skraa!

Yhdellä tasollaan runon henkilö on Arska, ja näköjään teksti voi johdatella lukijaa ajatukseen että yksinkertainen ja selkeä on kaunista.

Suoraviivainen ja konstailematon mies ei ehkä osaa kaikkia sanahelinän hienouksia, mutta mitä siitä, kunhan sydän on kohtalaisen paikallaan?
Hienosti toteat:
> rehellinen työtätekevä mies suomesta kirjoittaa suoraviivaisesti piilottamatta sanojensa taakse/rivien väliin monimerkityksellisiä taka-ajatuksia. Tälläisten ihmisten kanssa on mukava kommunikoida välillä. Raikas tuulahdus maalaisjärkeä palauttaa liian monimutkaiset ajatuskuviot maankamaralle. <

Hyvä näin, ja kiitos kommentista.
Toivotaan Arskalle kaikkea hyvää, että säilyttää - tässä omalaatuisten puheiden maailmassa - selkeän linjansa.
:-)

Lukiessani viestiäsi luulin kyllä ensin, että se oli ironiaa, jopa että piikitteletköhän nyt partaa. Vaikka näet Arskalla ei olekaan sanoihin piilotettuja monimerkityksiä, runossa niitä on.

Varsinaisesti teksti kuuluu niihin runoihini joissa ei ole henkilöä ollenkaan. Runossa esiintyvä suomalainen mies on vain rekvisiittaa, sillä runon todellinen "henkilö" on teksti itsessään, sana "arska". Arska on itsessään riittävä, koska mitään muuta ei tarvita. Miksi ei tarvita mitään muuta? Muuta ei tarvita, koska se (viisikirjaiminen sana) riittää, A R S K A. Sanan anagrammihan on RAKAS.

Runo tarkastelee siis sanapeliä, juuri sitä mitä runossa rekvisiittana käytetty rehellinen ja suoraviivainen suomalainen mies ei hallitse - ? -, verbaalista sanailua, jossa näennäisen tarkoituksen sisällä on piilotetettuna toisia tarkoituksia.

Samalla halusin toki viitata siihen, että jokainen ihminen, millainen tahansa, haluaa olla itsessään riittävä ja rakastettu, toiselle arvokas sellaisena kuin on.

Pitää mennä. Hyvää päivänjatkoa, Padme.