- - -
Loka- tai marraskuussa 2007.
HEI RAKKAANI.
Kirjoitan syksyisenä iltapäivänä, luulen että on
jo marraskuu, en ole aivan varma,
yöt ovat kovin kylmiä, onneksi meillä on hyvät peitot;
en ole ehtinyt kirjoittaa aiemmin, koska
teemme täällä kovasti työtä,
kuten ehkä tiedätkin;
ruoka ainakin on hyvää ja saamme sitä riittävästi,
tänään söin taas vatsani täyteen,
kohtelussa ei siis ole mitään moittimista;
jos tahdot lähettää jotain, ole hyvä -
laita pakettiin sellaista mikä
itsestäsi tuntuu mukavalta, kuten sanoin, minullahan
ei ole puutetta mistään;
olisi ehkä mukava
saada sinulta kuulumisia,
kerran kuukaudessa saamme ottaa vastaan
postilähetyksen;
niin että, voisitko lähettää minulle
sanotaan nyt vaikka leivän?
kaipaava puolisosi
Albert.
PS.
Laita paketin päälle merkintä
VANKI 30798.
Kas, meidät tunnetaan täällä vain numeroina,
ja jos uskaltaisin, kirjoittaisin isoin, huutavin kirjaimin:
Rakkaani, minun on nälkä!
Enemmän kuin ruumiini, joka riutuu fyysisestä nälästä
sieluni huutaa ääretöntä kaipausta:
rakkauttasi, lempeän kätesi kosketusta.
Että edes kerran tässä elämässä
saisin vielä kokea jotain inhimillistä ja
arvokasta.
Kyyneleet
vierivät poskillani.
Lukiessani kirjoittamaani
kirjettä.
Mieletöntä, kuinka mieletöntä!
Jos kirjoittaisin totuuden
se ei koskaan lähtisi
näiden piikkilankojen tuolle puolen,
minut vain piestäisiin
ja ehkä hakattaisiin kuoliaaksi,
toivon että -
osaat lukea rivien välistä.
Rakkaani.
Tänään sentään tapahtui jotain,
pitkästä aikaa positiivista.
Meille luvattiin, että huomenna pääsemme
suihkuun.
En tiedä mistä moinen ystävällisyyden osoitus,
tarpeeseen se ainakin tulee:
olenhan kauttaaltaan lian peitossa ja
hiukseni kuhisevat syöpäläisiä.
MITÄ?
Suihku onkin jo tänä iltana.
Hienoa.
Pitää kiirehtiä jonoon!
Valonheittäjät saavat riutuneet kasvomme
näyttämään vähän kellertäviltä,
leirin reunalla häämöttää suihkurakennuksen
ruskeanpunainen tiiliseinä.
Pyydän vartijaa lähettämään kirjeen,
ehkä säästyn lyönneiltä.
Ehkä heillä on jopa hauskaa lukiessaan rivejäni,
ehkä muutaman viikon kuluttua
saan leivän.
Au, vatsaan sattuu!
Yritän olla ajattelematta kuinka taivaallisen hyvältä
tuore leipä maistuisi.
kaipaavalla rakkaudella, ikuisesti sinun
ALBERT.
Loka- tai marraskuussa 1940.
Büchenwald.
Vartijoiden savukkeet hehkuvat pimeässä yössä
ja valonheittäjien läikät,
hän tuijottaa parakin katonrajassa olevasta ikkunantapaisesta
ulos, ei oikeastaan näe mitään, katselee vain
ei saa nukutuksi, ajattelee.
Jospa avaisin oven ja syöksyisin parakista pihalle,
ryntäisin kohti porttia,
se olisi niin kovin helppoa
eikä tarvitsi koskaan enää kärsiä,
kaatua vain konepistoolisarjan niittämänä
kuin äkkiä katkeava heinä, johon terävä viikate osuu
kesäpäivänä.
Sitten hänen mieleensä tulee kammottava ajatus!
Kaikkeista kammottavin ajatus,
ja hän alkaa vavista - se on liian kammottavaa ajatella.
Että joskus - joskus - ehkä kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenen
tai viidenkymmenen tai kuudenkymmenen vuoden kuluttua
ihmiskunta on unohtanut kaiken tämän!
Ottamatta opikseen.
Polvet notkahtavat ja hänen kaatuu laverilleen
voihkien - ei, ei saa käydä niin!
Viidenkymmenen, kuudenkymmenen vuoden kuluttua
kun olemme jo unohtaneet,
joku, joka ei ollut edes syntynyt silloin, kirjoittaa
runoa Albert-nimisestä miehestä
kirjoittamassa kirjettä
vaimolleen.
Büchenwaldin keskitysleirillä?
Marraskuussa 2007.
Kaupungissa nimeltä Pori.
Kirjoittaa kuin huvikseen ehkä, kuin ajankulukseen:
Rakkaani.
Tänään avattiin Holocaust-näyttely,
minäkin kävin siellä -
Näyttelyn järjestäjä osoittaa vitriiniä, missä on
leiriltä lähetettyjä kirjeitä,
kertoo yhden kirjeen sisällöstä että
mies siinä kehuu oloja ja kertoo kaiken olevan hyvin,
mutta kirjeen lopussa pyytää, että hänelle
lähetettäisiin leipä.
Minun oli pakko mennä vessaan itkemään.
Ruumiini ei ehkä riudu fyysisestä nälästä,
mutta miljoonien ihmisten sielut
tänäänkin
huutavat ääretöntä kaipausta.
