Alunperin lapsena, minulla oli todella hyvä itsetunto.
Mutta se alkoi rappeutumaan siinä 11-vuotiaan paikkeilla pahasti. Murrosikä.
Monta vuotta haukuin itseäni, aina peiliin katsoessani, aina sanoessani jotain joka saattoi olla hiukankin hölmöä. "Olen ruma, mulla on kauheet pullaposket ja tollanen pömppiskin..." ja "Miks piti mennä taas noinkin sanomaan, että oli tyhmää, ei helvetti, oppisimpa vain pitämään suuni kiinni..."
Ja niin, loppujen lopuksi todellakin menin täysin hiljaiseksi. Eristäydyin enkä puhunut enää yhdeksännellä luokalla mitään. En viitannut, ja kun opettaja kysyi kumminkin minulta jotain, panikoin aivat älyttömästi.
Puhumattomuutta kesti lähes vuoden, jonka jälkeen en sinänsä enää edes oikeastaan osannut puhua. Änkytin ja sekosin sanoissa.
Sitten asiat alkoivat mennä parempaan päin, onneksi. Sain taas ääneni takaisin, vaikka takelinkin aluksi. Itsetuntokin parani, pikku hiljaa.
Mutta pitkäänpä haukuin itseäni, vielä hetki sitten, oli aivan normaalia kuulla kuinka sanon "Helvetti tota mun pömppistä..."
Päätin kumminkin jonkin aikaa sitten, etten enää sorru siihen. Vaikka minulla onkin pömppis, niin entäs sitten? Ei kukaan ole täydellinen, eikä koskaan tule olemaankaan. Se ei ole mahdollista.
Ja jos välttämättä sen haluaa pois, niin sitten vaan alkaa tekemään töitä sen eteen. Käy lenkillä, syö enemmän kasviksia.
Elämä on liian lyhyt angstaamiseen ja itsensä haukkumiseen. Eletään täysillä, kun vielä voidaan, okei?
Mutta se alkoi rappeutumaan siinä 11-vuotiaan paikkeilla pahasti. Murrosikä.
Monta vuotta haukuin itseäni, aina peiliin katsoessani, aina sanoessani jotain joka saattoi olla hiukankin hölmöä. "Olen ruma, mulla on kauheet pullaposket ja tollanen pömppiskin..." ja "Miks piti mennä taas noinkin sanomaan, että oli tyhmää, ei helvetti, oppisimpa vain pitämään suuni kiinni..."
Ja niin, loppujen lopuksi todellakin menin täysin hiljaiseksi. Eristäydyin enkä puhunut enää yhdeksännellä luokalla mitään. En viitannut, ja kun opettaja kysyi kumminkin minulta jotain, panikoin aivat älyttömästi.
Puhumattomuutta kesti lähes vuoden, jonka jälkeen en sinänsä enää edes oikeastaan osannut puhua. Änkytin ja sekosin sanoissa.
Sitten asiat alkoivat mennä parempaan päin, onneksi. Sain taas ääneni takaisin, vaikka takelinkin aluksi. Itsetuntokin parani, pikku hiljaa.
Mutta pitkäänpä haukuin itseäni, vielä hetki sitten, oli aivan normaalia kuulla kuinka sanon "Helvetti tota mun pömppistä..."
Päätin kumminkin jonkin aikaa sitten, etten enää sorru siihen. Vaikka minulla onkin pömppis, niin entäs sitten? Ei kukaan ole täydellinen, eikä koskaan tule olemaankaan. Se ei ole mahdollista.
Ja jos välttämättä sen haluaa pois, niin sitten vaan alkaa tekemään töitä sen eteen. Käy lenkillä, syö enemmän kasviksia.
Elämä on liian lyhyt angstaamiseen ja itsensä haukkumiseen. Eletään täysillä, kun vielä voidaan, okei?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.