko, jos tahti ei muutu.
No se muuttui kun olin viikon poissa, ja mies löysi sen anopin katsoman morsiamen itselleen.
Katunut en ole, vaikka sillä tiellä olen vieläkin, lapsi on ollut siellä käymässä, myös perheensä kanssa.
Sano anopille siitä sanomisesta ,että menisitte kaikki yhdessä saunaan. Usko vaan se olisi varmasti hauskaa. Ilpo pesisi sitten anopin selän ja sinä appiukon, Sitten vaihtaisitte. Näinhän se sanominen tulisi mukavaksi yhteisharrastukseksi. Monissa etelän maissa ollaan ja asutaankin monta sukupolvea samssa taloudessa. Jopa saatetaan nukkua siskonpedissä mikä tietysti on vieläkin hauskempaa.Siinä sitten aamulla arvuutelaan kenenkähän se känny mahtoi olla joka kopeloi. Nämä nyt ovat tälläiset yleisneuvot ovat kuitenkin toimineet ja sopu on säilynyt,
vielä varsin nuori nainen, verevä ja kukoistava. Arvelen tämmöisen sanomisen olevan jonkunlainen juoni,. Appiukko on varmaan iskenyt silmänsä sinuun. Katsoppas, minä jo 70 nen ukko toivoisin että poika toisi nuoren vaimonsa neille sanomaan. Jos vaikka vilahtaisi !!!
Pojan ketkula tuntuu arvaavan mitä mulla on mielessä. Harvoin käyvät eivätkä suostu meillä kylpemään,vaikka kuin tarjoaisin saunomista, on sitten vaikka mitä syitä..
itsetuntonsa nyt sitä tukea,
mitä hälle aikoinaa luppailit?
Hää on nii yksin, pikku rassukka.
Kovin on tuttua. Olin naimisissa poispilatun vanhempiensa jumaloiman ikuisen "poikamiehen" kanssa. Tilanteeni oli täsmälleen tuota lajia. Tiedän, millaisia ahdistuksia ja suoranaisia vihantunteita tuollainen tilanne merkitsee. Poika ei halua irtautua vanhemmistaan, toisin sanoen on kypsymätön perheenisäksi, on epäkypsä muutenkin. Vaikea yhtälö.
Siinä neuvoni on, että ilmaiset hyvin selvästi, mutta mahdollisimman tyynesti, että sinulla on tasavertainen oikeus päättää, missä lauantait vietetään ja että niitä ei enää vietetä miehesi vanhempien luona, koska heidän kanssaan et ole mennyt naimisiin. Ja sitten johdonmukaisesti pidät linjasi. Ahdistuksen ja vihan tunteita ei kannata kasvattaa sisällään hiljaisuudessa, koska vähitellen ne kalvavat myös avioliittoasi ja siirtyy sen vahingoksi. Itse en uskaltanut pitää puoliani enkä vaatia vielä sitkeämmin kuin tein perheneuvontaa, ennen kuin on liian myhöhäistä, niin tässä iässä tekisin, ja niinpä vähitellen avioliitto meni murusiksi - ja yllätys, yllätys, ex-mieheni muutti avioliitosta takaisin äidin ja isän luo. :) Siellä joskus käydessäni lasteni kanssa en voinut uskoa silmiäni, mieshän oli siellä niin kotonaan, että parinkymmenen vuoden avioliittoa ei tuntunut välillä olleenkaan.
Avioliittoani en toki kadu, koska avioliitostani on kaksi ihanaa tytärtä ja nyt neljä lastenlasta - ja ilmiselvästi olen heille kaikille hyvin rakas ja tärkeä. Ja toki oli siinä avioliitossa hyvätkin aikansa, mutta en myöskään olisi eronnut, ellei ero olisi ollut kaikkien osapuolten parhaaksi. Muitakin painavia syitä, jotka johtivat eroon, oli aivan riittävästi.
Ole rohkea, nöyristely appivanhempien edessä ei pitkitykseen johda hyvään tulokseen. Vaatimukset kenties vain kasvavat ja myöhemmin joudut pahempaan konfliktiin kuin tarttuessa heti asioihin, riitelemättä mutta määrätietoisesti.
Vaikka avioeron jälkeen tilanne oli anoppilaan tulehtunut, niin kuitenkin vuosien jälkeen minulla oli anoppiini ja appeeni hellät suhteet. Molemmat ovat nyt jo kuolleet ja itselläni kaipaus, mitään ei jäänyt hampaankoloon.
Tämä on 75 v. miniän ulospuhallus.