Toivon että osaat lukea rivien välistä.
Jonkun rakkautta, jonkun lempeän käden kosketusta ja syliä!
Matkalla suihkuhuoneen ammottavaa kitaa, kuoleman
kaikennielevää kitaa kohti.
RAKKAANI.
Toisessa lasivitriinissä oli vanhoja silmälaseja ja hiuksia.
Kolmannessa lapsenkenkiä.
Mitä kaikkea me olemme tehneet?
Ja jättäneet tekemättä?
Älä minua kosketa.
Kosketa niitä jotka ovat lähellä.
Älä haaveile sellaisesta mitä ei ole ensinkään -
olenhan vain unta, pyörteileviä lauseita
paperilla, katoava heijastus:
BÜCHENWALD.
Päähäni sattuu.
Oi, minun tekisi mieli juosta porttia kohti,
kaatua konepistoolisarjan niittämänä.
Asiat ja kuvat menevät sekaisin väsyneessä päässäni,
tiedän puhuvani yksin, niin äärettömän yksin
maailmassa
missä todelliset sanat vain vaivoin, ja sumuksi hajoten
kulkevat piikkilankojen läpi.
Niin että, voisitko lähettää minulle
sanotaan nyt vaikka leivän?
Kirjoitan, todellisen kirjeen:
Syksyisenä iltapäivänä, marraskuussa, niin, hitto vieköön
toki tiedän, että on marraskuu, kirjoitan sinulle.
Yöt ovat toivottoman pitkiä, muistaessani ruumiisi lämmön, sen tulisen
hehkun, joka kumpusi ja hohkasi ihosi läpi, en tiedä
kuinka syvältä, mutta minusta tuntui iho ihoasi vasten, tuntui
että se kumpusi sielusi salaisista syvyyksistä
joihin vain minulla oli pääsy, että
vain minä saatoin tuntea sinut niin, että vain minä kykenin
ruumiillani aistimaan olemuksesi
hehkuvan ytimen.
Sulautuessamme!
Sulautuessamme toisiimme!
Ja mitä sitten? Mitä sitten. Hmmm.
Äitiparta miettii.
Mitä sitten kirjoittaisi mies, joka tunnustaa
heittäytyneensä kirjoittamaan kuvitteellista kirjettä
vain siksi, koska ei osannut eikä ymmärtänyt
kirjoittaa oikeaa kirjettä.
Mies, joka projisoi kipunsa salakavalasti.
Todellisesta kaipauksestaan?
Niin, kirjoittaisinko todellisesta kaipauksestaan:
Paskat minä holocaustista ja miljoonien juutalaisten joukkotuhosta!
Sinua minä vain kaipaan, sinun syliäsi.
Äitiparta miettii:
Niinkö kirjoittaisin hänet kirjoittamaan, niinkö.
Lähestymme kohta aamuyötä.
Takanani on valvottujen öiden ketju.
Ehkä pitäisi kohta jo levätäkin?
Hyvää yötä. Hyvää yötä jo.
RAKKAANI.
Loka- tai marraskuussa 2007.
HEI RAKKAANI.
Kirjoitan syksyisenä iltapäivänä, luulen että on
jo marraskuu, en ole aivan varma,
yöt ovat kovin kylmiä, onneksi meillä on hyvät peitot;
en ole ehtinyt kirjoittaa aiemmin, koska
teemme täällä kovasti työtä,
kuten ehkä tiedätkin;
ruoka ainakin on hyvää ja saamme sitä riittävästi,
tänään söin taas vatsani täyteen,
kohtelussa ei siis ole mitään moittimista;
jos tahdot lähettää jotain, ole hyvä -
laita pakettiin sellaista mikä
itsestäsi tuntuu mukavalta, kuten sanoin, minullahan
ei ole puutetta mistään;
olisi ehkä mukava
saada sinulta kuulumisia,
kerran kuukaudessa saamme ottaa vastaan
postilähetyksen;
niin että, voisitko lähettää minulle
sanotaan nyt vaikka leivän?
kaipaava puolisosi
Albert.
PS.
Laita paketin päälle merkintä
VANKI 30798.
Kas, meidät tunnetaan täällä vain numeroina,
ja jos uskaltaisin, kirjoittaisin isoin, huutavin kirjaimin:
Rakkaani, minun on nälkä!
Enemmän kuin ruumiini, joka riutuu fyysisestä nälästä
sieluni huutaa ääretöntä kaipausta:
rakkauttasi, lempeän kätesi kosketusta.
Että edes kerran tässä elämässä
saisin vielä kokea jotain inhimillistä ja
arvokasta.
Kyyneleet
vierivät poskillani.
Lukiessani kirjoittamaani
kirjettä.
Mieletöntä, kuinka mieletöntä!
Jos kirjoittaisin totuuden
se ei koskaan lähtisi
näiden piikkilankojen tuolle puolen,
minut vain piestäisiin
ja ehkä hakattaisiin kuoliaaksi,
toivon että -
osaat lukea rivien välistä.
Rakkaani.
Tänään sentään tapahtui jotain,
pitkästä aikaa positiivista.
Meille luvattiin, että huomenna pääsemme
suihkuun.
En tiedä mistä moinen ystävällisyyden osoitus,
tarpeeseen se ainakin tulee:
olenhan kauttaaltaan lian peitossa ja
hiukseni kuhisevat syöpäläisiä.
MITÄ?
Suihku onkin jo tänä iltana.
