Ilomantsin mottitaistelut tohtori Kokkosen tutkimuksen mukaan.

ILOMANTSI KOKKONEN
Jatkosodan loppurynnistys hakatusta puutavarasta käytettiin Hattuvaaran kansakoulun rakentamiseen. Lopullisesti koko itäraja (Pohjois-Karjalan osuus mukaan lukien)vahvistettiin 10.5.1941 suomalais- Neuvostoliittolaisella noottien vaihdolla hallitusten kesken. Kun Ilomantsin ja Neuvostoliiton puoleisten alueiden välinen raja oli ennen reilun 100 kilometrin pituinen, Moskovan rauhassa (1940) rajasta tuli noin 80 kilometriä pitkä.370 7.2 Jatkosodan loppurynnistys Asemasotavaihe katkesi Neuvostoliiton Punaarmeijan massiiviseen hyökkäykseen Karjalan kannaksella 9.6.1944. Tavoitteena oli Suomen armeijan tuhoaminen ja ehdoton antautuminen. Hyökkäys laajeni kaikille rintamaosille ja päättyi lopulta suomalaisten torjuntavoittoon Ilomantsissa 9.8.1944. Seuraavassa kerrotaan lähinnä siitä, miten kesän 1944 sotatoimet koskettivat joko suoranaisesti tai välillisesti Ylä-Koitajoen aluetta ja sen lähiympäristöä (esim. Hattuvaaraa).Heinäkuun puoliväliin 1944 mennessä venäläisten voimakas hyökkäys oli saatu torjuttua niin Karjalan kannaksella kuin Laatokan Karjalassakin.Siinä vaiheessa Ilomantsi valittiin Puna-armeijan painopistealueeksi. Tavoitteena oli kiertää sen kautta suomalaisten selustaan, lyödä tiivis puolustus ja avata tie Suomeen. Ilomantsiin
suunnattiin kaksi neuvostodivisioonaa (176. ja
289. D) Porajärven suunnalla toimineesta 32. Armeijasta. Divisioonien ensimmäisenä tehtävänä
oli ensiksi U-aseman (Pitkäranta–Lemetti–Loimola)371 jatkon murtaminen Ilomantsissa ja sitten asemien valtaaminen pohjoisesta käsin. Niiden tuli lisäksi edetä Joensuuhun ja Lieksaan, mikä
olisi vaarantanut suomalaisen 14. Divisioonan
(14. D) selustayhteyksiä Rukajärvellä. Neuvostoliittolaisten tavoitteet saatiin selville vangiksi joutuneilta upseereilta ja sotasaaliskartoista.372 176. D marssi pohjoisempana pääosin tiettömiä taipaleita ja 289. D etelämpänä käyttäen Porajärveltä Ilomantsiin johtanutta tietä. Viimeksi mainitun neuvostodivisioonan lähitavoitteena oli luultavasti Ilomantsin valtaus, ensiksi mainitun
puolestaan Ilomantsin–Hattuvaaran tien haltuunotto.373 7.2.1 Kenraali Raappana valmistautuu Ilomantsin taisteluun
Hälyttävässä tilanteessa ylipäällikkö Mannerheim
valitsi 24.7.1944 luottomiehensä ja suoran alaisensa jääkärikenraalimajuri Erkki Johannes
Raappanan johtamaan Ilomantsin orjuntataisteluita.

374 Raappana oli siihen asti toiminut 14.Divisioonan komentajana pohjoisempana Rukajärvellä. Häntä pidettiin erinomaisena korpisoturina ja ”mottimestarina”. Hän tunsi erinomaisesti tulevan taistelualueensa, sillä hän oli toiminut pitkään Joensuun rajavartioston komentajana ja tehnyt paljon tarkastusmatkoja ja eräretkiä Ilomantsiin. Hän oli kunnostautunut talvisodan aikana Lieksan suunnalla Pohjois-Karjalan Ryhmän komentajana ja sitten Rukajärven valtauksessa jatkosodan alettua.

Suurista sotilaallisista ansiosta kertoo se, että Raappana oli järjestyksessä kolmas Mannerheim-ristin ritari.375 Raappanan hyvän paikallistuntemuksen ansioksi on arveltu, ettei kukaan toinen olisi voinut onnistua yhtä hyvin Ilomantsin torjuntataisteluiden johtamisessa. Ilomantsin torjuntataisteluita kesällä 1944 on kutsuttu ”vanhan mottimestarin viimeiseksi opetukseksi”.376

Ilomantsiin perustettuun Ryhmä Raappanaan (Ryhmä R) kuuluivat Porajärveltä vetäytynyt eversti Torvald Ekmanin komentama 21. Prikaati (21. Pr), Viipurinlahdelta siirretty Ratsuväkiprikaati
(Rv.Pr) johtajanaan eversti Urho Tähtinen sekä kaksi pataljoonaa 14. Divisioonasta, joista muodostettiin Osasto Partinen (Os.
