millaista oli oma lapsuus kotona.
Minullan nyt 5 aikuista poikaa joiden elämä suht,koht, kunnossa mutta kun he ovat jo maailmalla niin nyt vanhana 59v, miehenä tulee muisteltua kuin isäni minua kasvatti.
Isäni oli ankara vaikka ei viinaa ottanu,mutta kun hän suuttui niin silloin oli piilopaikoista ja omista jaloista ja niiden nopeudesta kyse ja usein tave.
Minua ei potkiminen riittäny vaan hakattiin nyrkillä ja uunihalolla, veri lenti ja meidän koira sitä sitten lattialta nuoli,äiti ei uskaltanu mitään sanoa,kauhuissaan vain joutui katsomaan.
Muistan kun olin vasta 16v, ja tupakanpoltosta jäin kiinni niin isäni mua taas hakkasi niin,että meinas taju mennä, heitti paljain jaloin minut ulos pakkaseen ja sanoi vielä,että kiitä luojaa,että näin vähällä pääset.
Aamulla kuitenkin taas tukkimettään piti lähteä, siellä kävi mielessä monta kertaa ,että josko ukon päälle tukkipuun kaataisin kun itse moottorisahalla niitä kaadoin ,mutta en kuitenkaan usksltanu sitä tehdä, kuollu se olisi varmasti.Olisihan se tietenkin vahingon piikkiin menny, en tiedä.
Nyt kun olen jo vanha mies ja omat pojat niin on aivan toisenlaista meidän elämä ollu, pojat tykkää isästä ja päinvastoin.
Minullan nyt 5 aikuista poikaa joiden elämä suht,koht, kunnossa mutta kun he ovat jo maailmalla niin nyt vanhana 59v, miehenä tulee muisteltua kuin isäni minua kasvatti.
Isäni oli ankara vaikka ei viinaa ottanu,mutta kun hän suuttui niin silloin oli piilopaikoista ja omista jaloista ja niiden nopeudesta kyse ja usein tave.
Minua ei potkiminen riittäny vaan hakattiin nyrkillä ja uunihalolla, veri lenti ja meidän koira sitä sitten lattialta nuoli,äiti ei uskaltanu mitään sanoa,kauhuissaan vain joutui katsomaan.
Muistan kun olin vasta 16v, ja tupakanpoltosta jäin kiinni niin isäni mua taas hakkasi niin,että meinas taju mennä, heitti paljain jaloin minut ulos pakkaseen ja sanoi vielä,että kiitä luojaa,että näin vähällä pääset.
Aamulla kuitenkin taas tukkimettään piti lähteä, siellä kävi mielessä monta kertaa ,että josko ukon päälle tukkipuun kaataisin kun itse moottorisahalla niitä kaadoin ,mutta en kuitenkaan usksltanu sitä tehdä, kuollu se olisi varmasti.Olisihan se tietenkin vahingon piikkiin menny, en tiedä.
Nyt kun olen jo vanha mies ja omat pojat niin on aivan toisenlaista meidän elämä ollu, pojat tykkää isästä ja päinvastoin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
uutta ollut. Tappaa uhkasi. Mutta niin oli myös naapureissa. Vuorotellen karussa oltiin. Joskus me naapurissa, joskus he meillä. Se oli sillon maan tapa. Ei oo kumma, jos miehet kokee valtansa menetetyks.
...meilläkin kurilla kasvatettiin.
Koivuniemenherra oli aina ovenkarmissa. Kerran, alle kouluikäisenä, olen sitä isän kädestä saanut, melko vähäpätöisestä syystä, mutta kuitenkin koin silloin, että aiheesta. Muistan kuinka puristin huuleni yhteen ja ajattelin, että piru vie en kyllä itke, jos se vielä kerrankin lyö niin sanon sen yhden sanan, joka oli silloin mielestäni maailman rumin sana, sitä en silloin tohtinut edes ääneen sanoa. Ei tarvinut onneksi silloinkaan sanoa.
Ei isäni viinaa käyttänyt mutta oli muuten ankara mielipiteissään ja kova kiroilemaan.
En muista mitenkään ahdistavana pelkona kuritusta, se vain kuului silloin meidän perheen kasvatuskuvioihin.
Lapsena kokemastani kurituksesta huolimatta en ole koskaan kantanut minkäänlaista kaunaa häntä, kohtaan vaan tykkäsin isästäni, yhä enemmän mitä vanhemmaksi hän tuli.
Hienoa lukea kun sinulla ja pojillasi on lämpimät välit.
Olet kaiken kokemasi jälkeen kyennyt eheään isäsuhteeseen poijillesi. Lämpöiset terveiset sinulle.
Muistan miten meillä oli joskus naapurin lapsia karussa kun isät kasvatti perheitään. Lähinnä humalapäissään.
Minun isäni ei lyönyt minua, enkä muista hänen kurittaneen sisaruksianikaan fyysisesti.
Kunnioitin isääni ja yritin olla pahoittamatta hänen mieltään.Isästä näki miten hän oli pettynyt jos tein jotain tyhmää.Rangaistus oli enempi henkinen häpeä..... Ja esim.jonkin "etuuden menettäminen" tai kotiarestia jne. Mutta isä teki kaiken niin, että tiesin hänen pitävän minusta ja hyväksyvän minut sellaisena kun olen.
Niimpä, vakiolause oli tuolloin, ette "se joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." Itse kullakin varmaan karvaasti, nuo muistot mielessä.