Hienoa.
Pitää kiirehtiä jonoon!
Valonheittäjät saavat riutuneet kasvomme
näyttämään vähän kellertäviltä,
leirin reunalla häämöttää suihkurakennuksen
ruskeanpunainen tiiliseinä.
Pyydän vartijaa lähettämään kirjeen,
ehkä säästyn lyönneiltä.
Ehkä heillä on jopa hauskaa lukiessaan rivejäni,
ehkä muutaman viikon kuluttua
saan leivän.
Au, vatsaan sattuu!
Yritän olla ajattelematta kuinka taivaallisen hyvältä
tuore leipä maistuisi.
kaipaavalla rakkaudella, ikuisesti sinun
ALBERT.
Loka- tai marraskuussa 1940.
Büchenwald.
Vartijoiden savukkeet hehkuvat pimeässä yössä
ja valonheittäjien läikät,
hän tuijottaa parakin katonrajassa olevasta ikkunantapaisesta
ulos, ei oikeastaan näe mitään, katselee vain
ei saa nukutuksi, ajattelee.
Jospa avaisin oven ja syöksyisin parakista pihalle,
ryntäisin kohti porttia,
se olisi niin kovin helppoa
eikä tarvitsi koskaan enää kärsiä,
kaatua vain konepistoolisarjan niittämänä
kuin äkkiä katkeava heinä, johon terävä viikate osuu
kesäpäivänä.
Sitten hänen mieleensä tulee kammottava ajatus!
Kaikkeista kammottavin ajatus,
ja hän alkaa vavista - se on liian kammottavaa ajatella.
Että joskus - joskus - ehkä kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenen
tai viidenkymmenen tai kuudenkymmenen vuoden kuluttua
ihmiskunta on unohtanut kaiken tämän!
Ottamatta opikseen.
Polvet notkahtavat ja hänen kaatuu laverilleen
voihkien - ei, ei saa käydä niin!
Viidenkymmenen, kuudenkymmenen vuoden kuluttua
kun olemme jo unohtaneet,
joku, joka ei ollut edes syntynyt silloin, kirjoittaa
runoa Albert-nimisestä miehestä
kirjoittamassa kirjettä
vaimolleen.
Büchenwaldin keskitysleirillä?
Marraskuussa 2007.
Kaupungissa nimeltä Pori.
Kirjoittaa kuin huvikseen ehkä, kuin ajankulukseen:
Rakkaani.
Tänään avattiin Holocaust-näyttely,
minäkin kävin siellä -
Näyttelyn järjestäjä osoittaa vitriiniä, missä on
leiriltä lähetettyjä kirjeitä,
kertoo yhden kirjeen sisällöstä että
mies siinä kehuu oloja ja kertoo kaiken olevan hyvin,
mutta kirjeen lopussa pyytää, että hänelle
lähetettäisiin leipä.
Minun oli pakko mennä vessaan itkemään.
Ruumiini ei ehkä riudu fyysisestä nälästä,
mutta miljoonien ihmisten sielut
tänäänkin
huutavat ääretöntä kaipausta.
Toivon että osaat lukea rivien välistä.
Jonkun rakkautta, jonkun lempeän käden kosketusta ja syliä!
Matkalla suihkuhuoneen ammottavaa kitaa, kuoleman
kaikennielevää kitaa kohti.
RAKKAANI.
Toisessa lasivitriinissä oli vanhoja silmälaseja ja hiuksia.
Kolmannessa lapsenkenkiä.
Mitä kaikkea me olemme tehneet?
Ja jättäneet tekemättä?
Älä minua kosketa.
Kosketa niitä jotka ovat lähellä.
Älä haaveile sellaisesta mitä ei ole ensinkään -
olenhan vain unta, pyörteileviä lauseita
paperilla, katoava heijastus:
BÜCHENWALD.
Päähäni sattuu.
Oi, minun tekisi mieli juosta porttia kohti,
kaatua konepistoolisarjan niittämänä.
Asiat ja kuvat menevät sekaisin väsyneessä päässäni,
tiedän puhuvani yksin, niin äärettömän yksin
maailmassa
missä todelliset sanat vain vaivoin, ja sumuksi hajoten
kulkevat piikkilankojen läpi.
Niin että, voisitko lähettää minulle
sanotaan nyt vaikka leivän?
Kirjoitan, todellisen kirjeen:
Syksyisenä iltapäivänä, marraskuussa, niin, hitto vieköön
toki tiedän, että on marraskuu, kirjoitan sinulle.
Yöt ovat toivottoman pitkiä, muistaessani ruumiisi lämmön, sen tulisen
hehkun, joka kumpusi ja hohkasi ihosi läpi, en tiedä
kuinka syvältä, mutta minusta tuntui iho ihoasi vasten, tuntui
että se kumpusi sielusi salaisista syvyyksistä
joihin vain minulla oli pääsy, että
vain minä saatoin tuntea sinut niin, että vain minä kykenin
ruumiillani aistimaan olemuksesi
hehkuvan ytimen.
Sulautuessamme!
Sulautuessamme toisiimme!
Ja mitä sitten? Mitä sitten. Hmmm.
Äitiparta miettii.
Mitä sitten kirjoittaisi mies, joka tunnustaa
heittäytyneensä kirjoittamaan kuvitteellista kirjettä
vain siksi, koska ei osannut eikä ymmärtänyt
kirjoittaa oikeaa kirjettä.
Mies, joka projisoi kipunsa salakavalasti.
