Tabu

Olen entinen kiusattu oppilas. Ala-asteella minut olisi pitänyt ehdottomasti siirtää pienryhmään, jossa olisin saanut tarvitsemaani tukea oppimiseeni. En vain pärjännyt 32 oppilaan luokissa ala-asteikäisenä.
Kotonakaan ei juurikaan osattu tukea eikä seurata opintojani eikä edes paljoa huolestuttu huonosta menestyksestä. Herkkänä ja hiljaisena olin neljä vuotta yläasteella jatkuvan kiusaamisen kohde. Sain jatkuvia migreenikohtauksia. Se yläaste oli noin 800:n oppilaan mammuttikoulu, jossa kukaan ei nouse yksilönä esiin. Minulle siis täysin väärä paikka. Minähän en silloin sitä osannut arvioida.
Yhtäkään kertaa en muista kenenkään kysyneen minulta onko kaikki kunnossa. Se olisikin ollut tuollaisessa mammuttilaitoksessa mahdotonta.

Nykyisin työskentelen koululaitoksen palveluksessa Helsingissä ja näen näitä pienten yksiköiden lopettamisia ja jättikoulujen rakentamisia.

Näissä vastuuttoman suurissa koulutehtaissa näkyy nuorten levottomuus. Miten niihin voisikaan puuttua, kun luokkakoot ovat liian suuria ja opettajat ym henkilökunta eivät edes tunne oppilaitaan nimeltä?

Suomi on rikas maa. Sitä rikkautta vain ei ole poliitikkojemme mielestä jaettavaksi meidän tulevaisuudellemme eli nuorille ja lapsille.

Kaiken on oltava rahansäästön nimissä toivottoman "tehokasta" ja "tuottavaa".

Se poliitikkojen haluama "tuottavuus" näkyy nyt pahoinvointina.

Jatkuva, vuosikausien säästäminen ei sitten tuottanutkaan kuin järkyttävää henkistä pahoinvointia.

Mikä meidän poliitikkojamme oikein vaivaa? Miksi he eivät palvele kansaa suuntaamalla rahoja näihin tärkeisiin kohteisiin: avuttomiin lapsiin ?