Alan vähitellen sympatiseerata miehiä, jotka tuskailevat naisten ailahtelevaisuuden kanssa... En itsekään ole se stabiilisuuden ja kypsän seesteisyyden perikuva, mutta pakko on avautua, kun en ymmärrä, miksi yhtenä päivänä ja kahden kesken ollaan kuin parhaat kaverit ja toisena hetkenä taas kuin ei tunnettaisikaan. Olen aivan neuvoton ja onneton... Miten muilla vastaavankaltaiset tilanteet ovat ratkenneet?
La donna
e mobile
4802
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
...tollanen kaveri mullakin on ollut. Niin tuulella käyvä kuin vaan olla ja voi. Se on ihan pikkulapsen käytöstä! Siitä ehkä kannatais sanoa, mutta tollaset ihmiset useimmiten vetävät suuren palkokasvin nenäänsä pienimmästäkin... Kusipäillä on tapana pysyä kusipäinä. Tai sit ko. henkilöllä on vaan niin paha olla itsensä kanssa.
Mulla oli kans yks tuommoinen kaveri, siis oli ja meni. Veti herneet nenäänsä aivan olemattomasta jutusta. Itselläni ei ollut edes mitään osaa eikä arpaa kyseiseen asiaan. Joten, todellinen ystävä on se joka jää vierellesi, muut häviää. Tuollaisella tyypillä on yleensä kyllä ongelmia itsensä kanssa; itsetunto-ongelmia, masennusta, kateellisuutta...
Ihan totta!
Mutta useimmat ihmiset, miehet tai naiset, tykkäävät tunne-elämän keikkumisesta enemmän kuin minun jääkaudestani.
Ei kukaan edes halunnut kopioida minun luentomuistiinpanoja aikoinaan yliopistossa kun en koristellut sivujen reunuksia millään kuvioilla, vaan luentomuistiinpanot olivat luentomuistiinpanoja, perhana!
Jo silloin aavistin olevani lirissä elämäni kanssa.
Mutta kuten sanottu, kukaan ei halua koiraa, vaikkei siitä tarvitse maksaa veroa, se ei julkisesti hinkkaa itseään sinua vasten, eikä täytä vuodettasi karvoillansa.
Keikut, olet siis elossa. Olet kylmä - siispä saat rukkaset.
...nyt kaverisuhde vai jotain enemmän? Mutta itse ainakin huomaan (valitettavasti) käyttäytyväni juuri kuvailemallasi tavalla silloin, kun olen ihastunut enkä oikein tiedä mitä vastapuoli tuntee. Ihastus on jotenkin helppo kätkeä kovuuden taakse, olla muka kylmä ja tyly. Tosiasiassa juuri silloin sisällä tuntuu myrskyävän eniten. Itse olen koettanut opetella myös käytännössä toteuttamaan sellaista ajatusta, jonka itsekin tunnistan tutuksi toiveeksi, että lähestyisin toista ihmistä juuri silloin, kun hän sitä vähiten ansaitsee. Ei ole aina helppoa, myönnän, mutta kannattaa kokeilla eikä mennä karkuun ;)