Todellisesta kaipauksestaan?
Niin, kirjoittaisinko todellisesta kaipauksestaan:
Paskat minä holocaustista ja miljoonien juutalaisten joukkotuhosta!
Sinua minä vain kaipaan, sinun syliäsi.
Äitiparta miettii:
Niinkö kirjoittaisin hänet kirjoittamaan, niinkö.
Lähestymme kohta aamuyötä.
Takanani on valvottujen öiden ketju.
Ehkä pitäisi kohta jo levätäkin?
Hyvää yötä. Hyvää yötä jo.
RAKKAANI.
Vastaukset 7
Vanhimmat
- - -
Loka- tai marraskuussa 2007.
HEI RAKKAANI.
Kirjoitan syksyisenä iltapäivänä, luulen että on
jo marraskuu, en ole aivan varma,
yöt ovat kovin kylmiä, onneksi meillä on hyvät peitot;
en ole ehtinyt kirjoittaa aiemmin, koska
teemme täällä kovasti työtä,
kuten ehkä tiedätkin;
ruoka ainakin on hyvää ja saamme sitä riittävästi,
tänään söin taas vatsani täyteen,
kohtelussa ei siis ole mitään moittimista;
jos tahdot lähettää jotain, ole hyvä -
laita pakettiin sellaista mikä
itsestäsi tuntuu mukavalta, kuten sanoin, minullahan
ei ole puutetta mistään;
olisi ehkä mukava
saada sinulta kuulumisia,
kerran kuukaudessa saamme ottaa vastaan
postilähetyksen;
niin että, voisitko lähettää minulle
sanotaan nyt vaikka leivän?
kaipaava puolisosi
Albert.
PS.
Laita paketin päälle merkintä
VANKI 30798.
Kas, meidät tunnetaan täällä vain numeroina,
ja jos uskaltaisin, kirjoittaisin isoin, huutavin kirjaimin:
Rakkaani, minun on nälkä!
Enemmän kuin ruumiini, joka riutuu fyysisestä nälästä
sieluni huutaa ääretöntä kaipausta:
rakkauttasi, lempeän kätesi kosketusta.
Että edes kerran tässä elämässä
saisin vielä kokea jotain inhimillistä ja
arvokasta.
Kyyneleet
vierivät poskillani.
Lukiessani kirjoittamaani
kirjettä.
Mieletöntä, kuinka mieletöntä!
Jos kirjoittaisin totuuden
se ei koskaan lähtisi
näiden piikkilankojen tuolle puolen,
minut vain piestäisiin
ja ehkä hakattaisiin kuoliaaksi,
toivon että -
osaat lukea rivien välistä.
Rakkaani.
Tänään sentään tapahtui jotain,
pitkästä aikaa positiivista.
Meille luvattiin, että huomenna pääsemme
suihkuun.
En tiedä mistä moinen ystävällisyyden osoitus,
tarpeeseen se ainakin tulee:
olenhan kauttaaltaan lian peitossa ja
hiukseni kuhisevat syöpäläisiä.
MITÄ?
Suihku onkin jo tänä iltana.
Hienoa.
Pitää kiirehtiä jonoon!
Valonheittäjät saavat riutuneet kasvomme
näyttämään vähän kellertäviltä,
leirin reunalla häämöttää suihkurakennuksen
ruskeanpunainen tiiliseinä.
Pyydän vartijaa lähettämään kirjeen,
ehkä säästyn lyönneiltä.
Ehkä heillä on jopa hauskaa lukiessaan rivejäni,
ehkä muutaman viikon kuluttua
saan leivän.
Au, vatsaan sattuu!
Yritän olla ajattelematta kuinka taivaallisen hyvältä
tuore leipä maistuisi.
Loka- tai marraskuussa 1940.
Büchenwald.
Vartijoiden savukkeet hehkuvat pimeässä yössä
ja valonheittäjien läikät,
hän tuijottaa parakin katonrajassa olevasta ikkunantapaisesta
ulos, ei oikeastaan näe mitään, katselee vain
ei saa nukutuksi, ajattelee.
Jospa avaisin oven ja syöksyisin parakista pihalle,
ryntäisin kohti porttia,
se olisi niin kovin helppoa
eikä tarvitsi koskaan enää kärsiä,
kaatua vain konepistoolisarjan niittämänä
kuin äkkiä katkeava heinä, johon terävä viikate osuu
kesäpäivänä.
Sitten hänen mieleensä tulee kammottava ajatus!
Kaikkeista kammottavin ajatus,
ja hän alkaa vavista - se on liian kammottavaa ajatella.
Että joskus - joskus - ehkä kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenen
tai viidenkymmenen tai kuudenkymmenen vuoden kuluttua
ihmiskunta on unohtanut kaiken tämän!
Ottamatta opikseen.
Polvet notkahtavat ja hän kaatuu laverilleen
voihkien - ei, ei saa käydä niin!
Viidenkymmenen, kuudenkymmenen vuoden kuluttua
kun olemme jo unohtaneet.
Joku, joka ei ollut edes syntynyt silloin, kirjoittaa
runoa Albert-nimisestä miehestä kirjoittamassa
kirjettä vaimolleen.
Büchenwaldin keskitysleirillä?
Marraskuussa 2007.
Kaupungissa nimeltä Pori.
Kirjoittaa kuin huvikseen ehkä, kuin ajankulukseen:
Rakkaani.