P) johtajanaan everstiluutnantti Väinö Partinen.
Ryhmä R:n kokonaisvahvuus oli 13 000 miestä ja
56 kenttätykkiä.377

Jatkosodan orjuntataisteluita
ajatellen Ilomantsin taistelut heinä–elokuun 1944
vaihteessa olivatkin siinä mielessä harvinaisia, että suomalaisilla oli jopa pieni miesylivoima venäläisiin nähden. Tykistön osalta voimasuhteet olivat 1:2 venäläisten eduksi.378 Raappanan nimitys oli aika lailla erikoinen. Hän pysyi oman divisioonansa (14. D) komentajana Rukajärvellä, mutta toimi samalla II rmeijakuntaa
komentaneen kenraalimajuri Einar Mäkisen alaisena johtaessaan Ryhmä R:ää Ilomantsissa.
Toimintakäskynsä Raappana sai suoraan Päämajasta, ei Mäkiseltä.379 Porajärveltä vetäytynyt 21. Pr oli 27.7.1944 linjalla Koitajoki–Kitsanlampi–Luovejärvi–Ilajanjärvi–Ilajansuo. Korentovaaran–Vellivaaran 65
tien suunnassa III Pataljoonan (III/21. Pr) varmistusosastot joutuivat väistymään Niemijärveltä kolme kilometriä länteen, kun 176 D:n osastojen onnistui ensimmäisenä ylittää Moskovan rauhan raja.

Ilajanjärven pohjoispuolella ollut Rajajääkäripataljoona
3 (RajaJP 3) sai partiokosketuksen viholliseen Niemijärvellä 27.7.380 Kun Raappana otti joukot komentoonsa Ilomantsissa 26.7.1944 klo 12, 21. Pr jatkoi Kuolismaan tien suunnassa vetäytymistään lounasta kohti. Nähtyään vetäytyvien joukkojen kunnon Raappana halusi, että Ekmanin prikaati viivyttäisi vihollista sitkeästi ja samalla vetäisi päävoimansa
ja raskaan kalustonsa viivytyksen takarajalle Ontrovaara–Konnukka–Sysmäjärvi.

Tästä linjasta oli ehdottomasti pidettävä kiinni. 21. Pr siirtyi vaiheittain Sysmäjärven–Konnukan järvikapeikkoihin 26.–29.7. Neuvostoliittolainen 289. D pääsi pureutumaan Lutikkavaaran alueelle ja samalla vuoden 1940 rajan yli suomalaisten puolelle.381 Samaan aikaan Rv.Pr saapui Hattuvaaran tien suunnalle käyttäen Kaltimon ja Joensuun asemia purkauspaikkoinaan. Prikaatin reservinä olivat Uudenmaan Rakuunarykmentti (URR) ja Hämeen Ratsurykmentti (HRR), ensiksi mainittu Kuittilanvaarassa ja jälkimmäinen Korentovaarassa. 382 Kenraalimajuri Raappana antoi 29.7.1944 hyökkäyskäskyn joukoilleen. Toiminta hahmoteltiin siinä porrastetuksi: ensin molemmat vastassa olleet neuvostodivisioonat eristettäisiin selustayhteyksistään ja sitten lyötäisiin ne peräkkäin, ensin Ilomantsin–Kuolismaan tietä edennyt 289. D ja lopuksi tien pohjoispuolella ollut 176. D. Neuvostovoimat
oli tarkoitus saavuttaa kolmen vihollisen
selustaan tungettavan kiilan voimin.

Kun kiilojen kärjet yhtyisivät, saataisiin kahdet pihdit, joiden puristukseen vihollisjoukot jäisivät. Tarkoituksena oli, että toisistaan ja huoltoyhteyksistään eristetyt ”saaliit” rusennettaisiin yksi kerrallaan. Raappana ei katsonut suomalaisvoimien riittävän molempien vihollisdivisioonien murskaamiseen
yhdellä kertaa. Lopuksi oli tarkoituksena edetä
itään parinkymmenen kilometrin päähän Ylä-
Vuottojärven–Saarijärven–Salmijärven tasalle,
jotta tärkeä liikenteellinen solmukohta, Kuolismaan tienhaarat, saataisiin takaisin suomalaisten valvontaan.383 Tulevan hyökkäyksen kulkua määriteltiin vielä taisteluosastojen sisällä. Rv.Pr:n komentaja eversti Tähtinen muodosti URR:stä, Jääkäripataljoona 1:stä (JP 1) ja HRR:n osista Taisteluosasto von Essenin, jonka komentajaksi tuli eversti Hans Olof von Essen. Eversti Gustaf Ehrnroothin384 ja hänen HRR:nsä päävoimien oli aluksi hyökättävä Hattuvaarasta Hullariin ja vallattava se Os. P:n kanssa.385 7.2.2 Taistelualue Ilomantsin torjuntataistelut käytiin noin 30 kilometriä
kanttiinsa olevalla alueella (kuva 19).