Kyllä se työstä käy istua usein 3-tuntia yhteen suuntaan anopin luokse. Hyvä sinne täysihoitolaan oli mennä työssä käyvän, mies ja kaksi pienokaista mukana. Hotellipalvelutaso, aina puhtaat petaukset, valmiit herkkuruoat. Työstä kävi se palvelu anopillekin. Yritin puolestani, vein aina kustannuksellani ruokatavarat, tuliaiset. Olinhan saanut säästävän miehen, jonka tyyli nopeasti paransi talouttamme monin sijoituksin.
Ainoan lapsen napanuoraa hyvään äitiin ei mikään katkaise. Ei liene tarviskaan.
Vasta tällä iällä aloin pohtia, että anoppini on huomaamattaan halunnut olla se varsinainen äiti minunkin lapsilleni, vienyt ison osan minun äidin osasta. No, hyvä, olkoon. Hän on jo satavuotias, lähes. Vahvatahtoinen, haluaa asua kotipaikkakunnallaan. Vaivoin saimme hänet muuttamaan palvelutalon yksiöön. Yritän nyt päivittäin panna ruoka-annoksen hänellekin pakastimeen, sillä hän ei halua syödä palvelutalon ruokaa. Rollaattorin varassa kulkevan on vaikea laittaa itse ruokaa, vaikka tahtoa olisi muillekin antaa. On minun vuoroni, tosin luulen olevani ikääntynyt palvelutehtävään.
Edellä kerrotusta on seuraus, että minä miniöideni suhteen kaikin voimin yritän pysytellä sivummalla, etten veisi liian suurta osaa ja asettautuisi lapsenlapsilleni varsinaiseksi äidiksi. Kussakin perheessä on omat aatteet ja elämänmeno. Anopin on turha yrittää puristaa nuorta perhettä omaan muottiinsa.
Minun anoppini eli lähes 70 vuotta pikkukylässä, jonka sosiaalisen kontrollin mukaiseksi olisi meidätkin halunnut muokata. Oli hienoa olla niin hyvissä väleissä pojan perheen kanssa, että kävivät kaukaa ihan yhtenään. Messuun lähdöt tosin tuottivat pettymyksen ja kait hänelle häpeänkin.
Olisi Sinun hyvä saada rohkeutta ja sievästi esittää anopillekin, että haluaa enemmän elää omalle perheelle. Aluksi voisi harventaa vierailemalla kuukauden määräpäivinä molemmin puolin. Hyvää suhdetta ei kannata tuhota.
Minä puolestani olen pian nämä miniän velvollisuudet kunnialla suorittanut. Niihin kuuluu nykyään myös päivittäinen tunnin puhelinkeskustelu. Äiti ja poika aamuisin, miniä illansuussa.
Itselläni on kaksi miniää. Ikäeromme on peräti 40 vuotta, joten velvollisuudet jäävät ajallisesti puoleen ja henkilömäärältä puoleen. Henkäisen helpotuksesta heidän puolestaan, sillä en edes elä satavuotiaaksi.
Sellaista on elämä koukeroineen. Tsemppiä !
Kyllä vaimon kuin myös miehen on opeteltava sanomaan oma mielipiteensä. Keskustelulla ja kompromisseilla pohjustetaan perheen elämäntyyli.
Ei siitä mitään tule, jos toinen alistuu, ja toinen määrää tahdin. Nalkuttaa tai tapella ei tarvitse, mutta tiukan paikan tullen on pidettävä pintansa.
Mielipiteeni perustuu yli puolen vuosisadan avioliittokokemukseen.
Toisaalta minun on ehkä helppokin olla tätä mieltä, sillä anoppini lähti siitä, että hänen poikansa on nyt miniän mies.
Olen seurannut hänen esimerkkiään, välit miniöihin ovat ihan oikeasti hyvät. Olemme onnistuneet saamaan viisaat ja joustavat miniät, eivätkä omat tekeleetkään mitään peräkammarin poikia ole. Keskinäiset välit perustuvat "elää ja antaa elää" -periaatteelle.
Sen verran olen aikoinani miniäkokelaille sanonut, että palautusoikeutta ei ole.
Tuossapa viimeksi kolme hieman erilaista miniännkertomusta.
Itse kuulun vanhan kansan junnaajiin, sillä ei ollut nuorenakaan vanhemmille omien ajatusten kertomista, olihan heillä vankat oikea-väärä-linjat.
Huomasin kait jo varhain: 'vaikeneminen kultaa'. Kerran otin yhteen anopin kanssa. Hiljaa hyvä tulee.
Miks'ei kerrota innokkaammin, onko kivi kengässä. Tässähän olis aihetta piisalle asti, arkea ja juhlaa.