Tänään avattiin Holocaust-näyttely,
minäkin kävin siellä -
Näyttelyn järjestäjä osoittaa vitriiniä, missä on
leiriltä lähetettyjä kirjeitä,
kertoo yhden kirjeen sisällöstä että
mies siinä kehuu oloja ja kertoo kaiken olevan hyvin,
mutta kirjeen lopussa pyytää, että hänelle
lähetettäisiin leipä.
Minun oli pakko mennä vessaan itkemään.
Ruumiini ei ehkä riudu fyysisestä nälästä,
mutta miljoonien ihmisten sielut
tänäänkin
huutavat ääretöntä kaipausta.
Toivon että osaat lukea rivien välistä.
Jonkun rakkautta, jonkun lempeän käden kosketusta ja syliä!
Matkalla suihkuhuoneen ammottavaa kitaa, kuoleman
kaikennielevää kitaa kohti.
RAKKAANI.
Toisessa lasivitriinissä oli vanhoja silmälaseja ja hiuksia.
Kolmannessa lapsenkenkiä.
Mitä kaikkea me olemme tehneet?
Ja jättäneet tekemättä?
Älä minua kosketa.
Kosketa niitä jotka ovat lähellä.
Älä haaveile sellaisesta mitä ei ole ensinkään -
olenhan vain unta, pyörteileviä lauseita
paperilla, katoava heijastus:
BÜCHENWALD.
Päähäni sattuu.
Oi, minun tekisi mieli juosta porttia kohti,
kaatua konepistoolisarjan niittämänä.
Asiat ja kuvat menevät sekaisin väsyneessä päässäni,
tiedän puhuvani yksin, niin äärettömän yksin
maailmassa
missä todelliset sanat vain vaivoin, ja sumuksi hajoten
kulkevat piikkilankojen läpi.
Niin että, voisitko lähettää minulle
sanotaan nyt vaikka leivän?
Kirjoitan, todellisen kirjeen:
Syksyisenä iltapäivänä, marraskuussa, niin, hitto vieköön
toki tiedän, että on marraskuu, kirjoitan sinulle.
Yöt ovat toivottoman pitkiä, muistaessani ruumiisi lämmön, sen tulisen
hehkun, joka kumpusi ja hohkasi ihosi läpi, en tiedä
kuinka syvältä, mutta minusta tuntui iho ihoasi vasten, tuntui
että se kumpusi sielusi salaisista syvyyksistä
joihin vain minulla oli pääsy, että
vain minä saatoin tuntea sinut niin, että vain minä kykenin
ruumiillani aistimaan olemuksesi
hehkuvan ytimen.
Sulautuessamme!
Sulautuessamme toisiimme!
Ja mitä sitten? Mitä sitten. Hmmm.
Äitiparta miettii.
Mitä sitten kirjoittaisi mies, joka tunnustaa
heittäytyneensä kirjoittamaan kuvitteellista kirjettä
vain siksi, koska ei osannut eikä ymmärtänyt
kirjoittaa oikeaa kirjettä.
Mies, joka projisoi kipunsa salakavalasti.
Todellisesta kaipauksestaan?
Niin, kirjoittaisinko todellisesta kaipauksestaan:
Paskat minä holocaustista ja miljoonien juutalaisten joukkotuhosta!
Sinua minä vain kaipaan, sinun syliäsi.
Äitiparta miettii:
Niinkö kirjoittaisin hänet kirjoittamaan, niinkö.
Lähestymme kohta aamuyötä.
Takanani on valvottujen öiden ketju.
Ehkä pitäisi kohta jo levätäkin?
Hyvää yötä. Hyvää yötä jo.
RAKKAANI.
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/f/f3/Buchenwald-J-Rouard-26.jpg
Kun en tiedä, onko huomenna aikaa poiketa palstalla, voi olla että on tai ei, sanon jo nyt siltä varalta että runoon tulee kommentteja, kiitos, ja kiitos lukemisesta vaikka et kommentoisikaan, että runossa on sen verran todellisuuspohjaa, nimittäin: holocaust-näyttely on Porissa 5. - 11. 11.
Kävin tänään näyttelyssä, kuuntelin näyttelynjärjestäjän selostusta koululuokalle. Tuo kirjejuttu kosketti minua syvästi. Se on siis totta.
Yleensä en kirjoittele runoja tosielämän asioista mitkä on minua koskettaneet tai koskettaa, koska en luota runon mahdollisuuksiin ilmaista todellisuutta. Runo on oma todellisuutensa, joka ehkä kyllä voi kuvata maailmasta jotain, mutta ei koskaan ole se mitä esittää, kuten valokuva maisemasta ei ole maisema. Lukijan tajuntaan liitettynä se ilmenee uudessa kontekstissa, jossa maisema - se mitä nähdään - suodattuu hänen subjektiiviseksi tulkinnakseen.
No niin, tällä kertaa minulle kuitenkin oli selvää, että kirjoitan runon juuri tästä kuulemastani tapauksesta.
Se ei sitten sujunutkaan ihan suunnittelemallani tavalla. Runon alkuosa on jokseenkin sinne päin, mutta loppuosa taas - huokaus - tyylilleni ominaista, kompleksiseksi nimittämääni (monikerroksista) runoa.