Keskeinen tie taistelualueella oli Kuolismaan tie
(Liusvaara–Kuolismaa–Möhkö–Kuuksenvaara–
Ilomantsin kirkonkylä). Sillä oli pituutta 80 kilometriä Liusvaarasta Parppeilaan, joka sijaitsee Ilomantsin kirkonkylän liepeillä. Asutus harveni Möhkön ruukkikylästä itään päin mentäessä. Taloja oli sen jälkeen lähinnä vain Lutikkavaaran, Kuolismaan ja Liusvaaran erämaakylissä. Tien ulkopuolella salokyliin ja yksittäisiin asumuksiin johti vain kärryteitä ja polkuja, jotka olivat tuskin ajoneuvoin kuljettavissa. Paikoitellen käytössä oli vain kapulateitä ja pitkospolkuja. Kuolismaan tie jatkui heikkokuntoisena Liusvaarasta Porajärvelle
mentäessä. Ensimmäisenä välietappina rajan
toisella puolella oli Hingervaaran kylä. Liusvaaran–Hingervaaran–Porajärven reitti oli ikiaikainen ratsupolku, joka rakennettiin autotieksi vasta kesän 1941 aikana. Suomalaisista työvelvollisista koottu Linnoitusrakennuspataljoona 3 ryhtyi parantamaan sitä kesäkuun 1944 loppupuoliskolla, mutta Liusvaaran ja Porajärven väli jäi silti lähinnä hevosajoneuvoin liikennöitäväksi. Heinäkuussa tienhoitokomppania paranteli vielä väliä Hingervaara–Liusvaara autoin kuljettavaksi,
kunnes Puna-armeijan rynnistys keskeytti työn.386
Porajärveltä luoteeseen johti ikivanha runkotie
Kuutamalahdelle, Klyyssinvaaraan, Lupasalmelle,
Lentiiraan ja Repolaan. 14. D:n etuvartioasemat
olivat Klyyssinvaarassa kesällä 1944.387
Toinen keskeinen kulkuväylä oli Hattuvaaran
tie (Ilomantsin kirkonkylä–Kallioniemen
lossi–Lehtovaara–Korentovaara–Hattuvaara).
Tällä tiellä oli pituutta noin 40 kilometriä. Siltä erosi lukuisia sivuteitä. Yksi niistä oli Korentovaaran–Hullarin tie (Korentovaara–Tossavalan tienristeys–Ilajanjärven pohjoispää–Niemijärvi–Koitajoen Jyrkänkoski–Hullari). Hullari oli entinen metsänvartijatorppa. Pätkä Jyrkänkoskelta Hullariin oli vuonna 1944 niin hyvässä kunnossa, että siitä pääsi jopa autoilla. Toinen tärkeä tie, joka erkani Hattuvaaran tieltä, johti kohti rajaa Lahnajärven suunnalle. Kyseessä oli lähinnä kärrytie, joka oli Palokankaalle saakka hyvässä kunnossa. Tie ylitti Koitajoen Polvikoskella ja jatkui Lahnavaaran kautta Hullariin. Hullari oli risteyspaikka, josta meni heikohko kärrytie Vuottojärville ja jonkinmoinen kulku-ura koilliseen vanhan rajan tuntumaan.388 Hattuvaaran–Lahnajärven tietä oli laitettu Metsähallituksen toimesta ajettavampaan
kuntoon 1910-luvun alussa.389 7.2.3 Taistelu Hattuvaarasta 30.7.1944 ja mottitaistelut
Suomalaisten odotellessa hyökkäyksensä alkamista
alkoi yllättävästi tapahtua Hattuvaaran uunnalla.
Suunnitelmissa se oli saanut vain vähäisen merkityksen. Uskottiin, etteivät neuvostojoukot
uhkaisi Hattuvaaraa ja sieltä rajalle johtanutta tietä.
Vihollista odoteltiin vain Hullarista vellivaaraan, Ilajanjärven pohjoispäähän ja Korentovaaraan johtaneelle tielle, siis suoraan Rv.Pr:n lähtöalueelle. 390 Toisin kuitenkin kävi.
