Onko sinusta tukijaksi kun apua tarvitaan.Esim....koiramme kuoli muutamia vuosia sitten.Minä surin itkin.Niin miesystäväni sanoi saahan sitä rahalla uuden.....
oletko
mies empaattinen
8549
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vai olisinko koiran asemassa haukuttavana.
Muistan kun olin alle 10 v poikanen ja meillä
kotona kesäisenä yönä kuoli hevonen
suolikiertymään.Komea ja hyvä,ahkera,punarautias
hevonen.Muistan miten isäni romahti täysin ja
saimme koko muu perhe kantaa isän kotiin
sänkyynsä.Hän todella suri hevosen menetystä,
kuin äärettömän läheisen ihmisen pois lähtemistä.Minä poikanen opin näkemään isän
aivan uudessa valossa ja kunnioitus kasvoi entisestään.Voi olla sodan läpikäynyt mies ja säilyttää silti jotain suurta herkkyyttä,
välittämistä,sisällään.Tiedän monta perhettä,
missä koira on rakas perheenjäsen,jonka
poismenoa aidosti surraan ja n. 1 km päässä
nykyisestä kodistani on oikein virallinen eläinten hautausmaa.Kyllä se ennen muuta viestii rakkaudesta kaikkia elollisia kohtaan.Toiset
ihmiset vain on pinnallisia käytännön ihmisiä ja heille syvä tuntein eläminen ja kokeminen on vieras.Rakkauden ostaminen rahalla on tutkimusten
mukaan yleistä ja muutenkin rahalla korvataan tunnepitoisia arvoja.Maailma kovenee ja pinnallistuu koko ajan.Rahalla korvataan,missä tunteet tekee lakon,eihän muuta tarvita kuin osaa ottaa velan.
Minusta ihminen ilman tunteita,on kuin vene ilman
airoja.Oli hieno avauksesi ja toi paljon lämpöisiä lapsuuden muistoja mieleen.Kiitos!Oikein iloista
ja mukavaa päivää,viikonloppua, sinulle ja
iloisia hetkiä!
Kyllä minulle oli kipeä päätös nukuttaa oma koirani,joka oli niin monessa asiassa elämässäni mukana.Vieläkin kun koiraa muistelen,haikeus täyttää sydämmen.Olen yrittänyt olla tukena ja turvana lapsensa menettäneille,ne on niitä elämän vaikeampia asioita.Sanoja ei ole,ne monasti rikkoo enempi kuin lohduttaa,mutta lähellä olo ja saatavilla olo on se mitä siinä voi tehdä,näin itse olen kokenut.
Kiitos Viivi! Kirjoituksesi oli lämmin ja kaunis.Mikään ei ole todella niin vaikeaa kuinlohduttaa vanhempia,jotka ovat menettäneet lapsen.Oikeita sanoja on hyvin vaikea löytää
ja kovasti helpolla vain enemmän satuttaa.
Usein se lähellä olo ja kuunteleminen on parasta tukea.Osoittaa että "olen tässä kun tahdot puhua"
Kun on joku,johon on luottamus,jolle uskaltaa
avautua,se on äärettömän iso asia.Kun yhteys muodostuu,vahvistuu,sanat tulee oikestaan automaattisesti siinä ohessa kun se aika on.
Lapsensa menettämisestä ei ikinä toivu,mutta sen
asian kanssa oppii elämään.Ja silloin on juuri tärkeää,että ympärillä on tärkeitä ihmisiä ja oikealla tavalla.Se on ihan sitä parasta
terapiaa.
Kiitos vielä hienosta ja tärkeästä kirjoituksestasi ja oikein hyvää viikonloppua
sinulle!
se päätös oli ja sitä kysyi itseltään, onko minulla siihen oikeus. Vasta kun eläinlääkäri sanoi sen olevan koiralle parasta, pystyi jotenkin asian hyväksymään.
Kovin empatiaan kykeneviä eivät kyllä olleet ne ihmiset, jotka heti koiran kuoleman jälkeen kysyivät, että aiotteko ottaa uuden.
Olen empaattinen,tuen ja autan avuntarvitsijaa, mahdollisuuksien mukaan. Niin, ja siitä empaattisuudesta saa kyllä nimityksiäkin,mm.
"jeesustelija,tekopyhä, mikä sää luulet olevas,"jne...
Joskus toivoisin olevani niin karski ja kova, että en korvaani lotkauttaisi avunpyynnöille, tai kävelisin ohi, kun joku makaa maassa tajuttomana. Mutta en voi, en voi.
Tässä mielipiteeni. Anteeksi että piipahdin palstallanne, aihe oli sen verran mielenkiintoinen.
suurimmassa määrin. Meillä surtiin yhdessä.
Mutta ei se naiseuskaan ole mikään tae empaattisuudesta.
on usein hyvää tarkoittaen opetettu pelkäämään ja väheksymään tunteita. "Älä itke", "Eihän se niin pahasti sattunut", "Älä välitä, ostetaan uusi" sanovat vanhemmat usein lapselleen sen sijaan, että sanoisivat "Itke vaan, se helpottaa" ja ottaisivat hellästi syliin.
Erityisesti suuren surun edessä ihmiset pelkäävät, etteivät löydä oikeita sanoja ja jättävät ihmisen yksin suremaan ymmärtämättä, etteivät sanat ole tärkeitä vaan läsnäolo. Ne sanat, joita ei tunnu löytyvän, olisi useinkin parasta jättää sanomatta, koska usein ne kuulostavat kornilta, väheksyviltä tai suorastaan loukkaavilta; moni alkaa kertoa tarinoita omasta vastaavanlaisesta kokemuksestaan tai antaa ohjeita. Ei kukaan toinen voi täysin toisen surua ymmärtää, eikä tarvitsekaan. Ehkä luonto yrittääkin ohjata vaikenemaan suuren surun edessä, mutta me ihmiset emme ymmärrä. Vaikeneminen, kuunteleminen ja lämpimästi lähellä oleminen ovat mielestäni parasta lohdutusta.