Joku saattaa muistaa joitain kuukausia sitten kirjoittamani runotekstin, missä aihepiiri oli jokseenkin sama. Runoa seuranneessa keskustelussa kerroin, että olin edellisenä päivänä ollu liikenteessä kahden ystäväni kanssa, jotka vihittiin tuona päivänä. Mies on juutalainen, ja hänen isoisä oli yksi niitä suomenjuutalaisia jotka Saksa vaati Suomea luovuttamaan toisen maailmansodan aikana. Hän oli jo Helsingissä odottamassa laivaa joka sitten veisi hänet keskitysleiriin ja varmaan kuolemaan. Luovutuspäätös peruttiin viime hetkellä. Lopultahan Suomi luovutti Saksaan "vain" muutamia juutalaisia - viralliselta lukumäärältään muistaakseni kahdeksan tai kaksitoista. Osa näistä hyppäsi laivasta mereen surmaten itsensä matkalla Saksaan.
Nuori pari asuu onnellisesti Israelissa. He ajoivat kesällä Euroopan läpi sinne ja asuvat Tiberiaan järven rannalla, kauniissa paikassa. Tällä hetkellä ovat käymässä Suomessa koska naisen - nimeltään Arja - elämäntarina julkaistiin kirjana viime viikolla, nimellä Käärmeen lumous.
Tummista sävyistään huolimatta en tarkoittanut runoa synkäksi. Elämässä vain on raadollinenkin puolensa. Mutta ihmeellistä sitten onkin - että kaiken sen keskellä, ei ainoastaan jälkeen vaan jo siinä ja sielläkin, voi kokea hyvyyttä. Se on elämän salaisuutta, se.
Hyvää yötä, ja RAKKAUTTA.
"Albert" on varmasti ollut olemassa.
Elänyt elämänsä viimeiset hetket huijattuna, nälkäisenä ja sairaana.
Ja vielä jotain paljon kauheampaa,
kuollut ja kadonnut miljoonien joukossa.
Minä olen myös nähnyt sen näyttelyn. Ja katsoin kahteen kertaan siellä esitetyn Holocaust-elokuvan, en vain voinut
lähteä pois, vaikka tajusin, että se alkoi uudelleen (pyöri non-stoppina).
Kirjoitin oman paikkakuntani lehteen siitä pienen
yleisöosasto jutun ja sain vastuksia, että mikä ihmeen holocaust. Ehkä Keskitysleirien kauhut olisivat olleet tutumpi nimi, mutta osa poruksata oli ihan pihalla.
Kiitos todenmaikuisesta kirjeestä, minä en ainakaan unohda!
Kiitos Äitiparta, kuin shamaanin intensiteetillä kirjoitit, oikeat sanat, oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, ne koskettivat, myös myönteisesti, kuin tilauksesta.
Elämään toivotan hyvää voimaa ja voimakkaita, hyvää tekeviä, koskettavia ajatuksia, sanoja, tekoja niin Äitiparralle kuin myös kaikille muille.
Toivottavasti ei sentään kuin shamaanin intensiteetillä.
Asenteeni shamanismiin on kovin kielteinen, kokemuksistani johtuen.
Mutta hyvä jos osui oikeaan aikaan.
:)
Kiitos kauniista sanoistasi, ja palautteesta. Samoin toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää!
BIG SMILE
Ja nyt pitää mennä jatkamaan töitä.
Aamupäivällä humpsahti mieleen yks runokokonaisuus hahmotelmana ja ideana, jonkinlainen runko ja ääriviivat joista vois katsoa mitä siitä tulee jos lähden kehimään auki, tavallaan se sopisi tuon viimeöisen jatkoksikin.
Yritän nyt kuitenkin harjoittaa ajankäytön priorisointia tässä, niin siirsin aiheen myöhempään ajankohtaan ja itseäni tuntien tiedän kyllä, että joko kirjoitan runon ensi yönä tai sitten se kokonaan unohtuu. Harvoin teen ideoista mitään muistiinpanoja, koska en kuitenkaan saa niitä sitten elämään myöhemmin.
Runoni on (ei aina mutta yleensä) hetken lapsia, niin että syntyy alusta loppuun tässä netin äärellä.
Viimeöinen runo on sikäli poikkeus, että se tavallaan syntyi mielessäni jo päivällä voimakkaan tunne-elämyksen ja kivun myötä minkä koin holocaust-näyttelyssä, jotenkin tuo vitriinissä ollut kirje sen laukaisi. No, kun yöllä sitten lähdin kirjoittamaan, niin kirjoittaessa se kyllä muotoutui ihan toisenlaiseksi. Alkuperäinen idea on kuitenkin nähtävissä punaisena lankana.
Tai yhtenä runon langoista?
Kyseinen kirjehän on mielenkiintoinen myös informaation luonnetta ja yleensä sanojen ja niin ollen myös runouden olemusta ja käyttöä pohdittaessa:
Kirjeessään Albert kertoo leirielämästä asioita, jotka missään nimessä eivät ole totta, ja kuitenkaan hän ei varsinaisesti valehtele. Totuus on läsnä rivien välissä ja käy ilmi viimeisestä lauseesta, missä hän pyytää vaimoaan lähettämään leipää.
Olisin voinut kirjoittaa, esim.:
Kirjoitan marraskuisena iltapäivänä,
terveisiä täältä leiriltä,
minulla on kaikki oikein hyvin.
Teemme kovasti työtä, joten en ole ehtinyt
kirjoittaa aiemmin, anna anteeksi.
Ruoka on erittäin hyvää ja sitä on riittävästi,
tänäänkin olen taas syönyt
vatsani täyteen.
Yöt ovat jo pakkasen puolella,
mutta onhan meillä onneksi lämpimät peitot
suojaksi pimeyttä ja kylmyyttä vastaan.