Ratsuväkiprikaatin johto oli kylläkin 27.7.1944 aavistellut Hattuvaaran suunnallekohdistuvan toimintaa. Niinpä se määräsi Ilajanjärven
pohjoispuolelle siirtyneen RajaJP 3:n lähettämään kaksi joukkuetta sinne. Suomalaiset
tiedustelivat Lahnavaaraan ja -järvelle sekä
Sivakkavaaraan saakka. Rajamiehet menivät
Polvikoskelle polkupyörillä ja loppumatkan jalkaisin metsäpolkua pitkin.391 Taistelupartio joutui kuitenkin vetäytymään Lahnavaarasta illalla 28.7. voimakkaan vihollisosaston tieltä Koitajoen Polvikoskelle. Lauantaiaamuna 29.7. paine kasvoi entisestään ja suomalaisten oli väistyttävä Koitajoen länsirannalta klo 5.30.392 Vihollisvoimat arvioitiin uudelleen kahdeksi pataljoonaksi. Ryhmä R:n sotapäiväkirjassa
vihollisosasto arvioitiin noin 250 miehen vahvuiseksi. Sotavankitietojen mukaan perässä oli vielä toinen vahvempi osasto.393 Vahvennetun 1. Rajakomppanian (1./Raja-JP 3) päällikkö ryhmitti miehensä Sikrenpurolle, runsas kilometri Hattuvaaran kylästä itään. Yhtenä sen vartiopaikkana toimi Hattuvaaran vanhan tsasounan torni heinäkuun viimeisinä päivinä.394 Hälyttävässä tilanteessa Rv.Pr:n johto määräsi HRR:n lyömään Hattuvaaran itäpuolelle edenneet neuvostoliittolaiset joukot, koska RajaJP 3:n voimat eivät yksin riittäneet siihen. Muodostettiin majuri Mauno Siraman johtama
Taisteluosasto Sirama, johon kuuluivat kaksi eskadroonaa HRR:stä ja niitä tukenut kevyt kranaatinheitinjoukkue. Liikkeellelähtö tapahtui
noin kaksi kilometriä Hattuvaaran eteläpuolelta
29.7.1944 klo 22.00.395 Suomalaisten pääosat etenivät yhdessä Hovattalaan saakka, jossa ensimmäinen eskadroona kääntyi Sikrenvaaraan suota ja korpea kulkien ja toinen eskadroona Kiukoisten suuntaan. Viimeksi mainittu lähinnä varmisti päähyökkäystä.396 Samaan aikaan vahvistettu 1./RajaJP 3 suojasi Hattuvaaran pääkylää.
Vihollinen yllätettiin täysin, lyötiin hajalle
ja osaksi tuhottiin aamuun 30.7.1944 klo 8.00
mennessä. Pääosa vihollisesta kohdattiin Tiittasen talon eli punaisen talon luona Polvikoskelle johtavan tien varressa. Venäläisten tappiot olivat noin 80 kaatunutta ja 11 sotavankia. Yksi suomalaisten vangiksi jääneistä oli punatukkainen naisluutnantti,
joka avuliaasti osoitti rykmenttinsä arkiston
säilytyspaikan. Saaliiksi saatiin myös seitsemän
kunnossa olevaa 45 mm:n panssarintorjuntatykkiä,
kolme 82 mm:n kranaatinheitintä, 15 hevosta, kolme polkupyörää, yksi ajoneuvollinen viestimateriaalia ja 20 konepistoolia. kuormastossa oli myös neuvostoliittolaisia kunniamerkkejä ja rahaa.397 Osa venäläisistä pääsi pakenemaan motista juoksemalla suomalaisten ketjun läpi itään ja koillisen suoalueelle. Osa käveli pois harhautusmielessä
kaikessa rauhassa heti suomalaishyökkäyksen
alkaessa.398 Muutamat neuvostoupseerit surmasivat mieluummin itsensä kuin antautuivat
vangiksi. Heidät löydettiin teltastaan tikari rinnassa.399 JR 52:n neuvostokomentaja tapasi matkansa pään punaisen talon portaiden vierestä.400

Tiittasen talo toimi neuvostojalkaväkirykmentin
komentopaikkana. Siten se oli varustettu vahvasti
mm. konekivääreillä (yksi oli kätkettynä perunakellariin), kranaatinheittimillä ja piiskatykeillä. HRR:n ensimmäisestä eskadroonasta kaatui 11 miestä ja toisesta neljä.401 Vihollinen ei käyttänyt ilmavoimiaan Hattuvaaran taistelussa, vaikka sää oli kirkas. Ilmatoiminta oli keskittynyt etelämmäksi Loimolan ja Tolvajärven suunnalle.402 Taistelun ja huollon jälkeen muodostettiin
Taisteluosasto Ehrnrooth (Tst.Os. E), joka lähti
etenemään Lahnavaaraa kohti 31.7. klo 1.00
(kuva 20). Eteneminen oli aluksi nopeaa, sillä
osaston kärki saavutti Alijoen sillan jo klo 2.20. Venäläiset olivat tuhonneet sillan, mutta se korjattiin pian. Polvikoskelle tultiin klo 3.30 ja eteneminen pysähtyi tilapäisesti Raappanalle suureksi harmiksi. Vihollinen saatiin irtaantumaan Polvikosken itärannalta vasta klo 14.35. Paikalle jäi yli 60 venäläistä kaatuneina ja runsaasti materiaalia. Neuvostojoukkojen poistuttua suomalaiset yhtyivät
korjaamaan siltaa ja kului aikaa. Ehrnrooth
kirosi puhelimessa Raappanalle: ”Perkele, minun
rykmenttini ei ole mikään sorsaparvi, että se lähtisi Koitajoen yli ilman ylityskalustoa!” Raappanan ja Ehrnroothin keskinäiset suhteet kiristyivät.