Itse olen joskus kaivannut sitä, että vanhempani osaisivat arvostaa minua ja niitä heille tekemiäni isojakin palveluksia. Eivätkä vain silloin ottaisi yhteyttä minuun, kun on "palvelun paikka."
Ehkä se on niin, että nämä sota-ajan kasvatit. Siis meidän vanhempamme. Mittaavat rahalla ihmisarvoa. Ja heiltä on unohtunut todellinen ihminen. Tyhjin taskuin olemme tänne tulleet ja niin myös, tulemme täältä joskus lähtemään.
Ehkä kuri ei ole se kaikkein oleellisin asia kasvatuksen suunnanäyttäjänä?
Tärkeämpää on arvostus, jonka vanhemmat; lapsilleen antavat ... tai missä määrin antavat... vai antavatko laisinkaan?
Ovatko pelkkiä määräilijöitä jolloin lapset tuntevat olevansa jopa heille rasitteena.
Synnyin onnekseni sellaisten vanhempien lapseksi, nuorimmaiseksi viidestä, että meillä oli pienenstä pitäen tasa-arvoinen kohtelu ja vahhemmat eivät tuputtaneet mitään, ei myöskään käytetty sanoja, olen aikuinen minä määrään.
Meillä ei tarvinnut, koska saimme kasvaa ottamalla mallia heidän käytöksestään ja heidän asenteista, moraalista ja ennenkaikkea oikeustajustaan.
Meidän tultua aikuisiksi, he ovat saaneet kokea niiden hedelmien kypsymisen, minkä olivat meihin omalla välittämisellä ja arvostuksella istuttaneet.
Nyt äidin kuolemasta on vuosi ja isän neljä vuotta.
Isä joutui aivoverenvuodon seurauksena laitoshoitoon,.
Joka viikonloppu hänet haettiin kotiin ja yöksi vietiin takaisin aina avustaen hänet yöpymiskuntoon sekä la, että su. Myös arkena äiti(jokapäivä)ja jokulapsista kävi päivittäin hänen luonaan ja viimeiset ajat n.vuoden verran syöttämässä ym, että hoitajien aikaa riitti muille hoidettaville.
Tätä kesti seitsemän vuotta, eikä se tuntunut velvollisuutena, vaan itsestään selvyytenä joka ei rasittanut.
Vielä kun meitä oli useampi lapsi, niin omat asiat eivät kärsineet näistä tekemisistä.
Silti lähes joka viikonloppu olimme tuntikausia yhdessä, eipähän sitten tarvinnut puhelimilla keskenään asioida. 'Maailmaa parannettiin' ja kaikennäköisistä asioista juteltiin, joskus kunnolla väitellenkin.
Äiti pystyi asumaan kotona poislukien viimeiset kolme kk. Joka päivä hänellä oli seuraa, siellä oltiin ainoastaan kuin käymässä kotona, ei elämässä hänen puolestaan.
Hän halusi käydä itse lähikaupassa viimeiseen asti, samoin siivota, ja hoitaa kukkansa niin ulkona kuin sisällä.
Myös meidän sisarusten lapset ja heidän lapsensa kävivät päivittäin.
Äidillä riitti virikkeitä ja puuhastelua ja hän nautti jokaisesta vieraasta ja heitä riitti.
Elämä on; vuorovaikutusten siksakkia, että sitä yleensä saa mitä kylvää.
Rakastava saa vastarakkautta, vihaaja saa antipatioita ja vihaa.
Siis periaatteessa kovin yksinkertaista!
On vain miljoonia eri tekijöitä, mitkä vaikuttavat siihen, mitä meistä kasvaa ja mikä on meidän minuus.
>>Elämä on; vuorovaikutusten siksakkia, että sitä yleensä saa mitä kylvää.
Rakastava saa vastarakkautta, vihaaja saa antipatioita ja vihaa.
Siis periaatteessa kovin yksinkertaista!
Vastavuoroisuus.
Suunta on tietysti vanhemmista lapsiin päin.
Lapset oppivat käyttäytymismallinsa mitä suuremmiassa määrin juuri vanhemmiltaan.
Eihän tämä esimerkkini ollut kannanotto puolesta vastaan.
Ei lapsi ansaitse vihanpurkauksia, mutta valitettavasti vanhempiaan ei kukaan voi valita.
Sellaisia vanhempia löytyy, joilla itsellään ei ole tunne-elämä aina balanssissa ja valitettavan usein ympäristön tuomat paineet, huonot ihmissuhteet, ylirasitus, alkoholiongelmat, huono itsehillintä, luonnehäiriöt yleensä ym.ym. Siis ne "miljoonat" muut tekijät, jotka antavat meille sen minuuden, jollaisiksi muokkaudumme.
Tämä esimerkki tunteiden vuorovaikutuksesta oli ainoastaan *esimerkki', ei muuta.
Siis yhtä hyvin:"niin kaiku vastaa kuin huudetaan", "sitä saa mitä tilaa","olet mitä syöt", "jos antaa niin saa" ym.ym.
Esimerkkini oli valittu tunne skaalan vastakkaisista päistä.
Jk. Silti, vihakin on elämän kirjoa.
Meistä kaikista löytyy tunteiden ääripäät. Sama ihminen voi osoittaa rakkautta että vihaa ja kaikkea siltä väliltä.
Ikävä kyllä joskus nämä negatiiviset tunteet hallitsevat meitä ja jatkuessaan siitä seuraa lumipallo ilmiö, joka ruokkii itse itseään.