Ai niin, meille saa lähettää yhden paketin kuukausittain,
joten pyydän sinulta, rakkaani
jos ehkä voisit lähettää minulle leipää?
Minulla on nälkä!
Alkuperäinen kirje tietenkään ei voi sisältää viimeistä lausetta, mutta tällä tapaa kirjoittajana korostaisin runon sisältöä, ikäänkuin viskaisin kasvojemme eteen asian riipaisevan todellisuuden, todellisuuden rujouden, mikä lauseiden alle kätkeytyy.
Siinä tuleekin sitten runon toinen taso.
Siis että on joku joka kirjoittaa Albertin kirjoittamaan, kuvittelee ja kuvailee hänet tekemään kirjeen...
Tosiasiallisena kirjoittajana voin limittää ja lomittaa tasoja loputtomasti, laittaa niitä päälletysten ja sisäkkäin, jopa kommunikoimaan toistensa kanssa!
Luon illuusion runoilijasta joka luo illuusiota Albert-nimisestä miehestä joka kirjoittaa kirjettä. Jne.
Jopa niin, että voin kirjoittaa hänet kirjoittamaan kirjettä jossa hän kertoo äitiparrasta, joka kirjoittaa häntä kirjoittamassa kirjettä.
Esimerkiksi:
Sana sanalta minut luodaan
näyttöpäätteen hehkuvaan pintaan,
jokainen intiimi sana jonka paperille raapustan
sinulle, kaivattu rakkaani.
On jonkun kontrolloima,
jonkun, joka vetää naruistani kuin
marionettia.
Voi, kuinka toivoisinkaan että tässä
olisimme vain me.
Kunpa voisin leikata nämä kirotut narut poikki!
Ja hän, äitiparta
sen kun hihittää selkäni takana,
kurkkii olkapääni yli.
Sietämätöntä!
Tai:
RUNO KIRJOITTAMISEN VAPAUDESTA
[ noin 18:50 - 19:06 ]
Hmmm.
Sana sanalta minut luodaan näyttöpäätteen hehkuvaan pintaan.
Jokainen sana jonka paperille raapustan
sinulle, kaivattu rakkaani.
On jonkun kontrolloima,
jonkun, joka vetää naruistani kuin
marionettia.
Liikuttelee sydämeni tuntoja -
Voi, kuinka toivoisinkaan että tässä
olisimme vain me!
Kunpa voisin leikata nämä kirotut narut poikki!
Ja hän, äitiparta
sen kun vain hihittää selkäni takana,
kurkkii olkapääni yli:
Sietämätöntä, kerrassaan sietämätöntä!
Hän sanoo itsekseen,
raapii partaansa,
mutisee.
Kuin pilkaten jokaista
intiimiä, herkkää sanaani
sinulle, rakkaani.
Ah, rakkaani?
H A L O O !
Koputan hehkuvan näyttöruudun
kylmää pintaa.
Narut käsivarsissani nytkyvät
roolihahmon juoksuttaessa äitipartaa
yöllisessä tajunnanvirrassa.
Sana sanalta.
Ihminen ajatustensa ja mielikuviensa,
tapojensa ja tottumustensa,
impulssiensa orja?
Hohoo!
- -
Usein kirjoittamistapahtumassani on samanaikaisesti läsnä kolme päätasoa.
1. Tiedostan kuvitteellisen henkilöhahmon, jota parhaillaan luon ja jolle kuvittelen tunteita ja elämyksiä. Joissain tapauksissa hänen tunteensa ja elämyksensä, maailmankatsomuksensa ja ajatuksensa poikkeavat huomattavasti omistani, ja kuitenkin kykenen eläytymään ja kirjoittamaan niistä minämuodossa, moralisoimatta tai pilkkaamatta kohdettani.
2. Tiedostan omat, henkilökohtaiset tunteeni mitä minussa kirjoittamishetkellä liikkuu ja mitä omakohtaisesti ajattelen aiheesta. Tunnustelen, jos ehkä lisään itseni runon joukkoon ja limitän henkilökohtaisia tuntoja, ehkä menneitä kokemuksia tai kirjoittamistapahtuman ajatuksia tekstin joukkoon? Tai sitten luon kuvitteellisen kirjoittajan, jonkun, joka kirjoittaa runon minähahmoa mutta ei ole hän eikä minä. Voin laittaa hänet puolustamaan tai pilkkaamaan kohdettaan, moralisoimaan tai kannustamaan häntä. Myös tälle henkilölle voin luoda ajatuksia ja ominaisuuksia, jotka poikkeavat omistani. Usein mukaan tulee aimo annos lempeää, joskus hirtehistäkin ironiaa. Sitten voin laittaa minähenkilön (tässä tapauksessa Albert) kommentoimaan runon tekijää, joko kuvitteellista tekijää tai todellista tekijää eli äitipartaa, äärimmillään vaikka:
tarkastelen äitipartaa, hänen kirjoittavaa
kättään, oh -
millaiseksi minut teet, tekisi mieleni puraista sormeesi,
sinä viheliäinen, elämääni vääristelevä peto
kusiainen
Asioita jotka todellakin ovat mahdollisia vain runon todellisuudessa, omassa maailmassaan.
Ja kaikkea tätä kirjoittaessani, ryöpytessäni ja rönsyillessäni tajunnanvirtamaisena tekstinä kuvitteellisten henkilöiden tunteita ja edesottamuksia: samalla tarkkailen omia aitoja tunteita, mitä teksti ja sen aiheet minussa herättävät, tunnustelen niitä.