Ehrnroothin taisteluosaston kärki saavutti kuitenkin Lahnavaaran samana päivänä (31.7.) klo
18.00. Osa joukoista jäi varmistamaan sitä, osa
jatkoi Hullarin suuntaan. Raappana otti yllättäen
3.8. HRR:n päällikkyyden pois Ehrnroothilta.
Raappana katsoi, että Ehrnroothin olisi pitänyt
hyödyntää Hattuvaarassa saavuttamansa voitto,
eikä jäädä odottelemaan Polvikoskelle. Koitajoki
olisi pitänyt ylittää koskipaikoista yli kahlaamalla ja suvantopaikoissa polkusiltoja rakentamalla. HRR:n mukana liikkui myös joukko, jonka oli si pitänyt toimittaa ampumatarviketäydennystä pohjoisesta tulevalle Os. P:lle. Ehrnroothin odottelu hyökkäystoimien jatkamisessa ja hermostuminen esimiehelle johtivat jyrkin sanakääntein HRR:n komentajan vaihtamiseen. Uudeksi mieheksi nostettiin Hattuvaaran taistelussa kunnostautunut majuri Mauno Sirama.403
Hattuvaarasta Lahnajärvelle johtaneen tien
varrella käydyt taistelut näkyivät pitkään maastossa niin maahan jääneenä sotamateriaalina
kuin hakattuna metsänä. Puita oli käytetty puolustuslaitteiden rakentamiseen. Metsää oli myös kaadettu ampuma-aloja raivattaessa. Sirpaleista vaurioituneiden puiden käyttöä haittasi sodan jälkeen pelko koneiden rikkoutumisesta. Myös Niemijärven suunnalla oli samankaltaisia metsävaurioita. 404 Ryhmä R siirtyi hyökkäykseen 31.7.1944 koodilla ”Nakkari nykäisee kello 02.30”. Taktiikkaa voi kuvata yltiöpäiseksi, sillä kaksi neuvostodivisioonaa
ensin pysäytettiin viivytystaisteluita käyden, sitten motitettiin 4.8. mennessä kahdella
kaksipuolisella saarrostuksella ja lopulta lyötiin lähes täydellisesti. On kylläkin todettava, että pääosa vihollisesta pääsi pakenemaan moteista 9.8. mennessä, mutta suurin osa raskaasta aseistuksesta ja materiaalista jäi suomalaisten haltuun. Venäläisten 32. Armeija koetti 5.8. alkaen tuoda Ilomantsiin lisäjoukkoja. Raappanan antaman käskyn mukaan suomalaiset eivät kuitenkaan antaneet niille mahdollisuutta yhtyä motitettujen divisioonien avuksi. Saarroksiin joutuneita neuvostodivisioonia koetettiin huoltaa lmateitse,
mutta pudotusten suurimmaksi osaksi päonnistuttua
motitetut joutuivat ahtaalle. Niinpä 176. ja 289. D:n ainoana vaihtoehtona oli murtautua
ulos suomalaisten saartorenkaasta. Taistelujen aikana Raappana siirsi everstiluutnantti Tähtisen
apulaisekseen ja Rv.Pr:n uudeksi komentajaksi
tuli eversti Bertel Ikonen.405 7.2.4 Pohjoisesta avuksi tulleen Os. P:n vaiheet 2.8.1944 saakka
Raappana muodosti 27.7.1944 I/JR 52:sta ja
Er.P 24:stä everstiluutnantti Väinö Partisen johtaman Os. P:n, joka sai käskyn marssia Rukajärveltä Lupajärvelle ja edetä sen jälkeen Hullarin–Vellivaaran tietä Koitajoelle. Sieltä pääosien oli hyökättävä Vellivaaran–Kuolismaan tielle, joka piti katkaista Lehmivaaran kohdalla. Viimeiseksi oli hyökättävä tien suunnassa Vellivaaraan. Os. P:n vahvuus oli noin 1 200 miestä, ja se lähti liikkeelle Lupasalmelta Lahnajärveä kohti 29.7.
