Huippuvuoret 12.9.2007 klo 20:20
Yhteiskunnattomia ajatuksia liikkuu suksilla vetäen ahkiota perässään yksin.
Maailma jossa ei ole mitään muuta kuin autius ja kylmyys, laakea taivas, loputtomuudelta tuntuva etäisyys.
Kuulostaa aivan kodilta. Lumi on kovaa. Ahkio liikkuu kevyesti. Olen varautunut kaikkeen muuhun paitsi itseeni. Kestänkö minä?
On hyvin mielenkiintoista se tosiasia, että rutiinit, joihin koko kapinallisuuteni perustuu, ovat jäätiköllä henkiinjäämisen graniittijalusta. Kaikki toimet ja tavat ovat sidottu kiinni tapahtumasarjoihin, joissa ei ole liikkumavaraa juuri ollenkaan. Tämä marginaali on se vapaus johon virheet mahtuvat. Niiden ylittäminen johtaa väistämättä yhä paheneviin vaikeuksiin. Ja näiden vaikeuksien kontrolloiminen vaatii ihmiseltä energiaa, kekseliäisyyttä ja tahdonlujuutta, silkkaa fyysistä voimaa.
Tässä on kysymykseni.
Esittäessäni sen itselleni, hiljaiselle päälle lakeudella, tunnen olevani maailman avuttomin ihminen. Tässä maailmassa ei ole ketään muuta kuin minä ja varusteeni.
Jääkarhu
Leiriytyminen ja satelliittiyhteyden kokeilu, pimeys putoaa jäätikölle kuin raskas käsi. Mitään onnellisuutta en tunne. Olen oranssilla kankaalla vuoratussa kohdussa tuijottamassa latausvaloa.
Säätietoja. Ennuste on huono: huomenna kovaa tuulta. Korjaan teltan ankkuroinnin syvempään ja asetan ansalangat, räjähteet, ja aitaan itseni lihansyöjiltä.
Vasta kello yhdeksän käyn makuupussiin. En kykene ajattelemaan selkeästi mitään muuta kuin järjestelmää joka pitää minut hengissä. Mikään siitä maailmasta josta olen tullut, ei ole tullut mukanani. Ajatukset painavat liikaa ahkiossa. Niiden tapa toimia on minulle tuntematon. On parasta kerätä voimia. Huomisesta tulee hyvin raskas päivä. Olen päättänyt pysyä marginaalissa ja päästä viimeiseen reittipisteeseen, loppuun asti, jotta voisin jälleen kohdata jotain muuta kuin realismin, ja sietää sen
Yhteiskunnattomia ajatuksia liikkuu suksilla vetäen ahkiota perässään yksin.
Maailma jossa ei ole mitään muuta kuin autius ja kylmyys, laakea taivas, loputtomuudelta tuntuva etäisyys.
Kuulostaa aivan kodilta. Lumi on kovaa. Ahkio liikkuu kevyesti. Olen varautunut kaikkeen muuhun paitsi itseeni. Kestänkö minä?
On hyvin mielenkiintoista se tosiasia, että rutiinit, joihin koko kapinallisuuteni perustuu, ovat jäätiköllä henkiinjäämisen graniittijalusta. Kaikki toimet ja tavat ovat sidottu kiinni tapahtumasarjoihin, joissa ei ole liikkumavaraa juuri ollenkaan. Tämä marginaali on se vapaus johon virheet mahtuvat. Niiden ylittäminen johtaa väistämättä yhä paheneviin vaikeuksiin. Ja näiden vaikeuksien kontrolloiminen vaatii ihmiseltä energiaa, kekseliäisyyttä ja tahdonlujuutta, silkkaa fyysistä voimaa.
Tässä on kysymykseni.
Esittäessäni sen itselleni, hiljaiselle päälle lakeudella, tunnen olevani maailman avuttomin ihminen. Tässä maailmassa ei ole ketään muuta kuin minä ja varusteeni.
Jääkarhu
Leiriytyminen ja satelliittiyhteyden kokeilu, pimeys putoaa jäätikölle kuin raskas käsi. Mitään onnellisuutta en tunne. Olen oranssilla kankaalla vuoratussa kohdussa tuijottamassa latausvaloa.
Säätietoja. Ennuste on huono: huomenna kovaa tuulta. Korjaan teltan ankkuroinnin syvempään ja asetan ansalangat, räjähteet, ja aitaan itseni lihansyöjiltä.
Vasta kello yhdeksän käyn makuupussiin. En kykene ajattelemaan selkeästi mitään muuta kuin järjestelmää joka pitää minut hengissä. Mikään siitä maailmasta josta olen tullut, ei ole tullut mukanani. Ajatukset painavat liikaa ahkiossa. Niiden tapa toimia on minulle tuntematon. On parasta kerätä voimia. Huomisesta tulee hyvin raskas päivä. Olen päättänyt pysyä marginaalissa ja päästä viimeiseen reittipisteeseen, loppuun asti, jotta voisin jälleen kohdata jotain muuta kuin realismin, ja sietää sen
Vastaukset 5
Vanhimmat
kodikas tunnelma, aivan kuin Siperiakuvauksissa, mutta vetojuhdalla oli vielä kovempi kohtalo.
Vielä huonommin kävi Mitron nostamalle kalalle Tammisaaressa.
Myöhemmin hänestä sitten sukeutui isä.
kalalle kävi?
Tällainen teksti liitettynä pätkäksi johonkin toisenlaiseen romaanitekstiin päiväkirjasivuna toimii kyllä, mutta jos koko romaani on tätä samaa jahkailua niin minulta jää kyllä kirja lukematta. Nytkin alkoi ahdistaa... en pysty samastumaan. Näinkin lyhyessä pätkässä on minulle liikaa tuputusta pahasta olosta. Kaiken lisäksi lauseet ovat yhdistettynä niin sekavia, että pöh!
Kääk!
Sano nyt, että OIKEASTI et ole ollut kirjoittamassasi tilanteessa. Ethän?
Ei tällaisesta tarvitse mitään romaania kirjoittaa. Kummallista että pidit kaveria onnettomana, tulvillaan pahaa oloa. En kirjoittaessani huomannut mitään sellaista itsessäni. Se, että ajattelin hänen päähänsä sanat "En tunne minkäänlaista onnellisuutta" ei tarkoita sitä että ihminen olisi jollain tavoin surullinen. Ehkä hän oli ajatellut saavuttavansa egotripillään jonkinlaiseen katarttisen tilan, mutta huomasi reisunsa raskauden ja haasteellisuuden jälkeen taistelevansa vain pelkästä henkiinjäämisestään.
Minusta hän oli itsensä kanssa aika sujut. Hän ei yliromantisoinut maisemia eikä muutenkaan lässyttänyt paskaa ilmastonmuutoksesta ja jääkarhujen suojelemisesta, vaimostaan tai jostain huorasta luteisessa satamakapakassa.
Eipä juuri. Ahdistuksesi varmasti johtui siitä, että kaveri ajatteli ääneen vaikeasti hahmoteltavia ongelmia. Oikeastaan nämä ongelmat eivät ole järin mutkikkaita, mutta joidenkin asioiden kuvaaminen maallikolle on hyvin puuduttavaa puuhaa. Tietysti itse kirjoittaja saa kelailustaan aina himmeät kiksit, sillä hänellä on ikään kuin valmiiksi jo toinen jalka kipeästi ovenvälissä.
Ai niin, se kielen kaunein sana:
"nattfack" (yösäilö)
Tämä yksinkertainen sana toimi tripin simppelinä inspiraationa.