3. Kolmannella tasolla tarkasteluni kohde ei ole minä kirjoittavana itsenäni, joka tuntojani ja tajunnanvirtaani tarkastelen, vaan - tarkkailen ja analysoin tekstiä, lauseiden rakentumista ja suhdetta toisiin lauseisiin, katselen runoa pelkästään tekstinä, sanalitanian rakenteita ja käytettyjä ilmauksia.
Siis. 1. Runohenkilö tai runohenkilöt tunteineen ja ajatuksineen. 2. Minä tunteineni ja ajatuksineni, ja kirjoitanko niitä tekstiin, ilmaisenko kuvitteellisten henkilöiden joukossa henkilökohtaista elämää, ajattelua ja tunteitani ja jos niin missä määrin, joko kuvitelmien kautta tai niiden lomassa. 3. Runo tekstinä, sanojen muodostelmana.
Kompleksiset, monikerroksiset runoni perustuu lähes aina näiden kolmen päätason varaan, jotka on läsnä samanaikaisesti. Itse sitten päätän mihin suuntaan tajunnanvirtaa ohjaan ja minkä tason annan tulla vallitsevaksi, minkä kohdan häivytän ja mitä korostan - asetanko etualalle Albertin tuntoineen, hänestä kirjoittavan fiktiivisen runoilijan, vai itseni?
- -
Käsittämättömintä on, että vaikka kyseessä on vain sanapeli, runouden ja kirjoittamisen tarkastelu, rönsyilevä leikki - kuitenkin, kaiken sen läpi ja kaikessa siinä, muotoutuu ja suodattuu jotain todellista, jotain käsinkosketeltavaa, joka on enemmän kuin pelkkiä sanoja.
Ihmeellinen on runouden maailma. Itselleni faktisesti tämä on kuitenkin vain yksi eikä lähellekään pääasiallisin mielenkiintoni kohde, mutta hetkittäisenä harrasteluna joskus jopa varsin antoisaa ja hedelmällistä. Toisaalta teksti saattaa joskus lähteä viemään mukanaan väärälläkin tapaa, niin että aivomaailma kiintyy sanoihin, niiden sointeihin ja kielikuvien pyörittelyyn - sitten pitää viheltää peli poikki, mennä hiljentymään ja keskittyä läsnäolossa jälleen todellisuuteen, joka on ainoa tosi oleva. Sen kun aina hoksaisi oikeassa kohtaa, niin ei tulisi tehtyä ylilyöntejä, karkeita tekstejä mitkä jälkikäteen harmittaa.
Kas! Tulipa taas. Sanottua. Nyt parta lähtee töihin.
* moiks *
KIITOS sinulle.
- - -
VIELÄ YKSI RUNO (nimimerkille Sanat)
[ 19:59 - 20:25 ]
Katson peilin pintaa,
kalan suu avautuu ja sulkeutuu
muovipöntössä,
niin kuin lapsena
isän tultua ongelta
ja minua säälittivät heidän
pullistuneet silmänsä,
laitoja vispaavat
pyrstöt
vuosia myöhemmin,
katsellessani ihmisten virtaa
kaupunkien kaduilla,
huoneessani
Elektroninen musiikki
virtaili seinästä toiseen
kaikenlaiset kummalliset ilmeet
joita harjoittelimme
kädet taskuissa
suutelimme toisiamme
pöntön pohjalla, niinkö,
kuka ties
sillä ymmärsimmekö lähimmäisyydestä
yhtään mitään?
Pysähdyn,
tähän oli hyvä tulla,
taputtelen itseäni
poskille
puhunko lähimmäisyydestä
vai osoitanko sitä,
sanonko vain, että sitä pitäisi osoittaa
eikä pelkästään puhua
katselen peilin pinnalla räpistelevää
suuta
hyväksynkö itseni
Tähän on hyvä päättää, vieläkin
muistan
takapuoli kirvelsi
korviin sattui isän karkea ääni:
hiivatin ääliö
kaadettuani kalat naapurin uima-altaaseen
kaikkea hyvää,
voi hyvin, nikkaan silmää
huokaus - minä
tuntuvat mitättömiltä tuon tragedian edessä. Toivoa sopii todellakin, ettei sitä unohdeta, niin ettei samanlaista pääsisi uudestaaan tapahtumaan.
Kiitos kun muistit keskityseleirin uhreja todentuntuisella runollasi.
Hienosti kirjoitit taas, aivan kuin olisit kokenut tuon tragedian. Hyvä että muistutit,
että emme koskaan unohtaisi, mitä kamalaa
maailmassa on tapahtunut.
Kiitos !
Olemme kaikki kätketyt.. (jos vain suostumme siihen)
Kiitos, teksti oli puhutteleva.
Myöskin, ihminen vaikka olisi vangittu
voi olla vapaa, silloin kun hän on
luovuttanut koko elämänsä -
elämänsä Antajalle. Ja silloin
vaikka ympärillä tapahtuisi mitä,
turva ikuinen on - hyvyyden ihmeellisessä suojassa :)
*
Poikani kävi myös katsomassa tuon näyttelyn
ja kertoi minulle: "Äiti, ne ihmiset
siinä yhdessä kuvassa olivat ihan kasassa
ja vääristyneitä, kamalan näköisiä..
Miksi toinen ihminen tekee toiselle noin?"