klo 18.00. Se saapui olettamalleen tavoitealueelle 30.7. klo 4.00 noin 18–20 kilometrin pituisen raskaan korpimarssin jälkeen. Pian kuitenkin huomattiin, että osasto oli viisi kilometriä Lahnajärvestä pohjoiseen. Oikeaan tavoitteeseen saavuttiin lopulta noin klo 13.00 ja leiriydyttiin. Venäläiset eivät todennäköisesti tienneet suomalaisten tulleen heidän selustaansa. Os. P jatkoi marssia 30.7. klo 23.00 tavoitteenaan Koitajoki. Kun Ryhmä R:n hyökkäys alkoi aamuyöllä 31.7., Os. P katkaisi suunnitelmien mukaisesti Hattuvaaran–Hullarin tien Virmajärven eteläpuolelta klo 1.00 ja 2./I/JR 52 eteni tien suunnassa länteen saadakseen yhteyden Hattuvaarasta
etenevään HRR:iin. Osaston pääjoukko
marssi Hullariin päin. Vajaan kahden kilometrin
kuluttua kärki sai taistelukosketuksen vihollisen
varmistusosastoon. Osasto jatkoi metsän läpi ja
katkaisi Hattuvaaran–Hullarin tien klo 3.30 noin
kaksi kilometriä Hullarin lounaispuolella. I/JR
52:n osat saavuttivat Koitajoen taistellen klo 6.45. Sen hyökkäys pysähtyi kuitenkin siihen. Oli ryhmittäydyttävä puolustukseen, koska sillan maastoa ei saatu haltuun raskaiden aseiden puuttuessa. Er.P 24 jatkoi 31.7. klo 15.00 päästen häiriöttä Koitajoen yli noin kolme kilometriä sillan eteläpuolelta. Sen onnistui katkaista Vellivaaran– Kuolismaan tie Lehmivaaran eteläpuolelta 1.8. klo 4.30. Vihollisen 176. D:n tärkein huoltotie meni siten poikki. Pataljoona ryhmittyi ”siilipuolustukseen”
Mottikukkulaksi nimettyyn maastoon. Osaston joukkosidontapaikka nro 1 ja huoltokeskus
olivat jääneet Lahnajärvelle, mutta ne joutuivat
illalla 31.7. vetäytymään Mieronahonkankaalle
I/JR 52:n yhteyteen Hattuvaarasta perääntyvän
vihollisen alta.406 I/JR 52 lähti Mieronahosta patruunapulan vuoksi ja saapui Haukijärven pohjoispuoliseen maastoon 1.8. klo 1.30. Iltapäivällä pataljoona lähti etenemään kohti Hullaria, kun Hullarin– Vellivaaran tie havaittiin tyhjäksi vihollisesta. Mieronahon pohjoispuolella kohdattiin Hattuvaarasta
Hullarin kautta etenevän HRR:n osat klo 17.00. Os. P alistettiin HRR:lle. Pataljoona jäi Tst.Os. E:n reserviksi. HRR:n mukana saapui
Lupasalmelta Hattuvaaraan kuorma-autoilla siirtynyt kranaatinheitinjoukkue. I/JR 52 sai 2.8. klo 1.40 käskyn hyökätä tien suunnassa Vellivaaraan. Koitajoen ylitys sujui tällä kertaa hyvin, koska vihollinen oli jo irtaantunut asemistaan. Noin klo 5 saatiin taistelukosketus viholliseen Ruipalammen
tasalla, pari kilometriä Vellivaarasta
itään. Hyökkäys pysähtyi sinne. Uudeksi etenemisajankohdaksi määrättiin 3.8. aamuyö. 2. ja 4. komppania, jotka olivat menneet Hattuvaaran
ja Hullarin suuntaan Ryhmä R:n hyökkäyksen
alettua, kohtasivat toisensa Lahnajärven pohjoispuolella ja löysivät muun pataljoonan (I/JR 52) 2.8. iltapäivällä. I/JR 52:lle saatiin 7.8. alkaen huoltotie Niemijärveltä RajaJP 3:n kautta.407 7.2.5 Suomalaisten torjuntavoitto
Mottitaisteluiden päätyttyä 9.8.1944 Ryhmä R
ryhmittyi puolustusasemiin vuoden 1940 valtakunnanrajan itäpuolelle. Ilomantsin alueella siirryttiin asemasotaan. neuvostojoukkojen ei onnistunut saada tavoitteitaan läpi – ei edes vähäisintäkään
osaa Suomesta vuoden 1940 rajoin. Eteläisempi
289. neuvostodivisioona, joka oli edennyt
molemmin puolin Konnukan–Sysmäjärven ja Luovejärven–Ilajanjärven kannasten väliselle
alueelle, menetti mm. koko raskaan kalustonsa.
