Mua on kiusattu tokaluokalta lähtien. Ei siis mitään fyysistä väkivaltaa mutta henkistä. Kaikki halveksi mua, ne ei puhunu mulle mitään tai sit ne nauro selän takana tai suoraan...ne voi huomauttaa mulle et kuinka kauheita vaatteita mulla oli. Vaikka totuus oli se, että olin aivan normaali tyttö ihan normaaleissa vaatteissa enkä ollu lihava eikä mulla ollu silmälaseja. Ne vaan päätti että musta tulee niitten silmätikku. Mulla oli ala-aste-ajan vain yks kaveri, joka on vieläki mun rakas kaveri, vaikka välimatkaa on jo monta sataa kilometriä. Tätä mun kaveria ei kiusattu. Tai jos sille vittuiltiin että se on mun kaveri, se ei ainakaan välittäny.
Tätä menoa kesti koko ala-aste ajan. Ehdin muuton vuoksi vaihtaa koulua (kylläkin samassa kaupungissa), mutta asiat ei muuttunu yhtään. Vaikka luokkakaverit vaihtu. Paheni vaan. Musta tuntu monta kertaa niin pahalta etten pystyny menemään kouluun.
Sitten koitti se päivä kun alko yläaste. Mun luokalle ei tullu ketään mun entiseltä luokalta. Mutta en saanut niistä uusista luokkakavereistani yhtään ystävää. Se oli lähinnä sellasta, kuin mua ei olis ollutkaan. Johtuu ehkä siitä että mun itsetunto oli revitty riekaleiksi enkä uskaltanu tutustua uusiin ihmisiin. Sillon mulla oli ehkä kaks kaveria. Nekin toiselta luokalta.
Kesällä sain kuulla että muutamme pohjanmaalle asumaan. Tavallaan se oli helpottavaa ja toisaalta tuntui kun minua revittäisiin kahtia, sillä joutuisimme "eroamaan" parhaan ystäväni kanssa. Onneksi saimme viettää viimeisen kesän yhdessä rakkaan harratuksemme, hevosten, parissa...se olikin paras kesä, mitä olen ikinä elänyt...
Muuton aika tuli ja tavarat pakattiin...kaikki alkoi ihan hyvin uudessa koulussa, sain paljon uusia ystäviä eikä kukaan enää kiusannu. Aloin poltella ja juoda viinaa uusien kavereitten kanssa (säädyllisyyden rajoissa tietenkin) ja se oli elämää. Tuntu että kaikki alkoi mennä hyvin. Paitsi oli kova ikävä mun parasta kamua. Soiteltiin joka päivä.
Ysin alussa aloin seurustella erään pojan kanssa, joka on yhä vierelläni. Tää poika oli mua vuoden vanhempi ja "suosittu" koulussa. Suhde syveni kun tutustuimme paremmin.
Sitten alkoi ammatti-koulu ja sain lisää uusia ystäviä. Melkein kaikki olivat muilta paikkakunnilta kotoisin. Nyt, kun kolmevuotinen koulu loppui, on ikävä niitä kaikkia.
Vielä olis tarkotus lukea luokanopettajaksi ala-asteelle. Tässä oli mun tarina ja todiste siitä että on täällä jotain hyvääkin.
Kiusaaminen on jättänyt muhun hyvin syvät arvet. Mulle tulee aina kauhee olo, kun kuulen kun jotku nauraa keskenänsä, luulen et ne nauraa mulle. Pelkään vähän vieraita ihmisiä ja pelkään muutenki tutustua tietynlaisiin ihmisiin. Ja painajaisia nään joskus vieläkin.
Mut autto sen kiusaamisen yli mun paras kaveri, hevoset ja mun omat lemmikit; kissa joka tuli aina mun viereen nukkumaan ja koira joka rakasti mua yli kaiken.
