Unelmista ja luovuttamisesta

Käsikirjoitusten raapustamisessa ei ole mitään järkeä. Jos olet fiksu lopetat välittömästi. Siten säästyt monelta murheelta ja saat elämässä aikaan paljon tärkeää.

Huomaat kuitenkin pian ettei se onnistu. Sinulla on kirjoittamisen pakko kuten meillä muillakin. Tuon kiusallisen olotilan kanssa on turha tapella. Sen kanssa on vain opittava elämään.

Mitä tulee hylkäyksiin, kolme aikaisempaa käsikirjoitustani kustantajat ovat polttaneet takassa. Neljännen lähetin puolitoista vuotta sitten kymmeneen kustantamoon. Viisi on hylännyt, viisi miettii edelleen. En tiedä miksi kestää näin kauan, pitää kohta alkaa soitella perään.

sellaisia hetkiä, että ei tässä ole mitään järkeä. Mutta sitten taas vaan kirjoittaa. Omalla kohdallani vaan en voi sille mitään, en aio luovuttaa, vaikka monesti tekisi mieli.

Kun sinäkin olet onnistunut tekemään ison työn niin usko vaan itseesi ja jatka. Kehityt koko ajan uusien töiden myötä, mistä sen tietää, että kun sitten vihdoin joku julkaistaan (jos ei vielä tätä) niin sitten tämä aikaisempikin kelpaa jossain vaiheessa.

Muuta elämää ei kyllä kannata panna jäihin, tosin helppohan se on sinkkuna kirjoittaa, mutta ei kannata perheen perustamista sen takia lykätä. Tsemppiä!!! Palkitse itsesi kuitenkin tuosta tehdystä työstä, äläkä välitä hylkäyksistä niin paljon.

tehtyä. Ole iloinen siitä. Kai oletkin. Sitä työtä ei saa tekemättömäksi, paitsi, jos jotenkin onnistut kadottamaan käsikirjoituksen viimeisine kopioineen. Ja se on epätodennäköistä. Sinulla on siis tuhansittain sanoja sopivaksi katsomassasi järjestyksessä paperilla. Se on mahtava juttu. Laita paperipino laatikkoon, äläkä lue sitä ainakaan pariin, kolmeen kuukauteen. Yritä olla ajattelemattakin sitä, muuten kuin tyytyväisyydellä ja helpotuksella ja iloisella odotuksella.

Sitten aikoinaan, jos joku kustantajista ei sitä ole sellaisenaan napannut, voit lukea sen uudestaan ja miettiä, voisitko korjata sitä. Onko rakenne hyvä? Juoni mielenkiintoinen? Henkilöt uskottavia? Voitko lisätä tai poistaa jotain, tai parantaa sanavalintojasi? Lue sitä kuin olisit editoija, unohda, että sinä kirjoitit sen. Käsittele sitä kuin raaka-ainetta, hio ja jalosta sitä.

Ja harvanpa ensitekele julkaisuun kelpaa. Se oli sinulle mainiota harjoitusta. Seuraava kirjasi varmaan on vielä parempi. Sen jälkeen, kun olet julkaistu kirjailija, ensimmäistä käsikirjoitustasikin katsottaneen optimistisemmin silmin.

Tästä tuli kyllä ihan sekava sepustus, mutta laitan kuitenkin vaikka olet saanut jo tukun hyviä neuvoja täällä, mutta minultakin neuvoksi siis, että:

Älä jätä elämättä, paperipinkkojen alle ei kannata nyytyä.

Koska kirjoittajana minullakin on sama päämäärä saada paperipinkat siististi järjestäytymään kansien väliin tiedän siis ehkä jonkin verran tunteesta, jota olet nyt kokenut, kun käsikirjoituksesi on tyrmätty. Ja kuitenkaan en sitä syvyyttä voi kuin aavistella, sillä hylkäystä ihan ensimmäisestä käsikirjoituksestani ei ole vieläkään tullut, eikä mitään muutakaan kuin tieto, että ”käsikirjoituksia luetaan kyllä”. Aikaa on vierähtänyt rutkasti, ja olenkin välillä tässä miettinyt, että lähettäisin sen saman kässärin joillekin muille kustantajille, mutta jotenkin vaan en ole saanut tartutuksi toimeen, koska tämä ensimmäinen kässärini on minulle jotenkin niin rakas ja arvokas. Timantti suorastaan. Siis omasta mielestäni. Niinpä typerästi odottelen vaan yhä edelleen, ikään kuin luottaen, että hylsykirjettä sieltä ei tule. Itselleni olisi ollut kuitenkin varmaan parempi, että se hylsy olisi jo tullut! Tilanne selkiytyisi huomattavasti sen kässärin osalta.

Nyt kun olet saanut tyrmäyksen käsikirjoituksesta, niin anna todellakin aikaa itsellesi.
Elä ja ihmettele ihan muita asioita, ja sitten vähän ajan kuluttua lue kässärisi ja mieti kannattaako tehdä ”uusiksi”, tai sitten unohtaa se, ja aloittaa joku toinen juttu.
Säilytä pöytälaatikossa mieluummin, ei siis silppuriin, sillä kaikki teksti saattaa jalostua johonkin uuteen yllättävällä tavalla. Kirjoittaminenhan on minulle elämäntapa, niin kuin varmasti Sinullekin. Välillä se vain vie enemmän aikaa ja välillä vähemmän, mutta kirjoittamista ei jätetä. Kyllähän minunkin läheiseni välillä sanovat teksteistäni, että diibadaapa ai tätä jakomieliosastoo taas, voe-voe-voe... ja sepä se vasta kannustaakin kirjoittamaan lisää! Että täältä kyllä pesee!

Toki kirjoittamiseni minullekin välillä aiheuttaa kysymyksen ”onko mitään järkee”.
Olen joskus aiemminkin kirjoittanut täällä, että minulle suurena apuna on ollut Julia Cameronin kirjat Tie luovuuteen ja Kultasuoni. Palaan niihin aina kun tulee ns. umpisolmuja tällä ”luovuuden tiellä”. Cameronin kirjoissa on myös ihan tehtäviä, joita tekemällä saa kuin huomaamattaan itsestään irti kaikenlaista. Ja vaikka ei olisi kirjoittajakaan, niin ihan kaikille ihmisille on hyvä aina välillä pysähtyä listaamaan omia asioitaan, joita itselleen pitää tärkeinä tässä elämässä. Cameronin kirjat ovat taiteilijoille kirjoitettuja hyödyllisiä henkisen kasvun juttuja. Esimerkiksi ”taiteilijatreffit” olen kokenut varsin tarpeellisina, niiden avulla tunnen pysyväni jotenkin paremmin kasassa... ja matka jatkuu...

Kirjoittamisiin!