Pohjoisempi 176. D, joka oli ollut Vellivaaran–
Lehmivaaran alueella, jätti jälkeensä 307 kaatunutta (joukossa mm. kaksi rykmentinkomentajaa), 45 sotavankia ja runsaasti materiaalia. Pääosa miehistöstä pääsi kuitenkin pakenemaan kaakkoon ja itään 9.8.1944 vastaisena yönä. Huomattavan osan vihollisesta tuhosivat Os. P:n miehet. Myös suomalaiset kokivat melko suuria tappioita. Esimerkiksi I/JP 52:sta kaatui 21, haavoittui 74, katosi 9 ja sairastui 17 miestä. Se oli noin 17 % taisteluihin osallistuneista komppanian miehistä. 408
Ilomantsin taistelut olivat asettaneet sulun
kahden neuvostodivisioonan vyörymiselle länteen
ja tuottaneet hyökkääjälle tuntuvia tappioita.
Sotatoimissa vihollinen menetti suomalaisille
kuusi toimintakuntoista panssarivaunua, 106
erilaista tykkiä, todennäköisesti kaksi romuksi
rikottua raketinheitintä, 89 kranaatinheitintä,
55 kpl 45 mm:n panssarintorjuntatykkejä, 43
autoa, 33 kenttäradiota, 333 elävää hevosta, 48
kenttäkeitintä, runsaasti jalkaväen aseita, ampumatarvikkeita sekä viesti-, pioneeri- ja lääkintämateriaalia. Mitä tulee miehistötappioihin, venäläisten omien tietojen mukaan 176. ja 289. D
sekä avuksi tulleet joukot (3., 69. ja 70 Merijv.
Pr) menettivät 1.–11.8.1944 kaatuneina 1 258 ja
kadonneina 278 miestä. Kokonaismenetykset olivat
kaikkiaan 4 966 neuvostosotilasta, kun myös
haavoittuneet ja muuten joukoista poistuneet
lasketaan mukaan.409 Myös suomalaisten tappiot
olivat suuret. Ilomantsin taisteluihin perehtyneen Antti Juutilaisen mukaan kaatuneita, haavoittuneita, kadonneita ja sotavankeuteen joutuneita oli noin 2 500 miestä. Suomalaisilta jäi saavuttamatta tavoite Salmijärvi–Saarijärvi–Ylä-Vuottojärvi, mutta sillä ei ollut enää mitään merkitystä. Välirauhansopimus tuli voimaan 19.9.1944 ja Suomi joutui vetäytymään vuoden 1940 rajoille.410 Kenraalimajuri Raappana siirtyi 13.8.1944 takaisin omaan divisioonaansa Rukajärvelle. Hänen tilalleen Ilomantsissa siirrettiin 21. Pr:n komentaja, eversti Ekman. Ryhmä R:stä tuli Ryhmä E. Eversti Tähtinen puolestaan siirtyi järjestelyissä 21. Pr:n komentajaksi.411 Ilomantsiin suunnattu hyökkäys heinäkuun loppupuolella 1944 jäi Neuvostoliiton viimeiseksi yritykseksi tunkeutua Suomen maaperälle. Suuria operaatioita ei enää tehty. Nyky-Suomen rajojen sisällä Ilomantsi on ainoa paikka, jossa voi tutustua jatkosodan suurtaisteluiden taistelupaikkoihin. 7.3 Jälkiä sodasta Ilajanjoelta Niemijärvelle johtavan tien varsilla on yhä merkkejä Ilomantsin torjuntataisteluista, kuten juoksuhautoja, kaivantoja ja teltanpohjia. Eniten niitä tapaa Ilajanjoelta, Ilajanjärven pohjoispäästä ja Niemijärveltä molemmin puolin tietä rajalle saakka. Niemijärveltä itään olevat taistelupaikat sijaitsevat rajavyöhykkeellä. Niille mentäessä on ensin otettava yhteys rajavartioasemaan. Niemijärvellä sijaitsi neuvostoliittolaisen JR 55:n tykistöasemia. Sinne on myös haudattu rykmentin komentajat. Rajamiesten partiomajalta ja rajapuomilta alkaa rajavyöhykkeelle jäänyt venäläisten rakentama tie Vellivaaraan. Siellä on myös asemia. Kivistä ladottu saunakorsu sijaitsee Juomalammin rannassa lähellä nykyistä valtakunnanrajaa.