Vaikka kaikenlaista oon joutunu kokemaan niin se on tehny musta tälläsen mikä mä oon, enkä haluis olla toisellainen millään tavalla. Osaan arvostaa elämän pieniä asioita, luontoa ja erityisesti eläimiä ja ystäviä. Kaikkea mitä meille on annettu.
Toivottavasti tää mun tarina antaa jollekki kiusatulle voimaa jaksaa eteenpäin, sateen jälkeen paistaa aurinko. Niin, jos joku nyt ylipäätänsä jakso lukee tän loppuun. No, kiitos ja kumarrus =)
Tätä menoa kesti koko ala-aste ajan. Ehdin muuton vuoksi vaihtaa koulua (kylläkin samassa kaupungissa), mutta asiat ei muuttunu yhtään. Vaikka luokkakaverit vaihtu. Paheni vaan. Musta tuntu monta kertaa niin pahalta etten pystyny menemään kouluun.
Sitten koitti se päivä kun alko yläaste. Mun luokalle ei tullu ketään mun entiseltä luokalta. Mutta en saanut niistä uusista luokkakavereistani yhtään ystävää. Se oli lähinnä sellasta, kuin mua ei olis ollutkaan. Johtuu ehkä siitä että mun itsetunto oli revitty riekaleiksi enkä uskaltanu tutustua uusiin ihmisiin. Sillon mulla oli ehkä kaks kaveria. Nekin toiselta luokalta.
Kesällä sain kuulla että muutamme pohjanmaalle asumaan. Tavallaan se oli helpottavaa ja toisaalta tuntui kun minua revittäisiin kahtia, sillä joutuisimme "eroamaan" parhaan ystäväni kanssa. Onneksi saimme viettää viimeisen kesän yhdessä rakkaan harratuksemme, hevosten, parissa...se olikin paras kesä, mitä olen ikinä elänyt...
Muuton aika tuli ja tavarat pakattiin...kaikki alkoi ihan hyvin uudessa koulussa, sain paljon uusia ystäviä eikä kukaan enää kiusannu. Aloin poltella ja juoda viinaa uusien kavereitten kanssa (säädyllisyyden rajoissa tietenkin) ja se oli elämää. Tuntu että kaikki alkoi mennä hyvin. Paitsi oli kova ikävä mun parasta kamua. Soiteltiin joka päivä.
Ysin alussa aloin seurustella erään pojan kanssa, joka on yhä vierelläni. Tää poika oli mua vuoden vanhempi ja "suosittu" koulussa. Suhde syveni kun tutustuimme paremmin.
Sitten alkoi ammatti-koulu ja sain lisää uusia ystäviä. Melkein kaikki olivat muilta paikkakunnilta kotoisin. Nyt, kun kolmevuotinen koulu loppui, on ikävä niitä kaikkia.
Vielä olis tarkotus lukea luokanopettajaksi ala-asteelle. Tässä oli mun tarina ja todiste siitä että on täällä jotain hyvääkin.
Kiusaaminen on jättänyt muhun hyvin syvät arvet. Mulle tulee aina kauhee olo, kun kuulen kun jotku nauraa keskenänsä, luulen et ne nauraa mulle. Pelkään vähän vieraita ihmisiä ja pelkään muutenki tutustua tietynlaisiin ihmisiin. Ja painajaisia nään joskus vieläkin.
Mut autto sen kiusaamisen yli mun paras kaveri, hevoset ja mun omat lemmikit; kissa joka tuli aina mun viereen nukkumaan ja koira joka rakasti mua yli kaiken.
Vaikka kaikenlaista oon joutunu kokemaan niin se on tehny musta tälläsen mikä mä oon, enkä haluis olla toisellainen millään tavalla. Osaan arvostaa elämän pieniä asioita, luontoa ja erityisesti eläimiä ja ystäviä. Kaikkea mitä meille on annettu.
