Mä en tiedä "mitä" mulle tapahtu tossa reilut puol vuotta sitten.
Tulin baarista yhen jätkä-kaverin kanssa, sillä kainalossa oli muija, ja sitten oli joku sen kamu mukana.
Mä olin aivan saamarinmoisessa kännissä.
Taksimatkasta muistan vain sen, että olin ottanut jossain välissä siltä yheltä äijältä suihin *yök*
No se mun äijä-kaveri jäi pois muijansa kanssa pikkasen enne ennen kuin mun piti jäädä.
No jäin sitten pois, ja tää yks äijä sano saattavansa mut kotiin (pikkasen olin jo selvinny 30km matkalla). Ja sanoin sen olevan ok.
No tää äijä saattokin mut sisälle asti, ja mä kaaduin suoraan sänkyyn.
Sitten me pantiin, en estelly, mutta en antanu lupaakaan, humalatila oli aika voimakas...
No mielestäni tuo menee omaan piikkiin, mutta sitten äijä käänsi mut selälleeen, otti mua kurkusta kiinni, kuristi todella kovaa, painoi samalla mun kasvoja tyynyyn, etten saanut kunnolla happea,ja tunkeutui pyllyyni.
Huusin ei, kielsin, itkin, (sen mitä siinä tilanteessa pystyin, tyynyn läpi). Äijä vaan jatkoi, ja kovensi tahtia,
kunnes halus että otan siltä suihin, ja nosti mut hiuksista pitäen pystyyn, ja käski mun pitää turvan kiinni.
Sanoin ottavani suihin, ja äijä päästi mun hiuksista irti, silloin lähdin juoksemaan pois OMASTA KODISTANI.
Seuraavana päivänä halusin tehdä itsemurhan, juttelin asiasta kaverini kanssa mesessä, ja se hälytti poliisit, ilman että sano mulle mitään.
Poliisit tuli ja esti itsemurhan.
No, luulin pikkuhiljaa päässeeni asiasta yli, ja elän nyt hyvässä parisuhteessa avomieheni kanssa, mutta silti tulee aikoja jolloin inho itseään kohtaan on niin suuri, että ajattelee itsemurhaa.
Kertokaa mulle mitä mä voisin tehdä?
Ja oliko toi kokonaan mun vikaa, vai, vai mitä..?
kun toi kallonkutistajakaan ei tunnu kovin hyvältä ajatukselta, kun on ukko vierellä ja itse olen lähihoitajakoulussa....
Tulin baarista yhen jätkä-kaverin kanssa, sillä kainalossa oli muija, ja sitten oli joku sen kamu mukana.
Mä olin aivan saamarinmoisessa kännissä.
Taksimatkasta muistan vain sen, että olin ottanut jossain välissä siltä yheltä äijältä suihin *yök*
No se mun äijä-kaveri jäi pois muijansa kanssa pikkasen enne ennen kuin mun piti jäädä.
No jäin sitten pois, ja tää yks äijä sano saattavansa mut kotiin (pikkasen olin jo selvinny 30km matkalla). Ja sanoin sen olevan ok.
No tää äijä saattokin mut sisälle asti, ja mä kaaduin suoraan sänkyyn.
Sitten me pantiin, en estelly, mutta en antanu lupaakaan, humalatila oli aika voimakas...
No mielestäni tuo menee omaan piikkiin, mutta sitten äijä käänsi mut selälleeen, otti mua kurkusta kiinni, kuristi todella kovaa, painoi samalla mun kasvoja tyynyyn, etten saanut kunnolla happea,ja tunkeutui pyllyyni.
Huusin ei, kielsin, itkin, (sen mitä siinä tilanteessa pystyin, tyynyn läpi). Äijä vaan jatkoi, ja kovensi tahtia,
kunnes halus että otan siltä suihin, ja nosti mut hiuksista pitäen pystyyn, ja käski mun pitää turvan kiinni.
Sanoin ottavani suihin, ja äijä päästi mun hiuksista irti, silloin lähdin juoksemaan pois OMASTA KODISTANI.
Seuraavana päivänä halusin tehdä itsemurhan, juttelin asiasta kaverini kanssa mesessä, ja se hälytti poliisit, ilman että sano mulle mitään.
Poliisit tuli ja esti itsemurhan.
No, luulin pikkuhiljaa päässeeni asiasta yli, ja elän nyt hyvässä parisuhteessa avomieheni kanssa, mutta silti tulee aikoja jolloin inho itseään kohtaan on niin suuri, että ajattelee itsemurhaa.
Kertokaa mulle mitä mä voisin tehdä?
Ja oliko toi kokonaan mun vikaa, vai, vai mitä..?
kun toi kallonkutistajakaan ei tunnu kovin hyvältä ajatukselta, kun on ukko vierellä ja itse olen lähihoitajakoulussa....
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllähän tuo on selkeä raiskaus jos kirjoituksesi on totta, sen olen oppinut elämästä, että kehenkään ei voi luottaa. Eri asia on meneekö mikään oikeudessa läpi, mutta aina kannattaa yrittää jos omaa riittävästi rohkeutta.
Sinun ehkä suurin virheesi oli se, että luotit vääränlaiseen mieheen. Jostakin syystä tämä sama virhe vaan toistuu ja toistuu monilla naisilla vuodesta toiseen.
Olen nähnyt niin paljon kaikenlaista väkivaltaa, että se on turruttanut minut. Mikään ei kosketa, eikä juuri mikään tunnu enää miltään. En osaa sanoa mitään lohduttavaa se puoli minusta kuoli jossakin välissä. Nykyään yritän korkeintaan tuntea edes jotain. Kirjoittamaton sääntö on se, että on ihan turha kenellekään puhua eivät he ymmärrä ja liian harvat arvostavat kokemusta kun se ei näy heti päällepäin.
Itsemurhaa olen kyllä itsekin miettinyt aina silloin tällöin tosin hieman eri syistä. Se meitä ainakin yhdistää. Tosin itse en koe kaipaavani apua vaan hoidan homman sitten kun sen aika tulee. En tule ikinä vahoingoittamaan ketään muuta kuin itseäni joten minua ei kenenkään tarvitse pelätä. Enkä vaadi keneltäkään mitään tee itse ja älä vaadi on mottoni.
Voitaisiinko vaihdella ajatuksia s-postitse?
Jos kiinnostaa niin, minulle voit kirjoitella osoitteeseen: [email protected]