Noin kilometri Hattuvaaran eteläpuolella on
ns. Hovattalan kalliossa metallinen muistolaatta,
jossa lukee teksti: ”HÄMEEN RATSURYKMENTTI
TAISTELI HATTUVAARASSA HEINÄKUUSSA 1944. RATSUMIESKILTA.” Muistolaatalta noin puoli kilometriä olevalta suolta aloittivat HRR:n 1. ja 2. Eskadroona koukkauksensa Hattuvaaran itäpuolelle edenneen neuvostoliittolaisen JR 52:n selustaan myöhään illalla 29.7.1944.
Mentäessä Hattuvaarasta Polvikosken tietä on
noin 1,8 kilometrin päässä oikealla puolella panssarintorjuntatykki ja kivessä muistolaatta, jossa on teksti: ”HÄMEEN RATSURYKMENTIN 1
ESKADROONA TAISTELI TÄLLÄ PAIKALLA 30.7.1944.” Ratsumieskilta pystytti muistomerkin vuosipäivänä 30.7.1987. Tykin luota alkaa Taistelijan taival -niminen polku, jossa on
13 opastetaulua Hattuvaaran taistelun kulusta.
Kuljettaessa mainittua tietä noin 3,5 kilometriä
eteenpäin on oikealla puolella neuvostoliittolainen kevyt kranaatinheitin ja kivessä muistolaatta, jossa lukee: ”HÄMEEN RATSURYKMENTIN 2 ESKADROONA TAISTELI TÄLLÄ ALUEELLA ELOKUUSSA 1944. RATSUMIESKILTA
ASEVELJET.” Paikalla on myös opastaulu. Lahnajärven lounaispuolella on lähellä rajamiesten majaa tervaskannossa puinen ortodoksiristi, jonka päällä on neuvostosotilaan kypärä sodan ajalta (kuva 21). Se on reunan vierestä rikkiammuttu, joko päässä ollessaan tai myöhemmin. Ristin juurella on myös siron maihinnousukengän jäännöksiä ja irrallinen korko. Aiemmin paikalla oli myös ihmisluita. Oikeuslääketieteellisissä tutkimuksissa
niiden todettiin kuuluneen pienikokoiselle
naiselle. Paikkaa on pidetty naispuolisen
neuvostokapteenin hautana. Samoilla tienoilla on
luultavasti useita kymmeniä venäläisen JR 52:n
kaatuneita. Hattuvaaran rajavartioaseman ylirajavartijat Kalervo Kaivoselkä ja Leo Purmonen pystyttivät entisen lahonneen hautamerkin tilalle ristin 1970-luvun lopulla. Kesällä 1944 paikalla sijaitsi mainitun neuvostorykmentin joukkosidonta- ja varastopaikka. Arvellaan, että vihollisen
puolelta palaamassa ollut suomalaispartio olisi
osunut tukikohtaan tuhoten sen samalla kertaa.
Toisen tiedon mukaan Hattuvaaran suunnalta
palaamassa olleet venäläiset olisivat törmänneet
Osasto Partisen huoltomuodostelmiin, jotka
olivat jääneet Lahnajärven tienoille.412 Hautamuistomerkki sijaitsee rajavyöhykkeellä runsaan kilometrin päässä rajasta, joten sinne mentäessä on hankittava asianmukainen lupa rajavartioasemalta. Mentäessä Suomen ja Euroopan unionin itäisimpään mantereella sijaitsevaan pisteeseen Virmajärvellä on nk. hukkalinja, jonka neuvostoliittolaiset tekivät keväällä 1940 (ks. luku 7.1).

Nyt tuo kilometrejä pitkä linja näkyy vielä selvästi, tosin nuorta metsää kasvavana. Parhaiten sen huomaa menemällä ensin Virmajärven itäiselle pisteelle, palaamalla sieltä noin puoli kilometriä takaisin ja tähystelemällä samalla etelään päin. Alueella liikkumiseen tarvitaan rajavyöhykelupa. Viime sotien aikaiseen historiaan Ilomantsin näkökulmasta voi perehtyä lähemmin Hattuvaaran kylällä olevalla Taistelijan talolla, joka tehtiin vuonna 1988 taistelualueen sirpaleisista hongista. Näyttelyn esillepanossa on pääpaino erityisesti kesän 1944 torjuntataisteluissa, joita esitellään valokuvin, elokuvaesityksin ja jalkaväenasein.
Rakennuksen ulkopuolella olevalle näyttelyalueelle on koottu museoitua tykistökalustoa opastauluineen. Ilomantsin alueella sijaitsevista taistelupaikoista
ja muistomerkeistä on koottu tietoa myös
Internetiin.413

Linkin lopusta löydät lähdeluettelon.

http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=66701&lan=fi