Toivottavasti tää mun tarina antaa jollekki kiusatulle voimaa jaksaa eteenpäin, sateen jälkeen paistaa aurinko. Niin, jos joku nyt ylipäätänsä jakso lukee tän loppuun. No, kiitos ja kumarrus =)
Vastaukset 9
Vanhimmat
hienoo,et oot jaksanu sen yli ja sul menee hyvin!!
Mua on kans kiusattu ala-asteelt asti ja lopetin koulun ylä-asteel kun se vain jatku,sit vaihdoin kouluu ja nyt kaikki menee hyvin!
Tiedän tuon kaiken mistä kirjoitit, olen kokenut kaiken ton paskan ja yksinäisyyden. Nyt aikuisena kukaan ei arvaisi, että minä olen ollut koulukiusattu. Olen päällepäin vahva ja alan olla sisältäkin. Minusta tuli kuin voittaja. Mitään hyvää en ole kuullut kiusaajistani koulun jälkeen.
Vaikka kaikki on selvästi muistoissa, olen saanut rohkeutta ja minulla on paljon ystäviä. Olihan mulla ystävä koulussakin -petturi.
Kyllä sitä juopoteltiin ja aloitettiin tupakointi,ehkä näyttämisen tarpeessa. Oli pakko olla "kovempi" kuin kiusaajat.
Ainoat oikeat tukijoukot olivat koira, rotat ja hamsteri. En olisi selvinnyt ilman!
tottakai mä luin loppuun:)
Olen kohtalotoveri, vaikka en vielä tiedä mikä musta oikein loppujen lopeksi tulee. EI ainakaan luokanopettajaa.. tietysti siinäkin olisi omat hyvät puolensa.
Kaikista kamalinta oli koulussa se, et kukaan ei tehnyt muitään kaikki oli vain mua vastaan ihan kuin sullakin. Nauroi ja kuiskaili, mulkoili jätti ulkopuolelle. Kenenkään ei annettu olla mun kaveri.
Nyt musta tuntuu että olen vahvempi kuin moni muu, vaikka välillä on kin vaikeaa. Mä päätin joskus ala-asteella että mä selviän! EN voi sanoa, et mitenkään hyvin ois menny mut ainakin kohtalaisesti.
Voimia sulle tulevaisuuteen.
Neilikka
-- Elämä on palapeli, yksi puuttuu aina --
Oli ihanaa lukea tuollainen "selviytymistarina"! Niin sitä voi tapahtua ihmeitä... :) Itsekin olin kiusattu yhteensä viisi vuotta ala-asteella, ylä-asteen alussa olin kuin näkymätön... Mutta nyt olen menossa ysiluokalle... Olen kasvanut "isoksi" ja saanut pari rakasta ystävää. Voisinpa jopa sanoa, että kiusaajat ovat pudonneet pohjasakkaan ja minusta tullut jopa jollain tapaa "suosittu"... Ehkä aikuisempi kuin moni ikäiseni. Kiusaaminen kasvattaa -tajusin sen juuri. :)
en olekaan yksin maailmassa enkä pahimmassa mahdollisessa tilanteessa! kiitos, ku kerroit =)
saatanan nyski-petra, mä arvaan sun oikeen tarinan:
sua kiusattiin päiväkodista asti, koulussa sait joka päivä turpaan. namu setä raiskas sut tokalla.
sua haukkiit rumuudesta ja silmä laiseista ja olit
läski jolla ei ollu ystävii. mut sit ysil käytit abtroniccii nii et sust tuli läskimpi. ja se jätkä
haistatti sulle vitut ja paskas päälle. sit se veti aromi pesään mällit ja kaato ne järveen. nykyään sä saat 12vuotiailta turpaan joka päivä koska oot nii avuton ja sä ryhdyt opeks sit ne oppilaat haukkuu sut pystyyn ja sit sä teet itsarin tunkemalla tamppoonin kurkkuun.
surullista
se on oikein..
lisäys:häntä vituttaa edelleen kauhea parransänki ja perskarvat...
Sanoo Heikki 9 wee...